Hän oli omituinen ukko ja erosi suuresti vanhan paroonin muista
alustalaisista. Hän oli pienikasvuinen, tihrusilmäinen, vähän
vääräsääri, juureva, harvapuheinen ja hidas eikä yleensä erittäin
rakastettava. Paroonin muiden alustalaisten kanssa ei hän koskaan
seurustellut eikä nauttinut heidän suosiotaan.
Mutta vanha parooni piti hänestä ja suosi häntä ilmeisesti. Hän oli
antanut ukolle asumapaikaksi erään niemen samasta järvestä, jonka
rannalla hovin kartanokin oli, ja siitä sanottiin ukkoa Niemen äijäksi.
Siihen hän oli tupasensa rakentanut, ja sekin oli erilaisempi kaikkia
muita tupia paroonin aluskunnassa.
Parooni, joka oli harvinaisuuksien keräilijä ja kokeili kaikenlaisilla,
soudatti itsensä usein vieraineen ukon niemeen tätäkin »harvinaisuutta»
heille näyttääkseen. Kaiken maailman korkeat herrat saivat silloin
nähdä, mitä eivät olleet koskaan ennen nähneet. Saivat nähdä
sisäänlämpiävän pirtin, joka oli samalla sauna ja riihi ja joka
kuitenkin oli niin puhdas ja soma, etteivät osanneet kyllin kiitellä.
He tulivat melkein liikutetuiksi ukon luona istuessaan ja hänen tyyntä
ja älykästä puhettaan kuunnellessaan ja haikailivat aina lähtiessään
sitä, etteivät saaneet sinne iäkseen jäädä ja elää muusta maailmasta
erillään tässä yksinkertaisessa majassa. Ukon kaikki kapineet ja
työkalut, niinkuin puukupit, astiat, kirveet, mutta erittäinkin
tuohesta tehdyt kopsat, virsut ja kontit, jotka kaikki olivat hänen
omia tekemiään, olivat heistä aivan erinomaisia. Kaikkia niitä näytteli
parooni kehuen, melkein niinkuin olisivat ne olleet _hänen_ tekemiään,
ja lisäsi aina ylpeillen, että siinä on ainoa ihminen koko hänen
laajalla alueellaan, joka tulee omillaan toimeen, joka ei koskaan
mitään pyydä ja jolle ei koskaan ole tarvinnut mitään apua antaa. Ja
hän rakasti sen johdosta päätellä ja selitellä, että kun joku
alunpitäen on saanut oikein luottaa omaan itseensä ja kun hänelle yhä
edelleenkin oikeus ja tilaisuus siihen annetaan--niinkuin hän on tälle
äijälle antanut--on semmoisesta tilanhaltijalle paljon suurempi hyöty
kuin kymmenestä muusta, jotka kyllä ehkä suuremman veron maksavat,
mutta joita täytyy vähän väliä tilan puolesta auttaa ja holhota. Se oli
paroonin mieliohjelma tämä, jota hän oli koettanut toteuttaa muidenkin
suhteen, vaikkei menestys vielä ollut toiveita vastannut, ne kun kaikki
muut, paitsi tämä ainoa äijä, olivat tottuneet kaikissa puutteissaan
häneen ja aina vain häneen turvaamaan. Sentähden sanoi hän tämän yhden
vanhan ukon tuottavan itselleen suurempaa iloa kuin kaikki muut sadat
alustalaiset yhteensä.
Lähtiessään ukon luota näytteli parooni vielä vierailleen ukon
»vaakunaakin». Se oli karhun kuva, joka oli puuhun leikattuna naulattu
oven päälle ja joka seisoi kahdella jalalla viiritangonkin päässä tuvan
katolla.
--Hän kuvittelee olevansa hiukan niinkuin aatelia ... vaakuna aivan
niinkuin minulla itsellänikin porttini päällä ... en ole tahtonut sitä
viatonta iloa häneltä kieltää, varsinkin kun ukolla on tavallaan oikeus
karhun kuvan käyttämiseen tämän tupansa katolla. Tällä samalla sijalla,
missä pirtti on, oli ennenmuinoin karhun pesä. Hän tappoi karhun ja
pyysi itse saada tehdä havumajan siihen, kunnes saisi tupansa
valmiiksi. Sen jälkeen eivät ole kontiot hovin karjaa repineet, ja
palkinnoksi siitä annoin minä hänelle tämän niemen, joka ennen oli
ollut osa metsästyspuistoani ja johon en sen vuoksi ole torppareita
ottanut. Pientä riistaveroa vastaan--eikä niin aivan pientäkään, sillä
ukko pitää melkein läpi vuoden meidät linnussa ja kalassa--on hänellä
oikeus täällä kaskia hakata, mutta kukaan muu ei saa täältä puutakaan
kaataa. Toiset aluskuntalaiset siitä nurisevat ja ovat suutuksissaan
varsinkin siitä, etteivät saa tällä niemellä kalastaa eivätkä
metsästää. Tässä on mainio kalavesi ja hyvä teerimetsä talvella. Joskus
koettavat he ukolta salaa täällä pyydystellä. Mutta silloin nousee äijä
villiin ja tulla köpittää valittamaan. Minä annan aina oikeuden ukolle,
sillä minä tahdon, että hänen saamiaan etuja ja oikeuksia pidetään
arvossa.
Ja näin puhuttuaan lisäsi vanha parooni vierailleen:
--Ja minä toivon, että, jos kuolen ennen kuin ukko, poikani pitää
tahtoani pyhänä ja antaa ukon elää koskemattomassa pesässä
kuolinpäiväänsä saakka.
* * * * *
Vanha parooni kuoli ennenkuin Niemen äijä, ja nuori parooni peri
esi-isäinsä hovin kaikkine maineen ja alustalaisineen. Äijä suri
vilpittömästi hyvää isäntäänsä ja muisteli kaihoisin mielin hänen
hyvyyttään.
Nuorta paroonia ei hän ollut nähnyt kuin lapsena, sillä mieheksi
tultuaan oli tämä enimmän aikansa asunut ulkomailla, vaikka kyllä oli
kuullut lempeäluontoiseksi mieheksi häntäkin mainittavan. Oli hovin
huvivenhe joskus ohitse soutanut, mutta ei vielä milloinkaan maihin
laskenut.
Sentähden ilostui ukko suuresti, kun eräänä kesäpäivänä muutamia vuosia
vanhan paroonin kuoleman jälkeen näki tutun venheen lähtevän liikkeelle
hovin rannasta toiselta puolen järven ja soutavan suoraan nientä kohti.
Arvaten nyt nuoren paroonin sieltä vihdoinkin tulevan isänsä vanhaa
ystävää tervehtimään, riensi hän niemen nenään vastuuseen ja asettui
seisomaan kivelle, jossa ennen aina oli vanhan parooninkin venhettä
vastaan ottanut ja sen kokan kivien lomitse rantaan ohjannut.
Mutta ne eivät laskeneetkaan siinä kohden maihin, eivät näkyneet häntä
huomaavankaan, kulkivat vain hoilaten ja nauraen ohi ja astuivat vasta
niemen kainalossa lahden pohjassa maihin. Niitä oli puolikymmentä
nuorta herraa venheessä. Yksi istui keskellä venhettä muita ylempänä,
muut tuhdoilla alempana. Perässä olija oli sotaherraksi puettu,
soutamassa oli kartanon isäntärenki ja kokassa seisoi kolme isoa
koiraa, ahneesti maihin vainuten.
Koirat hyppäsivät ensiksi maihin, niin että vesi jaloissa roiskui.
Sitten soutaja ja herrat. Niillä oli kaikilla pyssyt ja ne olivat
nähtävästi tulleet metsästämään. Miettiessään, mitä hänen olisi
tekeminen, mennäkö vastaan vaiko jäädä tupaansa odottamaan, kuuli ukko
ulahduksen metsästä ja hetken kuluttua tulivat koirat avosuin jänistä
edellään ajaen. Jänis turvautui tuvan suojaan ja siinä nitistivät
koirat seinää vasten sen hengiltä. Ukko tunsi jäniksen
elättijäniksekseen, joka oli jo monta vuotta hänen tupansa ympärillä
asustanut. Samassa tulivat herratkin metsästä juosten. Niistä ei ollut
yksikään vanhan paroonin näköinen ... ei se toki vanhan paroonin poika
tuolla tavalla taloon tulisikaan ... mitä lienevätkään muita herroja...
Ja ukko oli vähän närkästynyt, kun kysyä kivahti:
--Kenen luvalla te täällä koirillanne minun elättejäni revitätte?
--Kenen luvallako? toisti eräs herroista hiukan ihmeissään. Eikö tämä
ole kartanon maata? Mutta kuka _sinä_ olet, ja kenen luvalla sinä olet
täällä?
--Minä olen se Niemen äijä, ja luvan täällä olemiseen antoi minulle
vanha parooni ....
--Minä olen kartanon uusi vouti.
--En tuntenut, kun en ole ennen nähnyt.
--Nyt hänet tunnet!
--Se on se vanha höperö, jota vanha parooni aikoinaan suosi niin, että
hän näyttää menettäneen kaiken kunnioituksensa--selitti se sotapukuun
puettu herra, joka oli istunut venheen perässä.--Se on yksi hänen
»harvinaisuuksiaan.»
--Joka meidän siis on lupa realiseerata niinkuin kaikki ukko vainaan
muutkin kokoelmat.
Herrat nauroivat voudin sukkeluudelle; ja kun koirat samassa saivat
uuden jäniksen ajaakseen, riensivät herrat haukkua kohti.
Ukko jäi seisomaan tupansa ovelle. Hän kuuli pauketta ja huutoja ja
kaadettujen jänisten rääkynää ja koirain tappelua saaliista. Ja hän
ajatteli niitä aikoja, jolloin vanha parooni itse oli istunut hänen
vieraanaan ja kiitellyt hänen pirttiään ja kehunut vierailleen hänen
kapineitaan. Ajatteli sitäkin, miten hän nyt veronsa maksaa, kun herrat
itse ottavat kaikki, mitä oli otettavissa. Ajat olivat hänen mielestään
melkoisesti muuttuneet.
Vihdoin lakkasi laukominen metsässä, ja herrat ja koirat tulivat
takaisin tuvalle. Lupaa kysymättä ja häntä itseään huomaamattakaan
kantoivat he pirtistä ulos pöydät ja penkit ja asettuivat pihamaalle
eväitään syömään ja juomiaan nauttimaan.
--Olkoot, tottapahan menevät, kun aikansa elämöivät, ajatteli ukko ja
istahti loitommalle.
--Kahdeksan jänistä kahdessa tunnissa! puhuivat herrat. Tulos ei ole
huono. Meidän on tultava tänne joka vuosi. Mutta on se vähän
vanhanaikainen tämä metsästyspaviljonki!
--Se on revittävä ja sijaan rakennettava uusi, sanoi vouti mahtavasti.
En ole joutanut tästä asiasta ennemmin huolta pitämään.
Ukko ei malttanut enää olla vaiti.
--Tätä _ei_ revitä, sanoi hän astuen esiin.
--Sinäkö sen kiellät?
--En minä, vaan vanha parooni. Tämä tupa on oma rakentamani, ja minulla
on lupa sen päälle, että saan siinä asua kuolinpäivääni.
--Minä teen tällä maalla mitä tahdon. Ettet kuitenkaan tulisi mitään
kärsimään, annan sinulle luvan asua uudessa paviljongissa ... ja se on
jo enemmän kuin ansaitset. Jos et siihen tyydy, saat mennä tiehesi.
--En tyydy! Enkä mene tiehenikään.
--Häädämmekö hänet heti? kysyi se sotilaspukuun puettu mies.--Pontus!
Yksi herrain suurista koirista kohotti jo päätään ja murahti.
--Antakaa hänen olla! sanoi vouti. Ukko on houkko.--Sääli, ettette
sallinut ... se olisi mennyt yhdessä käden käänteessä.
Hän oli sytyttänyt sikarinsa, pistänyt kädet taskuunsa ja oikaisi
jalkojaan mukavaan asentoon pöydän alle. Silloin sattuivat hänen
silmänsä karhun kuvaan tuuliviirissä.
--Mitäs tuo on? Ja tuo toinen oven päällä?
--Se on hänen »vaakunansa», selitti isäntärenki. Hän kuvailee olevansa
aatelinen.
--Oliko hänellä siihenkin paroonin lupa?
--Vanha parooni oli leikkisä mies...
--Siitä ainakin sallinette minun tehdä lopun samassa. Vai tahdotteko
itse?--ja sotapukuinen herra ojensi pyssynsä voudille.
--Olkaa vain hyvä! sanoi tämä.
Sotapukuinen herra tähtäsi ja laukaisi alas karhun kuvan viirin
nenästä. Toinen laukaus lohkaisi saman kuvan oven päältä.
--Kaksi karhua ja kahdeksan jänistä! Pankaa, isäntärenki, nämäkin
jahtilaukkuun!
Herroista oli se niin hauskaa ja sukkelaa, että he sille nauraa
hohottivat.
Ja kun heidän huomionsa kerran oli kiintynyt ukon tupaan, niin
ryhtyivät he sitä lähemmin tarkastamaan. He vetivät esiin tuohesta
tehdyt kontit, virsut ja kaikki muut ukon tekemät omituiset kapineet
... mokomia hullunkurisuuksia he eivät olleet ennen nähneet. Koko
tuparakennus oli heistä sekä ulkoa että varsinkin sisästä mustine
seinineen ja nokisine kattoineen kauhean ruma ja typerä.
--Mitäs herrat sitä moittii, kun se kerran minulle kelpaa, uskalsi ukko
muistuttaa.
Herrat eivät olleet häntä kuulevinaankaan.
--On se nyt häpeä, että tämmöinen musta kummitus on tässä kartanon
kauneimmalla niemellä itse hovia vastapäätä ... ajatelkaa, minkä
mainion vaikutuksen tekisi tässä uudenaikainen metsästyshuvila
ampumaparvekkeineen ja tähystystorneineen...
--Mutta sehän on jo päätetty, kuulittehan, että tämä on jo tuomittu
revittäväksi!--sanoi vouti hiukan närkästyneenä siitä, että hänen ehkä
luultiin tätä tämmöistä suosivan.--Isäntärenki, jo huomenna on tämä
harakanpesä purettava!
* * * * *
Siitä tuli kuitenkin kartanon voudille enemmän puuhaa ja ikävyyksiä
kuin hän oli aavistanutkaan. Renkien täytyi tulla ilmoittamaan, ettei
Niemen äijä lähtenytkään tuvastaan ilman laillista häätöä.
--Hankkikaamme laillinen häätö heti paikalla!
--Käräjät alkavat vasta syksyllä.
--Pyydämme välikäräjiä!
Vouti sai aikaan välikäräjät, mutta kun ukko näytti toteen, että
hänellä oli vanhan paroonin lupa asua tuvassaan kuolinpäiväänsä,
kumottiin kanne kihlakunnanoikeudessa. Vouti valitti hoviin, mutta hovi
vahvisti kihlakunnanoikeuden päätöksen. Vasta senaatti tuomitsi tuvan
revittäväksi, koska sen asujalla ei muka ollut näytettävänä kirjallista
kontrahtia.
Vouti lähetti renkinsä vielä kerran häätämään Niemen äijää, mutta nämä
tulivat vielä kerran takaisin sen sanan kanssa, että ukko ei ole
tietävinäänkään. Vanhan paroonin sanaa ei voi muka peruuttaa kukaan muu
kuin parooni itse, mutta kun parooni on kuollut... Pitääkö heidän
käyttää väkivaltaa?
--Ottakaa pois ovet ja ikkunat!
Mutta seuraavana päivänä tultiin ilmoittamaan, että ukko on kiivennyt
uunille ja nukkuu siellä turkki korvissa eikä ole niinä miehinäänkään.
--Repikää katto, ja jos se ei auta, purkakaa seinät!
Rengit tekivät työtä käskettyä, mutta kun he aamulla tulivat tekonsa
vaikutusta tarkastamaan, kömpi ukko ulos uunistaan ja kehui olleen
vähän liiaksikin lämpimän.
--Onko meidän revittävä uunikin?
Vouti käski kiukuissaan repiä uuninkin.
Ja uuni revittiin ja ukon täytyi viimeinkin taipua. Hän kokosi
tavaransa ja lähti.
Mutta kauaksi ei hän mennyt.
--Tupani saitte hävitetyksi, mutta nientäni ette saane, sanoi hän.
Ja ihmeekseen näkivät kartanon rengit äijän alkavan kantaa kapineitaan
suuren kuusen alle, joka oli tuvan takana. Hän teki siihen tulen ja
hakkasi havuja vuoteekseen.
--Siihenkö aiot jäädä?
--Olen minä ollut tässä yötä ennenkin ... tämä on sen vanhan karhun
pesä, jonka kaadoin kartanon karjaa hävittämästä. Siirryin tästä
silloin tupaani ja nyt olen siirtynyt tuvastani tähän. Vuoroin
vieraissa käydään. Viekää terveisiä kartanon herroille, että karhu on
taas pesässään eikä lähde ampumatta.
Isäntärenki kertoi voudille, että nyt oli ukko viimeinkin häädetty
tuvastaan, mutta ukon terveisiä hän ei vienyt perille.
Vouti huokasi helpotuksesta, että tämä ikävä juttu vihdoinkin oli
päättynyt, sillä vanhan Niemen äijän häätäminen oli jo alkanut herättää
kiusallista huomiota ei ainoastaan omalla paikkakunnalla, vaan myöskin
ulkopitäjissä. Yleinen mielipide oli, muutamien suurimpien kartanojen
vouteja lukuunottamatta, joilla oli itselläänkin rettelöitä
alustalaistensa kanssa, Niemen äijän puolella.
Uuden metsästyshuvilan rakentamisesta revityn tuvan paikalle ei
kuulunut mitään. Kartano tarvitsi nähtävästi rahansa tähdellisempiinkin
tarkoituksiin, ja niin unohtui vähitellen koko asia ja Niemen äijä
kanssa.
Mutta jo seuraavana aamuna häätämisensä jälkeen rupesi äijä rähjä
uudelleen tupaansa rakentamaan. Kivijalka kun oli jäänyt kiireessä
särkemättä, ei siinä suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki vanhat hirret
sovitteli hän entisiin salvaimiinsa ja pani uusia sekaan, missä vanhat
olivat lahonneet. Suurin osa kattotuohistakin vielä kelpasi. Tupa tuli
ihan entisensä näköinen, eikä eroa muuta, kuin että ikkunat olivat
vähän suuremmat ja uuni ulos lämpiävä.
Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä vaikka kartanon rengeille olikin
annettu käsky vanhan pirtin purkamiseen, ei heille oltu annettu kieltoa
uuden rakentamisesta. Voutikin siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan.
Saatuaan tupansa kattopäälle kantoi ukko sinne kapineensa kuusen alta,
pystyttipä vielä sen harjalle viiritankonsakin siihen kiinnitettyine
karhun kuvineen.
1899.