Ei ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne
Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet.
Täällä on kyllä käynyt muitakin maan haussa. Mutta ne ovat joko läpi
pihan ajaneet taikka kääntyneet veräjän suulta takaisin. Lappalaisen
kynnet eivät saaneet erää Suomen kamarasta, ja pulkissaan poistuivat he
vähitellen sinne, missä elatus kasvaa heille itsestään. Ruotsalaiset
ottivat haltuunsa rantamaan hedelmällisimmän ruokamullan, mutta kun
kahden penikulman päässä merestä tuli vastaan suo ja korpi, niin siihen
he seisahtuivat. Mitä itäisiin ystäviimme tulee, niin lienevät
kaalimaat ainoat, joita heidän auransa ovat täällä kääntäneet. Ja jos
täällä joskus lienee hiisiä asunut, niin ovat ne tyytyneet olemaan
kivenheittosilla kirkkojen kanssa ja siihen uupuneet.
Suomalaiset, ne olisivat kai nekin löytäneet mehevämpiä maita, joissa
rieska ja hunaja vuotaa. Mutta heidän halunsa näyttää aina vieneen
heitä kuta karuimmille maille. Ihan kuin uhalla he ovat hakeneet kuivia
kankaita, veteliä soita ja synkkiä routapohjakorpia.
On niitä, jotka ovat sanoneet sitä pakolliseksi siirtymiseksi muiden
väkevämpien tieltä. Minä luulen, että se on ollut esi-isiemme
käytännöllisin kuninkaan ajatus. He ovat tunteneet omien sivujensa
sitkeyden, ja siinä, missä toisten selkäranka olisi rusahtanut poikki,
siinä on _heidän_ selkärankansa vain voimistunut. Kuokka on ollut
heidän miekkansa, ja sillä he ovat valloittaneet itselleen maan, jonka
voittajakin on tunnustanut heidän omakseen. Minkä nimellinen hän lienee
milloinkin ollut, puhuipa hän ruotsia, tanskaa tai venäjää, lopputulos
taisteluista on ollut se, että taistelutanner jäi suomalaisille
itselleen. Ulkolaisille uudisasukkaille on se ollut liian kova pähkinä
purra. Ja niin se on vieläkin. Jos me ojentaisimme sen vieraalle ja
sanoisimme: »Tuoss' on ... tule ja ota!»--niin ei hänessä kuitenkaan
olisi sen ottajata.
Sentähden me kaikesta huolimatta saatamme istua jotenkin rauhallisina
ja mitään hätäilemättä, »vaikk' onni mikä tulkohon». Me saatamme
tyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata niinkuin kataja kivisellä
mäellä. Yläilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen,
mutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitä
ylitse, ja kanuunavaunujen rattaat saattavat taivuttaa sen maata
myöten. Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei tule luun
vikaa. Kun meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen jäntevän
vartensa, ja oksa risahtaa oksalle: »Kasva sinä sinnepäin, minä kasvan
tänne». Eikä kestä kauan, ennenkuin on jo jalkain jälki ja pyöräin
uurtama ura peitossa. Ja kun yliajaja huomenna hakee eilisiä jälkiään,
ei hän enää niitä löydä. Tie on kasvanut umpeen, ja katajikko näyttää
koskemattomalta.
Niiden meidän veljiemme viljelyksiin, jotka ovat asuinsijoikseen
hakeneet pehmeämpiä peltomaita, ovat uurrokset tunkeneet syvemmälle.
Mutta juuri se, että me valitsimme kovimman kallioniemekkeen, jossa
ainoastaan meidän kaltaisemme katajat voivat kasvaa, se oli meidän
suurin viisautemme. Se Mooses, joka meidät tänne luvattuun maahamme
johti, hän ymmärsi sen sitkeyden voiman, joka piili hänen kansansa
katajuudessa.
1891.