Söimme illallista kahden, runoilijaystäväni Vento -- Sulo Armas ja
minä.
Istuimme ravintolasalin nahkasohvassa, jonka korkea selkänoja muodosti
seuraavan karsinan toisen seinän. Meillä oli vähän rahaa -- siinä
suhteessa me ainakin olimme oikeita runoilijoita! -- ja ruokalajien
valitseminen kesti niin ollen kauan.
Selkiemme takana syötiin juhla-ateriaa. Siellä oli kolme herraa ja yksi
nainen; emme tosin nähneet heitä, mutta heidän puheestaan saatoimme
erottaa jokainoan sanan. Keskustelu oli aluksi hillittyä ja säyseää,
sen aiheena oli ankeriaan edullinen maku ja hummerin varjopuolet: liian
vaikeasti sulavaa! Kun me kohtaloomme nöyrästi alistuen teimme
ratkaisevan päätöksen tavallisen sipulipihvin tilaamisesta,
valmistelivat he itseään hartain mielin toisen ryypyn vakaviin
juhlamenoihin.
-- Tämä tuore lohi on todellakin hyvää; arvoisa herrasväki, uskallan
suositella...
Se oli kovaäänisin herroista. Mutta sittenkään ei häntä kuunneltu,
sillä toiset herrat puolustivat edelleenkin ja yhteen ääneen
ankeriasta. Silloin lausui kovaääninen hyvin vakavalla ja arvokkaalla
korostuksella:
-- Minä sanon, että tämä on parasta lohta, mitä ikänäni olen syönyt, ja
minä olen matkoillani syönyt paljon lohta. Ihminen oppii vähitellen
arvostelemaan ruokaa...
Hän oli arvattavastikin kauppamatkustaja, joka oli nähnyt maailmaa --
sekä lintuja että kaloja. Puheesta päättäen oli hän saavuttanut
suuren elämänkokemuksen ja tuon kadehdittavan mielipiteitten ja
esiintymistavan varmuuden, joka useimmiten on omiaan vaientamaan
pöytäseuran vastaväitteet. --
Runoilija-ystäväni oli huonolla tuulella. Ravintolassa oli niin kuuma
ja ilmassa oli aivan liiaksi tupakansavua.
-- Olisi rahaa, niin mentäisiin muualle. Täällä on sietämätöntä.
Ja hän vaipui mietteisiin, syviin ja vakaviin, ja alkoi silitellä
pitkää tukkaansa.
Mutta selkänojan takaa kuului hento ja värähtelevä naisenääni:
-- Eikö herra Andersson halua sardiineja? Olkaa hyvä!
-- Kiitän, vastasi kauppamatkustaja. -- Eiväthän nämä tosin ole
sardiineja, mutta hyvää ruokaa sittenkin!
-- Eivätkö ne ole sardiineja? kysyi toinen herroista hiukan
ällistyneenä ja vähän vihaisena.
-- Eivät?
-- Kylläpä tämä on merkillistä; luulin toki, että minun vaimoni tietää,
minkälaisia sardiinit ovat. Saanko kysyä, mitä nämä sitten muka ovat?
-- Sillinhäntiä, vastasi Andersson ylpeänä ja vahingoniloisena.
-- Mitä? Kuinka sinä kehtaat?... Kaikkia...
Syntyi täydellinen myrsky. Kaksi raivostunutta miehenääntä huusi
hirmuisesti... seuraa oli häväisty -- ikäänkuin heidän tapanaan olisi
syöttää vierailleen sillinhäntiä -- --. Turhaan koetti herra Andersson
selittää, turhaan yritti rouva rakentaa rauhaa. Joka hetki saattoi
odottaa lautasten lentävän ilmaan.
Tarjoilija tuli, mutta melu vain kiihtyi. Vihdoin saapui hymyilevä
hovimestari; häneltä kysyi heti kolme ääntä:
-- Ovatko nämä sillinhäntiä vai sardiinejako?
Viipyi vähän aikaa vastaus, mutta sitten se tulikin aivan ylevästi:
-- Eivät kumpiakaan, hyvät herrat; nämä ovat kaloja, joiden...
joiden... nimeä tällä hetkellä valitettavasti en muista.
Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus -- ei niin hiiskahdustakaan.
Hymyilevä hovimestari liukui kuulumattomin kissanaskelin ja syvin
kumarruksin loitommalle, hän meni vääntämään katon sähköviuhkaa
pyörimään.
Hiljaisuus ja tuulenhenki herättivät runoilija-ystäväni mietteistään.
Hän katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Sitten alkoi hän tyynesti ja
hiljaisesti kertoa elämänsä suurimmasta surusta. Poika parka! monta
murhetta sisältyikin hänen elämäänsä, mutta tämä oli kaikista mustin,
sillä se oli tuorein.
Jo kuului sohvaseinän takaa herra Anderssonin ääni, hän ehdotteli aivan
kiltisti:
-- Eikö otettaisi ryyppyä murheeseen?
Ehdotus ei kuitenkaan tuntunut saavuttavan kannatusta, yhä edelleenkin
vallitsi nyreä hiljaisuus. Ja ystäväni sai rauhassa jatkaa
kertomustaan.
Hän oli kesällä tuonut saaristomökkiinsä muutaman toverin, jolla ei
ollut kesäasuntoa, tuonut hänet suoraan kapakasta meri-ilmaan ja
auringonpaisteeseen. Mies oli jäänyt sinne viikoiksi, syönyt ja juonut
ilmaiseksi, lihonut ja ruskettunut hänen kustannuksellaan.
-- Siinähän teit kauniin työn, sanoin vilpittömän ihailevasti.
Mutta runoilija-ystäväni purskahti kovaan ja katkeraan nauruun, joka
antoi aihetta herra Anderssonille uuteen ehdotukseen:
-- Eiköhän olisi parasta, että mekin nauraisimme.
Rouva yritti pientä, kimakkaa hihitystä, mutta herrat vaikenivat
itsepintaisesti.
-- Tiedätkö, mitä tuo punatukkainen ja näppylänaamainen piru otti ja
teki? kysyi ystäväni.
-- Kuka?
-- No tietysti hän, jonka minä maalle raahasin.
-- En tiedä.
-- Hän rakastui vaimooni.
Asia kävi todellakin vakavaksi. Mutta samassa tulivat pihvimme, ja
selkänojan taakse kannettiin pyypaistia.
-- Mainiota lintua, kehuskeli Andersson.
Toiset myöntelivät. Mutta minä käännyin ystäväni puoleen ja sanoin
teeskentelemättä:
-- Ihmeelliset ovat Herran tiet!
Sitten alkoi herra Andersson pitää puhetta ikuisesta ystävyydestä,
jonka rinnalla rakkauskin on pelkkää roskaa.
-- Niin... niin... roskaa, toistivat herrat mörähdellen.
Kun puhe loppui kilistettiin. Toinen herroista virkkoi:
-- Nyt sinä puhuit järkeä.
Rauha oli rakennettu. Keskustelu heräsi taaskin eloon, puhuttiin
sodasta ja korkeammasta valtiotaidosta.
Mutta ystäväni repi tukkaansa, leikkasi pihviään ja jatkoi synkkää
tarinaansa:
-- Kun minun asioitteni takia piti mennä kaupunkiin, jäi hän kaikessa
rauhassa maalle loikomaan. Eikä siinä kyllin! Hän maalaili minut
vaimolleni vielä mustemmaksi kuin minä koskaan olen ollutkaan. Ja teki
sen päälle päätteeksi niin hyvin, että vaimoni syntymäpäivänäni
ilmotti, että hän haluaa erota minusta mennäkseen uusiin naimisiin.
Osaaottavaisesti huokaisten ojensin ystävälleni sinappipurkin, johon
hänen murheellinen katseensa oli suunnattuna. Mutta selkänojan takaa
kuului herra Anderssonin iloinen ääni:
-- Minun mieleni tekisi sotaan; taistelu, se on elämää...
-- Eikö Teitä pelottaisi? kysyi rouva.
-- Hyvä rouva, en ole koskaan tiennyt, mitä pelko on.
Mutta ystäväni jatkoi:
-- Minä ajoin miehen pois talostani. Sanoin hänelle lyhyesti, että
seuraava laiva lähtee viiden minuutin perästä. Vai niin, vastasi hän,
nosti lakkiaan ja lähti. Kolmeen päivään ei vaimoni puhunut sanaakaan,
mutta neljäntenä tuli hän syliini ja sanoi: hyvä oli, että hän meni. Ja
sitten kului kesä aivan samalla tavalla kuin muutkin kesät ovat
kuluneet.
-- Sehän oli onnellinen ratkaisu, sanoin ja viskasin iloissani
lautasliinan pöydän alle.
-- Ei se siihen loppunut, vastasi ystäväni. -- Kun muutimme
kaupunkiin, alkoi teerenpeli uudelleen -- kadulla, kahviloissa... Eilen
lähetin vaimoni vanhusten kotiin maalle... Ja huomiseksi olen kutsunut
miehen puheilleni.
Syntyi painostava vaitiolo. Selkiemme takana puhuttiin nyt naisista.
Andersson väitti kiven kovaan, ettei maailmassa ole ainoatakaan naista,
joka olisi uskollinen miehelleen. Rouva intti vastaan; äänensävystä
kuuli, että hän oli syvästi loukkaantunut. Toiset herrat mörähtelivät
ja ivailivat pikku-hiljaa Anderssonia.
-- Nyt minä pyytäisin sinulta neuvoa, sanoi ystäväni. -- Olisiko minun
ammuttava...
-- Ei missään tapauksessa, keskeytin säikähtyneenä.
-- Niin, katsohan, en minäkään tahtoisi tappaa häntä, mutta haluaisin
tehdä hänestä ramman. Minusta olisi niin hauskaa, että hän koko
elämänsä ijän muistaisi minua. Ajattelehan, joka askeleella hän
nilkuttaisi: Vento... Vento... Vento...
Selkänojamme takana syntyi vähän liikettä, molemmat mörähtelevät herrat
menivät pistäytymään eteiseen ja Andersson jäi hetkeksi kahden kesken
rouvan kanssa.
-- Sellaista on elämä, sanoi Andersson.
Mutta sitten seurasi merkillinen äänettömyys. Minusta tuntui, että
siellä suudeltiin. Ja minä ajattelin: maailmassa ei ole naista, joka
olisi uskollinen -- --. Kun herrat palasivat takaisin, alkoi rouva
innokkaasti kertoa ompelijattarestaan, joka oli pilannut hänen uuden
leninkinsä.
Ystäväni sanoi yhtäkkiä aivan päättäväisesti:
-- Kyllä se sittenkin on parasta!
Soitimme tarjoilijaa, maksoimme ja menimme.
Kulkiessamme naapureittemme ohi, näin rouvan; hän oli pieni,
mustapukuinen nainen, kalpea ja hyvin tavallisen näköinen. Juuri kun me
menimme sivu, kohotti hän liköörilasiaan ja katsoi herra Anderssonia
pitkään kosteakiiltoisin silmin. Mörähtelevät herrat jakoivat laskua.
Sulo Armas Ventoa en vielä sen illan jälkeen ole tavannut.