Keisarin patsaan juurella sinä suurena kukkaspäivänä...
Patsaan jalusta on kokonaan kukkien peitossa. Tuhansiin nouseva
väkijoukko täyttää torin. Ei kuulu hiiskahdustakaan, kaikki on hiljaa
kuin hautajaisissa. Siellä täällä käyskelee santarmeja.
Järjestyksenvalvoja, entinen sotilas, seisoo kukkaskummun vartijana.
Hän on totinen ja tyyni, hänen kasvonsa eivät ilmaise iloa eikä surua,
mutta minä luen hänen sinisten silmiensä pohjasta hänen ajatuksensa:
--Mitä varten ne oikeastaan lienevät minut tähän asettaneet?...
Vartioimaanko?... Kukkiako? ... etteikö kukaan saisi niitä viedä? Ei
kukaan näy tahtovan niitä _viedä_, ne vain _tuovat_ niitä.--
Järjestystäkö ylläpitämään? Ne kyllä näkyvät itsekin ylläpitävän
järjestyksensä.--
--Minun on käsky seistä tässä, kunnes viimeinen katsoja poistuu. Taidan
saada sitä odottaessani seistä koko ikäni. Mutta saanhan kerran minäkin
seistä keisarin kunniavartijana ... ja perustuslakien.
Helähtää virren sävel väkijoukosta. »Linna luja on Jumala» kaikuu
yliopiston rappusilta senaatin rappusille, helähtää takaisin
Nikolainkirkon seinistä. Kaikki seisovat lakittomin päin.
Järjestyksenvalvoja paljastaa hänkin päänsä ja seisoo lakki kämmenellä
kuin kenttärukouksessa.
--Se oli kaunis virsi...
Hän panee hitaasti hatun päähänsä. Kyynel kiiltää hänen silmässään. Hän
kääntyy sitä salatakseen syrjin yleisöön, on katsovinaan kukkia patsaan
juuressa.
--Se oli ihmeen kaunis virsi...
Helähtää taas uusi sävel. Maammelaulu, päät paljastuvat uudelleen.
Järjestyksenvalvojan käsi lentää lakkiin kunniaa tehden. Mutta
yht'äkkiä hän säpsähtää, laskee alas kätensä, nostaa sen puoleksi,
laskee taas eikä näy tietävän, mitä tekisi.
Sehän on kielletty ... on tullut käsky olla kansallislaululle kunniaa
tekemättä...
Santarmit seisovat tuolla lakit päässä ja kädet suorina sivuilla...
Hän epäröi, taistelee, käsi nousee ja laskeutuu, koettaa pysähtyä lakin
liepeeseen...
Hän saa ehkä eronsa ... häneltä otetaan virkansa ... vaimo ja lapset
jäävät leivättömiksi... Kaikki muutkin järjestyksenvalvojat erotetaan
... myöskin eversti, ja lähetetään pois... Kuka tulee sijaan? Kuka
tulee järjestystä valvomaan? Santarmit nuo? Santarmit pannaan sijaan...
Käsi on vaipunut kupeelle, noussut ja laskenut.
Mutta yhä hartaammin, vakuuttavammin ja voimakkaammin vyöryvät
Maammelaulun sävelet säe säkeeltä tuhansista rinnoista.
--Se on _maani_ laulu! Se on kansani laulu! Kenelle minä kunniaa, jos
en sille!... Vaikka kaikki menköön ... vaikka mikä tulkoon: minä _teen_
kunniaa!
Käsi kimpoo lakin reunaan, pysähtyy, vakaantuu. Hän kääntyy kuin
komennussanan mukaan päin yleisöön, johon on seisonut syrjin. Ja
ennenkuin isänmaan virsi on lopussa, seisoo hän siinä tanassa kuin
valettuna paikoilleen, vankkana kuin pronssinen patsas, päin kansaan ja
takanaan perustuslakien kilpi. Tyyni rauha ja luja luottamus loistaa
hänen kasvoillaan, ja onnen ilme tuikahtaa hänen silmistään. Huulet
liikahtavat laulun viimeisten sävelten mukaan.
Väkijoukosta jostakin vilahtaa naisen käsi ylös, pienoinen kukkaskimppu
tekee ihmisten päitten yli kaaren ilmassa ja putoo järjestyksenvalvojan
jalkain juureen.
Hän kumartuu, poimii kukkaset ja laskee ne, eläköönhuutojen isänmaalle
kaikuessa, lakia suojelevan leijonan jalkain juureen.
1899.