(Kuvaus inkvisitsioonin ajoilta.)
Siinä on pienen kaupungin torilla, raatihuoneen ja tuomiokirkon
välillä, kaikenlaisia kidutuskoneita: venytystelineitä, peukalopihtejä,
piikkituoleja, naulatynnyreitä, hehkuvia hohtimia... Keskellä toria on
polttorovio, valmiina ottamaan vastaan kerettiläistä, jos hän ei
tunnusta erehtyneensä, jos hän ei luovu harhaopistaan ja alistu ainoan
autuaaksi tekevän katolisen kirkon alle.
Hänet ripustetaan käsistään orteen riippumaan ja jalkoihin kiinnitetään
lyijypainoja. Mutta hän ei muuta kuin huutaa vain: en tunnusta! ... en
luovu! ... en alistu!
Hänet viedään piikkituoliin, mutta hän huutaa yhä hurjemmin
vastalauseensa kiduttajilleen ja ympärillä seisoville, joita on sekä
torilla ja kaduilla että katoilla ja ikkunoissa.
Häntä näpistetään hehkuvilla hohtimilla ja hänen nahkaansa
kärvennetään, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Hän ei luovu, ei
tunnusta, ei alistu...
Suur'inkvisiittori, kardinaali, joka itsestään isosta Roomasta on
tullut paavin käskystä kerettiläisyyttä tukehuttamaan, ei tiedä, mitä
tehdä tälle uppiniskaiselle miehelle. Tunnustus, luopuminen, ehdoin
tahdoin alistuminen olisi hänestä mieluisampi kuin roviolla
polttaminen, joka on vasta viimeinen keino eikä ole enää suosittu
kirkon korkeimmissa piireissä.
Raatihuoneen parvekkeelle, jossa hän istuu puettuna punaiseen
verkaansa, kutsuttaa hän kätyrinsä ja käskee luvata ainaista armoaan
syytetylle itselleen ja hänen suvulleen ja koko hänen kaupungilleen.
Mutta ylenkatseella kohtelee kidutettu kiusaajiaan.
Silloin loppuu suur'inkvisiittorin kärsivällisyys, ja vimmoissaan
käskee hän pyövelin silpoa vasemman käden keretiltä. Mutta keretti
ojentaa oikeansa ja kehoittaa silpomaan senkin. Ja kuta kovempi on
hänen kipunsa ja kuta suuremmat ovat hänen tuskansa, sitä kovemmin hän
huutaa, ja sitä kauemmaksi hänen huutonsa kuuluu. Kuuluu yli torin,
pitkin katuja, tunkee seinien läpi huoneisiin, kantautuu ulkopuolelle
kaupungin muurienkin.
Hiki tippuu kardinaalin otsalta, hänet on käsketty hankkimaan
luopumusta, tunnustusta ja alistumista ... pyhän isän ja hänen
kardinaalikollegionsa epäsuosio uhkaa häntä.
--Mikä _antaa_ hänelle tuon yliluonnollisen voiman? kysyy hän itseltään
ja ympärillä oleviltaan. Mutta ei kukaan voi siihen selitystä antaa,
sillä aina olivat ahdistetut ennen alistuneet.
Silloin astuu esiin hänen eminenssinsä hovinarri, jota hän kuljettaa
matkoillaankin mukanaan, ja pyytää saada puhua.
--Puhu! sanoo suur'inkvisiittori.
--Tukkikaa hänen suunsa! neuvoo narri.--Huutaminen helpottaa kipuja,
mutta kipu on kaksinkertainen, kun sitä ei saa huutamalla lieventää.
--Narrin neuvo! sanoo suur'inkvisiittori. Kuinka voi hän erehdyksensä
tunnustaa ja harhaopistaan luopua, jos me hänen suunsa tukkeamme?
--Joka vaikenee, hän suostuu.
--Sinä viisas narri! Neuvosi on nerokas! huudahtaa inkvisiittori
riemuissaan.
Ja heti käskee hän pyövelinsä tehdä niinkuin narri oli neuvonut.
Suukapula pistetään syytetyn suuhun ja solmitaan lujasti nuoralla
niskan taa. Ja kun hänet ripustetaan orteen riippumaan ja lyijypainot
jalkoihin kiinnitetään, vaikenee hän--ja kun hänet piikkituoliin
istutetaan, vaikenee hän--ja kun häntä hehkuvilla hohtimilla
näpistetään, vaikenee hän vieläkin.
Mutta kun kansa ei enää kuulekaan hänen huutavan, alkaa se itse huutaa.
Torilta ja kaduilta ja katoilta ja ikkunoista kuuluu yksi ainoa iso
huuto yli koko kaupungin:
--Älä luovu! Älä tunnusta! Älä alistu!
Eikä hän alistunut. Sillä vaikkakaan hän ei enää itse voinut huutaa,
lievitti se hänen tuskaansa ja rohkaisi hänen mieltään, että kuuli
muiden huutavan.
Ja hän kärsi, kunnes kuoli kiduttajainsa käsiin.
Mutta silloin jyrähti torilta, kaduilta, katoilta ja ikkunoista uusi
huuto, riemuhuuto:
--Ei luopunut! Ei tunnustanut! Ei alistunut!
Suur'inkvisiittori raivosi ja tukkaansa repi.
Mutta narri nauroi partaansa. Sillä se oli _hänen_ neuvonsa, joka oli
saanut koko kansan huutamaan silloin, kun yksi pakotettiin vaikenemaan.
1899.