Lähdettyään Witzbergien luota suuntasi Augustinowicz askeleensa suoraa
päätä sairaalaan, missä hän vietti koko yön.
Schwarz oli todellakin hyvin sairas. Hänen heikentyneeseen ruumiiseensa
oli tarttunut kuumetauti, joka sai pahan käänteen. Keskiyöllä
alkoi sairas hourailla; hän huitoi käsillään, huusi ja keskusteli
näkymättömien vastustajien kanssa sielun kuolemattomuudesta.
Ilmeisesti hän pelkäsi kuolemaa, sillä usein kuvastui syvä tuska hänen
kasvoillansa; toisinaan hän taas lauloi itsekseen iloisia lauluja;
sitten vaipui hän jälleen unelmiin ja soperteli vaivoin hajanaisia
sanoja.
Augustinowicz, jota edellisen päivän mielenliikutus oli syvästi
järkyttänyt, kuunteli näitä kohtauksia kauhistuneena. Hän laski
minuutteja päivännousuun ja katsahti loppumattomasti ikkunaan, joka
pysyi itsepintaisesti tummana. Yö oli ulkona musta kuin sysi ja kevyt
sade synnytti ikkunaruutua vasten lyödessään yksitoikkoista, surullista
melua tuossa pienessä huoneessa.
Pitkiin aikoihin, tuskinpa vuosikausiin ei Augustinowicz ollut ollut
niin synkällä mielellä kuin nyt. Kyynärpäillään polviin tukien ja
kasvot käsiin kätkettynä hän syvää tuskaa tuntien mietti viimeisten
päivien tapahtumia. Kohottaessaan päänsä oli hän usein näkevinään
kuoleman varjon ystävänsä kalvailla, laihtuneilla kasvoilla. Varmasti
oli tuo nuori, työteliäs ja toimelias mies pian jättävä tämän
maailman. Mahdollisesti kestäisi näytelmä vielä viikon päivät, ehkäpä
kuukaudenkin, mutta päätös oli kuitenkin oleva sama. Ja mitä sitten
tapahtuisi?
Augustinowicz oli koko yön vaipuneena synkkiin mietteisiinsä. Ikkunaan
ilmestyi jo harmahtava kajastus; päivä alkoi nousta. Augustinowicz
mietti vuoteessa istuen, kuinka hänen oli käyvä, jos hänen ainoa
ystävänsä, jota hän todella rakasti, vaipuisi hautaan. Huonetta
valaisevien kynttelien loimu oli vähitellen kadottanut punaisen
hohteensa; jo häipyivät esineiden varjot ja sairaanhoitajattarien
askeleet alkoivat kajahdella ympärillä. Kello kahdeksan aikaan saapui
lääkäri.
— Kuinka on potilaan laita? — kysyi hän.
— Huonosti, — vastasi Augustinowicz.
Lääkäri rypisti otsaansa, lähestyi vuodetta ja tunnusteli Schwarzin
valtasuonta.
— No, mitä arvelette? — kysyi Augustinowicz.
— Mitäkö arvelen? Asiat ovat huonosti, kovin huonosti.
Hän pudisteli päätänsä, kirjoitti lääkemääräyksen ja poistui.
Päivä kului verrattain rauhallisesti, mutta iltapäivällä huononi
potilaan tila; keskiyön aikaan hän oli kuolemaisillaan. Augustinowicz
itki kuin lapsi ja löi päätänsä seinään. Jälleen vietti hän koko yön
ystävänsä luona. Aamupuolella hän oli havaitsevinaan paranemisen
oireita, mutta, ikävä kyllä, pettyi, sillä kun lääkäri aamulla kohotti
potilaan peitettä, näkyi hänen rinnassaan valkoisia ja punaisia
pilkkuja, jotka ovat luonteenomaisia vaarallisimman lavantaudin
merkkejä. Jälkeen puolenpäivän saapui rouva Witzberg tiedustelemaan
potilaan tilaa, mutta Augustinowicz ei laskenut häntä potilaan
huoneeseen. Augustinowiczin vääntyneet kasvot pelästyttivät kovin tuota
kelpo naista.
— Onko hän kuollut? — kysyi hän.
— Ei, mutta hän kuolee, — vastasi Augustinowicz.
Hetkistä myöhemmin valmistautui sairaalan sielunpaimen antamaan
potilaalle viimeisen voitelun. Augustinowiczilla ei ollut voimia olla
läsnä tässä toimituksessa. Ensi kerran kahteen vuoteen läksi hän ulos
päämäärättömänä juoksemaan pitkin Kiowan katuja. Hänen täytyi saada
koota ajatuksensa ja hengittää raitista ilmaa. Hänestä tuntui aivan
kuin hänen järkensä olisi ollut menemässä sekaisin. Pari, kolme kertaa
kääntyi hän jälleen sairaalaa kohti, ja äkkiä hänet valtasi pelko, että
hän saapuisi liian myöhään; mutta sitten hän jälleen rauhoittui ja
jatkoi matkaansa. Äkkiä hän sai päähänpiston. Kävellessään siinä pitkin
katua, muisti hän, että Helene asui aivan läheisyydessä. — Minäpä menen
hänen luoksensa, — ajatteli hän, — otan hänet mukaani ja vien hänet
Schwarzin luo sanomaan viimeiset jäähyväiset. — Hetkistä myöhemmin
oli Helene polvillaan Schwarzin vuoteen ääressä. Hän piti kiinni
potilaan molemmista käsistä, nojasi päätänsä vuoteeseen ja nyyhkytti
epätoivoisena. Ja niin kului pitkä ja kauhistuttava yö, jolloin
Schwarzin elämä oli joka hetki hiuskarvan varassa.
Kolmantena päivänä saavutti tauti viimein käännekohtansa, jonka jälkeen
potilas tunsi itsensä huomattavasti paremmaksi. Hänen vuoteensa
ääressä istuivat Helene ja Augustinowicz, jotka näyttivät kokonaan
unohtaneen muun maailman. Hekin näyttivät aivan kuin Schwarzkin,
palanneen jälleen elämään. Pieninkin rauhoittuva oire saattoi heidät
riemusta säteilemään. Pian tuli Schwarz jälleen — ensi kerran sitten
sairaalaan jouduttuaan — tuntoihinsa. Sattumalta oli Augustinowicz
poissa huoneesta, ja potilaan katse osui, silmäluomensa kohoitettuaan,
ensiksi Heleneen. Hän katsoi häntä hetkisen ja kesti tovin ennenkuin
hän sai kootuksi ajatuksensa. Sitten hän tunsi Helenen ja hymyili
hänelle. Tuo hymy oli tosin pakoitettua ja surullista, mutta se saattoi
ilonkyyneleiden vuotamaan Helenen silmistä.
Kuitenkin oli Augustinowicz palattuaan huomaavinaan, että Helenen
läsnäolo kiihoitti potilasta. Schwarzin katse oli yhä kiintynyt
häneen ja seurasi jokaista hänen pienintäkin liikettänsä, huulien
vavahdellessa alinomaa. Augustinowicz pelkäsi uuden kohtauksen olevan
tulossa. Iltapuolella kohosi kuume niinkuin tavallista, kuitenkin
vaipui Schwarz rauhoittavaan uneen, ja Augustinowicz kehoitti Heleneä
palaamaan kotiinsa. Nuori rouva, joka muuten aina oli niin lempeä ja
taipuvainen, kieltäytyi nyt kuitenkin jyrkästi lähtemästä, sanoen
päättäväisesti:
— Minä en jätä häntä silmänräpäykseksikään. Augustinowicz istahti
jakkaralle huoneen peränurkkaan.
Hän koetti ajatella lähestyvää tutkintoansa, mutta hänen päähänsä alkoi
koskea, silmäluomet värähtelivät, pää vaipui alas ja hän nukahti, mutta
havahtui kohta jälleen.
— Nukkuuko hän? — kysyi hän, katsahtaen Schwarziin.
— Hän näyttää hiukan kiihoittuneelta, mutta nukkuu kuitenkin, — vastasi
Helene.
Augustinowicz vaipui jälleen unenhorrokseen, mutta havahtui äkkiä
Helenen voimakkaaseen huutoon. Potilas oli ankaran kuumepuuskan
vallassa kohottautunut vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat punaiset,
silmät loistivat, ja hän työnsi pois käden, jonka Helene hänelle ojensi.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Augustinowicz. Hän näki kuinka Helene
vapisi koko ruumiiltaan.
— Sääli minua... älä minua kiusaa! — ähkyi Schwarz kuumeisella äänellä.
— Niin, minä tiedän, että sinä olet surmannut Gustavin ja tahdot ottaa
minutkin hengiltä!
Nääntyneenä vaipui hän jälleen vuoteeseen ja sopersi:
— Marie, rakas Marie, tule auttamaan! Augustinowicz tarttui Helenen
käteen ja veti hänet pois huoneesta. Kun hän hetkisen kuluttua palasi,
oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan.
Tuo olento ei häntä surmaa! — mumisi hän itseksensä.
* * * * *
Helene palasi epätoivoissaan ulos. Schwarzin sanat olivat paljastaneet
hänelle monta seikkaa, joista hän ei tähän saakka ollut ollut selvillä.
Päämäärää vailla samoili hän yöllä pitkin katuja. Ajatukset polttivat
hänen päässänsä kuin tuli, tai oikeammin, hänellä ei ollut enää mitään
ajatuksia, ja rautainen ratas repi hänen aivojansa.
Tuhannet lamput valaisivat kauniisti kaupunkia. Kaikista ikkunoista
loisti suloinen valo, joka lisäsi illan rauhallisuutta. Helene jatkoi
jatkamistaan matkaansa. Ihmiset tungeskelivat kaduilla, toiset
kääntyivät katsomaan taakseen nuorta rouvaa, lähestyipä eräs ylioppilas
nauraen häntä, mutta poistui heti kauhistuneena, kohdattuaan hänen
katseensa. Ja hän riensi yhä eteenpäin.
Viimein muuttuivat kadut kujiksi, ja kaikkialla oli autiota ja tyhjää.
Nyt ei näkynyt enää valaistuja ikkunoita; ihmispoloiset, jotka täällä
asuivat, nukahtivat päivän mukana ja kärsivät samaten. Siellä täällä
lepatti katulyhdyn liekki ja askeleiden kaiku kumahteli hiljaisuudessa.
Yö oli kostea, mutta lämmin, ilmassa oli jotakin painostavaa.
Dnjepr-joelta puhalsi lauha tuuli ja kostea sumu laskeutui Helenen
vaatteille ja hiuksiin.
Nuori nainen riensi yhä vaan eteenpäin. Hänestä tuntui kuin taivaan
tuli olisi laskeutunut hänen päähänsä rintaansa ja koko ruumiiseensa.
Pienet tulenlieskat tanssivat hänen silmissään ja nuo lieskat saivat
vuorotellen Gustavin ja Schwarzin muodon. Eteenpäin rientäessään oli
hän kadottanut liinansa, ja kosteus irroitti hänen hiuksensa. Pari
kertaa kompastui hän kiveen ja oli vähällä kaatua. Kuitenkin riensi hän
yhä eteenpäin, tuntematta minkäänlaista rasitusta tai väsymystä, hän ei
tuntenut enää muuta kuin tulen, joka häntä poltti.
Hänen silmänsä sumenivat ja jalkansa horjuivat, hän hengästyi, mutta
riensi kuitenkin eteenpäin lian peittämänä. Maa hänen jalkojensa alla
kävi yhä kosteammaksi. Jo kuului selvästi aaltojen loiskina, niiden
levoton ja surumielinen laulu, ja pian oli Helene joen rannalla.
Siihen hän pysähtyi hetkeksi, sitten sulki hän silmänsä ja heittäytyi
aaltoihin. Samassa kuului loiskahdus ja hiljainen, tukahdutettu huuto,
onnettoman viimeinen huudahdus. Sitten vallitsi taas rauhallinen,
synkkä, tähdetön yö.