Merkillistä, että ihmiset niin helposti pääsevät lähimäistensä
salaisuuksien perille! Se kai johtuu siitä, että heillä on niin paljon
palavampi harrastus muiden asioihin kuin omiinsa.
Nyt esimerkiksi minä tiedän, että tohtorilla on takanaan pieni romaani,
tosin verrattain viaton ja vaaraton, mutta kuitenkin romaani. Sitähän
ei ole kaikilla; useimpien elämä on ollut tasaista harmaata pilvisäätä
häipyvine paistehetkineen ja yhtä vähäpätöisine tuulispäineen, ilman
todellisen myrskyn mahdollisuuttakaan. Tohtorin elämässä oli kerran
tuollainen mahdollisuus -- ja se riittää jo romaanin puitteiksi, jollei
ole liian vaativainen.
Kerran nuoruudessaan oli hän rakastunut aivan tavalliseen tyttöön,
jolla oli valkoinen leninki ja mustat sukat, kirkkaat siniset silmät ja
pellavatukka. Mutta tohtori ei tullut koskaan tunteitaan ilmaisseeksi.
Eikä hän huomannut, että tytön ympärillä hääri muitakin -- hän on
aina ollut vähän likinäköinen. Ja niin tapahtui, että tyttö meni
kihloihin tohtorin parhaimman ystävän kanssa. Mutta kun tohtori
vihkiäispäivällisillä piti puhetta, kaatoi hän kesken kaikkea
viinilasinsa sisällyksen pöytäliinalle.
Sitten kului monta vuotta.
Eräänä kesänä sai tohtori kutsun saapua entisen ylioppilastoverinsa
huvilalle Juhannusta viettämään. Ja hän lähti.
Huvila ei ollut tämä samainen, jonka vieraanvaraisuutta nyt nautimme;
se oli jossakin tuolla alempana. Minä kuvittelen, että se oli suvannon
suussa, kauniin niemen nenässä, jossa oli hohtavat hiekkarannat ja
valkeakukkaiset mansikka-ahot, vihreä puutarhakeinu laiturin luona ja
ruosteinen rautalevykukko korkeimman petäjän latvassa.
Isäntäväki oli laivasillalla vastassa. Ylioppilasaikojen ystävä oli
lihonut arvokkaaksi hovioikeuden asessoriksi, ja pellavatukkaisesta
tyttölapsesta oli tullut solakkavartaloinen, komea nainen.
Ja nyt alkaa romaani!
Asessori oli innokas kalamies. Ei mikään maailmassa olisi voinut estää
häntä määräaikoina laskemasta siimaansa kyhmyräniskaisten lahnojen
turmioksi ja verkkojaan punaeväisten ahventen varalle. Tohtori ei
voinut sietää kalansuomuja eikä kastematoja. Ja niin tuli tohtori
kihelmöivän kuumina kesäpäivinä seurustelleeksi enimmäkseen talon
rouvan kanssa, jonka silmät vieläkin olivat kirkkaan siniset ja huulet
valmunpunaiset. Kimmeltävän kirkkaat päivät, pitkät kaihoisat illat...
Eräänä päivänä menivät rouva ja tohtori postia hakemaan. Ilmassa oli
tuoreen pihkan ja havun tuoksua ja koivunlehtien vastanlemua. Hyttyset
ja sirkat surisivat. Ja tohtori alkoi puhua entisistä ajoista. Herra
tiesi, mistä hän sai rohkeutta rintaansa -- mutta nyt tulivat hänen
huulilleen kaikki ne sanat, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olisivat
olleet paikallaan. Ja sitten kysymykset: miksei... niin miksei? Rouvan
pitkissä silmäripsissä kiilsi pari kastehelmeä, ja mansikka-ahon
laidassa suuteli tohtori hänen valmuhuuliaan.
Kun he tulivat huvilan pihamaalle, istui asessori jääkellarin oven
edessä koukkujaan syöttämässä. Ja kyökki-Miina ajeli kanoja, jotka
olivat karanneet ryytimaahan -- luvattomille teille. -- --
Illallisen jälkeen jäivät he kaikki kolme istumaan verannalle. Ilta
alkoi vähitellen vaihtua yöksi, mutta asessori tahtoi välttämättä
odottaa kahdentoista lyöntiä. Oli niin hiljaista, että kaikki äänet
selvään erottuivat: kuovien ruikutus, kaukaisten karjankellojen
kalkatus ja yökehrääjän yksitoikkoinen ja melankoolinen surina. Taivas
oli peittynyt hienoon pilvenharsoon, mutta ilma oli leuto ja lämmin. Se
hiveli poskia kuin hellä hyväily ja viilensi ajatusten kuumeista
kiertokulkua... Sellainen ilta, jonka syliin hukkuvat huomiset huolet
ja menneet murheet!
Mutta kun ruokasalin seinäkello löi kaksitoista, nousi asessori
tuoliltaan, kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja sanoi:
-- Nyt alkaa meidän hääpäivämme. Kymmenen vuotta! Ja hyvin on toimeen
tultu; ei pahoin ole riidelty eikä kauppoja milloinkaan kaduttu. Tässä
on pikkuinen muisto, kymmenen vuoden perästä saat paremman.
Se oli ohut kultasormus, jossa välkkyi pieni timanttikyynel.
Hyväntuulisesti naurahtaen kääntyi asessori tohtorin puoleen:
-- Ja nyt sinä voisit pitää hääpuheesi uudelleen, mutta tällä kertaa
lasia kaatamatta!
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten meni tohtori rouvan luo ja kumartui
suutelemaan hänen kättään, kauniisti ja kunnioittavasti. Mutta rouva
purskahti itkuun ja juoksi sänkykamariin.
Asessori oli aivan ymmällä?
-- Mitä helv... Ymmärrätkö sinä tätä?
-- En, valehteli tohtori aivan kylmäverisesti. -- Mutta eiköhän ole
parasta, että mekin jo menemme levolle?
He puristivat toistensa käsiä. Ja tohtori sanoi:
-- Sinuahan minä en vielä tainnutkaan onnitella...
Sitten he menivät sisään. Mutta tohtori istui vielä kauan
ullakkokamarin avonaisen akkunan ääressä ja katseli, miten hämärä
hälvenemistään hälveni ja rantatöyrään honkien rungot alkoivat heikosti
hohtaa. Tuuliviiri vikisi surullisesti heräävässä aamutuulessa, ja
tohtori hyräili hiljaa itsekseen: "Viel Vogel sind geflogen..."
Ja aamulla hän matkusti.
3.