Ihana on vilpitön tunteiden ilmaus, kaunis on kansan kiitollisuuden
uhri.
Keskellä kylmintä talvea, nietoksien alta ja tuiskujen läpi loihtii se
kukkaset esiin.
Se laskee ne surunsa seppeleenä muistojen haudalle, pyhittää ne
murheensa merkiksi hyvien töiden tekijälle.
Eikä se kuitenkaan suruansa ajattele, eikä kukat ole ainoastaan
kaipaukselle omistetut. Ne ovat toiveiden tarhasta poimitut, ja ne
lemuavat luottamusta parempiin päiviin.
Sentähden ne kylmänkään kiven päälle heitettyinä eivät palellu, eivät
kuihdu eivätkä lumeen peity. Sentähden käyvät ne yöllä uutta umppua
tekemään ja taas aamulla aukenemaan.
Uusi päivä tapaa uudet kukkaset patsaan juurella, ja kuitenkin ne ovat
aina samat. Ne ovat kuin se pyhä tuli temppelin alttarilla ennen
muinoin, joka ei saanut koskaan sammua, ettei suuri onnettomuus
isänmaata kohtaisi. Se palaa siinä milloin punaisena, milloin sinisenä,
milloin keltaisena liekkinä, ja koko kansan tyttäret sitä hoitavat ja
papittarina sen vaiheella vartiota pitävät. Jos se sammuisi, silloin
uhkaisi onnettomuus maata, sillä se olisi merkki siitä, että toivo on
sydämistä kadonnut.
Sentähden älköön sallittako tämän kukkien liekin koskaan sammua.
Loistakoot ne siinä päivästä päivään ja vuodesta vuoteen tuoksukoot,
kunnes kaikki on taas, niinkuin oli ennen. Muistuttakoot ne siitä, mitä
meillä oli ja mitä meiltä otettiin.
Ja sentähden kantakaamme sinne kevään ensi vuokko ja syksyn viimeinen
kanerva ja tuokaamme sinne kesäisten lehtojemme tuoreimmat tuomet ja
niittyjemme hempeys ja luhtaisten rantojemme lempi. Ja talvet pitkät
hoitakaamme majan matalimmankin ikkunassa kukkaa--keisarivainaan.
Älköönkä kukaan kotoaan matkalle lähtiessään unohtako ottaa käteensä
kukkaskimppua, älköönkä sitä perille tultuaan jättäkö patsaan juureen
heittämättä...
Että toivomme aina yhtä vihreänä pysyisi, ettei menneiden muisto
koskaan mielestämme murenisi, eikä luottamus parempiin päiviin
lemuamasta lakkaisi.
1899.