Mahtavana levossaankin, koottuine, hillittyine voimineen, huokaisee
jättiläinen ylpeänä tiedosta, että se äsken on saanut purkaa näkyviin
koko mahtinsa pärskyvissä pyörteissä ja lakkapäissä laineissa. Vuoksi
on tällä kohtaa lepäävä jättiläinen, joka salaa voimansa ja tarmonsa
turhilta, tungettelevilta katseilta. Korkeintaan antaa se aavistaa
niiden olemassaolon vetäisemällä ikäänkuin puoleksi leikillä johonkin
polvekkeeseen vähän vankemman virrannielun, joka kallistelee valkeata
matkustajalaivaa ja panee soutajan hikoilemaan. Se on vain tuollaista
itsetietoista vallattomuutta, pientä pilan-päiten kerskailemista ja
harmitonta leikinlaskua huvittamisen luvallisessa tarkotuksessa.
Istumme parvekkeella. Talon isäntä, ystäväni tohtori ja minä.
Huvila on korkealla töyräällä, joka on muodostunut uljaan vaaran
juurelle luonnolliseksi pengermäksi. Puiden välistä välkkyy virta;
päivänlaskun liekeissä kimaltaa se sulana metallina. Vastakkaiselta
rannalta kuuluu karjankellojen kalkatus. Ja avonaisista salonginovista
lainehtivat korkean ja heleän sopraanon sävelet: Irmelin Rose...
Pitkän ajan saavat whiskylasimme olla koskemattomina. Honkien punaiset
rungot loistavat lämpimissä hohteissa ja tuoreen vihreät koivunlehdet
liikahtelevat lievästi tyyntyvässä iltatuulessa. Mutta laulun sävelet
soivat hopeatiukuina...
Talon vanhin tytär käy musiikkiopistoa. Äsken, kun hänen isänsä pyysi
häntä laulamaan, sanoi hän minua tarkottaen:
-- Setä tahtoisi kuulla sinun laulavan.
Herra jumala! Setä --! Siinä sitä ollaan. Vastikään, kun kannoimme
risuja kokkoon, tuntui aivan samalta kuin ennen koulupoikana. Suuret
kannonpaakkurat tuottivat sanomatonta voimainponnistusten nautintoa.
Millä riemulla niitä raahasimme!
Mutta vuodet vierivät ja ihmiset vanhenevat... huomaamattaan.
Eikö tohtorillakin jo ole hopeaa hiuksissaan? Kuka sitä olisi voinut
uskoa!
Nyt on laulu loppunut. Nuori Hilkkaneiti tulee luoksemme parvekkeelle.
Hänen silmänsä kuvastavat vielä äskeisen laulun tunnelmaa ja punainen
leninki loistaa koreana vihreitten lehtien taustaa vastaan.
Hilkka-neiti on seitsentoistavuotias; hän on itse säteilevä nuoruus
ruumistuneena.
Tohtori nousee korituolistaan ja kohottaa syvään ja arvokkaasti
kumartaen lasinsa Hilkka-neitiä kohti. Tyttö nytkähyttää pienen
epävarman niiauksen, lentää tulipunaiseksi ja pakenee hirmuisella
kiireellä saliin. Sitten kuuluu heleän kirkasta naurua.
Niin, niin, me vanhenemme... ja käymme naurettaviksi...
Tohtori alkaa puhua elämän vakavuudesta: pienistä palkoista ja
kalliista ajasta. Mutta vastakkaiselta rannalta kuuluu nyt iloisia
tanssin säveleitä.
Tunnit kuluvat; rusko sammuu ja illan merkillisen valkea hämärä
tihenee. Virralla ajelehtii usvan harmaata savua pieninä repaleisina
hattaroina. Linnunlaulu on hetkeksi vaiennut. Ja juuri parvekkeemme
edessä tekee siipiorava kauniita kaarevia lentoja kahden korkean
petäjän välillä.
2.