Tänään aamupäivällä, kun istuin kahvilassa Simplicissimusta lukemassa,
tuli muuan pieni vanha herra minua tervehtimään. Katsahdin häneen
hiukan vihaisesti, sillä lehden kansikuva oli paljon hauskemman
näköinen kuin hän. Vasta kun tulija ojensi peukalottoman kätensä,
selvisi minulle, että hän oli vanha maantiedon opettajani. Hän oli
muuttanut pääkaupunkiin -- eläke-ikään päästyään -- ja kävi joka
aamupäivä kahvilassa pilalehtiä lukemassa. Tämä sielujemme sukulaisuus
poisti minusta heti kaiken nurjamielisyyden. Ja ollakseni kohtelias
ojensin minä lehden hänelle ja aloin kahvikuppiani hämmentää.
Kuta kauemmin häntä katselin sitä useampi muisto liukui silmieni ohi.
Meistä oppilaista ei yksikään sietänyt tuota pientä, pistäväsilmäistä
miestä. Hänellä oli niin ikävä tapa äyskiä ja pieksää pöytää
karttakepillä. Luultavasti vihasi hänkin meitä, aivan vaistomaisesti
niinkuin vanginvartija vihaa vankeja. Joka luokalla oli sitäpaitsi joku
oppilas, jota hän aivan erikoisesti vainosi. Meidän luokallamme oli
tämän onnettoman nimi Antti Vääränen. Hän oli pitkä ja luiseva, laiha
nuorukainen, jolla oli säikähtäneet silmät ja suhteettoman pitkät
käsivarret. Hän oli ahkera ja siivo poika, mutta koko hänen olennossaan
oli jotain arkaa ja epävarmaa, ja kun hänen piti vastata kysymyksiin,
hämmentyi hän ja alkoi avuttomana änkyttää.
Eräänä kirkkaana toukokuun päivänä tuli maisteri luokalle vielä
tavallista tuimemman näköisenä. Tutkintoon ei enää ollut pitkältä, ja
me pelkäsimme kuumaa koetuntia. Mutta maisteri vetikin povitaskustaan
paperitukun ja alkoi vuoronperään kysellä nimiä, syntymävuotta, isän
ammattia j.n.e. jotakin tilastoa varten. Helpotuksen huokaus nousi
rinnoistamme, ja rohkeimmat uskalsivat panna pois kirjansa ja alkaa
kuiskaavan keskustelun vierustovereittensa kanssa. Mutta Antti Vääränen
istui synkkänä ja tulipunaisena yhtämittaa tuijottaen kirjaansa.
Maisteri kirjoitteli tietoja sarekkeihinsa; vuoronsa mukaan nousi kukin
vastaamaan samoihin yksitoikkoisiin kysymyksiin.
Päivänsäteet leikkivät iloisesti mustalla taululla ja Amerikan
juhlallisen suurella kartalla. Jollakin koiranleualla oli
peilinpalanen, jolla hän vilkutteli valokuvioita seinään maisterin
selän taakse. Ja pelätty tunti kului kulumistaan mitä hauskimmalla
tavalla.
Mutta kuta lähemmäksi Vaarasta maisteri ehti kyselyissään, sitä
hermostuneemmaksi kävi Antti. Väliin pyyhki hän hikeä otsaltaan ja
vääntelihe kuin tuskissa, sitten istui hän taas liikkumattomana pää
käsien varassa ja tuijotti synkkänä kirjaansa. Hänen käytöksensä alkoi
vähitellen herättää huomiota, ja kun hän vihdoin vuorollaan nousi
seisalleen, oli koko luokan huomio häneen kiintynyt. Peilinpalaset
unohtuivat ja keskustelut saivat katketa.
-- Vääränen, Antti Arvo.
-- Syntynyt? kysyi maisteri nostamatta silmiään papereistaan.
Vuosiluku, päivämäärä ja paikkakunta tulivat moitteettoman selvästi
Antin suusta.
-- Isän ammatti?
Silloin horjahti Antti Vääränen. Hän kalpeni ja koetti saada jonkun
sanan suustaan, vaan se jäi kurkkuun. Ja pää painui alas, ruumis
retkahti pitkien käsivarsien varaan ja kourat puristivat epätoivoisesti
tuolinnojaa.
Maisteri nosti päänsä papereistaan:
-- Isän ammatti? Etkö saa sanaa suustasi?
Ikäänkuin olisi Antti Vääränen saanut piiskaniskun vasten kasvojaan.
Veret syöksyivät hänen poskiinsa, silmät pyöristyivät ja näyttivät
pyrkivän ulos kuopistaan. Sitten tuli vastaus hyvin hiljaa:
-- En tiedä...
Koko luokka purskahti remuavaan nauruun, ja maisterin suu vetäysi
ilkeään irvistykseen, kun hän sanoi:
-- Etkö sinä tiedä sitäkään?
Antti Vääräsen silmiin nousivat kyyneleet, mutta hitaasti kohotti hän
katseensa pöydästä ja katsoi maisteria suoraan kasvoihin. Hänen
suunpielessään nykähteli pari kertaa, sitten sanoi hän kovalla ja
soinnuttomalla äänellä:
-- Minulla ei ole isää ollutkaan!
Luokkahuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Maisteri kumartui
uudelleen papereihinsa, ja hänen kynänsä veti paksun viivan johonkin
sarekkeeseen. Mutta Antti Vääränen istahti paikalleen ja alkoi jäykästi
tuijottaa kirjaansa.
-- -- -- Koko tuon tapahtuman näin aivan ilmielävänä edessäni,
vaikkakin vain maisteri istui siinä vastapäätä ja hänkin aivan
toisenlaisena kuin silloin. Nyt hän nauroi ihan luonnollisesti ja
sydämellisesti kuvia katsellessaan.
Kun kahvitarjotin tuotiin hänen eteensä, ojensi hän pilalehden takaisin
minulle:
-- Joko sinä tuon luit? Se oli joku parempi sukkeluus, jonka otsikkona
oli: Kuudes käsky.