Seuraavana päivänä sai kreivitär Marie kaksi kirjettä. Toinen oli
Pelskiltä, toinen Schwarzilta.
"Neitiseni", — kirjoitti Pelski, — "huoli, jota odottamaton
vastauksenne minulle tuotti, ei suonut minulle voimia lähemmin
ajatella, mitä Teille sanoin. Torjuin ystävyyden, jonka Te minulle
tarjositte, ja valitan sitä syvästi. Menemättä menettelynne syihin,
tahdon mainita, että huomaan Teidän seuranneen sydämenne ääntä.
Toivon, että säästyisitte pahoilta pettymyksiltä. Jos mies, jonka
Te olette itsellenne valinnut, rakastaa Teitä niinkuin minä olen
Teitä rakastanut, niin voin olla onnenne suhteen levollinen. Jumala
varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa hänestä tai syyttämästä häntä.
Minä pyydän, säilyttäkää kallis ystävyytenne minua kohtaan, se on
tästälähin oleva elämäni ainoa onni."
Samana päivänä vei Augustinowicz Schwarzin kirjeen Marielle, joka ei
kuitenkaan ensin aikonut sitä avata.
— Älkää kohdelko häntä noin, — sanoi Augustinowicz. — Voi olla, että
ystäväparkani juuri tällä hetkellä...
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä ja ainoastaan suurella vaivalla
hän saattoi jatkaa-.
— Veimme hänet viimeyönä sairaalaan.
Marie kävi kalmankalpeaksi ja oli vähällä pyörtyä. Ainoastaan suurella
vaivalla hän saattoi säilyttää mielentasapainonsa, ja hänen koko
olemuksensa vapisi kuin haavanlehti. Koettipa hän kuinka paljon tahansa
vastustaa tunnettaan, niin hän ei voinut sille mitään, että hän rakasti
yhä Schwarzia.
Hän otti kirjeen Augustinowiczin kädestä ja luki seuraavaa.
"Hyvä neiti. Olen pakoitettu luopumaan kädestänne, mutta
kunnioitustanne en silti tahdo menettää. Lukekaa ja tuomitkaa. Muuan
kuoleva ystävä uskoi suojelukseeni erään naisen, jota hän rakasti
kärsivän sydämensä koko voimalla. Tuon rakkauden ryöstin minä häneltä
tahtomattani. Ystävän kuoleman jälkeen tutustuin lähemmin tuohon
naiseen ja kuvittelin rakastavani häntä. Onnettomuudeksi sanoin sen
hänelle, ja nyt, hyvä neiti, tapahtui se, minkä kai jo tiedätte.
Koetin kauan salata itseltäni intohimoista rakkauttani Teihin. Kuinka
minä olenkaan kärsinyt! Te antaisitte minulle kaikki anteeksi, jos
Te tietäisitte, kuinka paljon olen kärsinyt. Kun omatuntoni jälleen
havahtui ja kun vihdoinkin tuli hetki, jolloin minun oli tehtävä
päätös... niin, sanokaa itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olin
vannonut kuolevalle ystävälle, olin antanut sanani naisparalle, ja
kaikki muu, paitsi sydämeni, pakoitti minua luopumaan Teistä. Antakaa
minulle anteeksi, jos voitte. Augustinowicz sanoo, että olen sairas...
todennäköisesti ajatukseni ovatkin sekaisin; veri polttaa suonissani
kuin tuli. Yksi seikka on minulle nyt kuitenkin selvempi kuin koskaan
ennen, nimittäin se, että rakastan Teitä, että rakastan Sinua,
taivaallinen olento, jumalallinen Marieni!"
Jokainen ylpeyden ja vihan väre hävisi Marien kasvoilta olemattomiin.
— Herra Augustinowicz, — virkkoi hän, — sanokaa ystävällenne, että hän
on menetellyt niinkuin hänen oli meneteltävä.
Augustinowicz heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti:
— Antakaa anteeksi minullekin, olen ollut epäoikeudenmukainen teitä
kohtaan, olen tuominnut teitä väärin; mutta enhän todellakaan tietänyt,
että maailmassa olisi olemassa sellainen enkeli kuin te.