Schwarzin tila parani päivä päivältä. Vielä ei saattanut sanoa, kauanko
toipuminen veisi aikaa, siksi heikko hän oli, mutta että hän toipuisi
taudista, siitä ei enää ollut epäilystä.
Augustinowicz teki voitavansa lyhentääksensä ystävänsä pitkiä
sairaudenhetkiä, kuitenkaan ei hän voinut parhaalla tahdollaankaan
saavuttaa entistä hilpeyttänsä. Viimeaikaiset kokemukset olivat
tehneet hänet vakavaksi, vaiteliaaksi ja miettiväiseksi. Mikään ei
enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, eivät ihmiset eivätkä asiat.
Sitten Schwarzin sairastumisen ei hän ollut käynyt kertaakaan
Witzbergien luona, ja kun rouva Witzberg oli tyttärineen käynyt
sairaalassa tiedustelemassa Schwarzin vointia, oli hän vaihtanut
tuskin sanaakaan suloisen Malinkan kanssa. Mutta vielä merkittävämmät
olivat ne muutokset, jotka viimeisen kuukauden aikana olivat
tapahtuneet Schwarzissa ja hänen luonteessaan. Noustuaan tuon
kauhistuttavan kuukauden jälkeen vuoteestaan, oli hän kirjaimellisesti
muuttunut toiseksi ihmiseksi. Entisestä elinvoimasta, tarmosta ja
luonteenlujuudesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hänen liikkeensä
olivat hitaat ja puhe vaivaloista ja epävarmaa. Vaikka Augustinowicz
olisikin tahtonut lukea tämän tilan toipumisajan laskuun, niin täytyi
hänen kuitenkin panna merkille ystävässään tapahtunut, syvällekäypä
muutos, jota ei täydellinen parantuminenkaan voinut saada poistetuksi.
Ennen kaikkea huomasi hän ystävänsä koko olemuksessa eräänlaisen
välinpitämättömyyden ja masentuneisuuden, joka muodosti räikeän
vastakohdan hänen entisen reippautensa ja elämänhalunsa välille. Näytti
siltä kuin Schwarz olisi jälleen alkanut miettiä ja pohtia, kuitenkin
asettuen tässä suhteessa aivan toiselle näkökannalle kuin ennen.
Kaikki tunne näytti hänestä kokonaan kadonneen. Hänen henkensä oli
suurimmaksi osaksi saavuttanut takaisin entisen joustavuutensa, mutta
ei ollut enää olemassa mitään, joka olisi kiinnittänyt hänen mieltänsä.
Tuo miesparka oli ystävänsä silmissä surkea olento. Hän oli muuttunut
kaljupäiseksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet ja hänen
ennen niin tulisissa silmissään oli nyt sammunut katse. Levätessään
vuoteessaan tai istuessaan nojatuolissaan oli hän usein tuntimääriä
liikkumattomana ja tuijotti kattoon tai nukkui. Vieraskäynnit eivät
tuottaneet hänelle virkistystä, vaan väsymystä. Kaikki tämä huolestutti
kelpo Augustinowicziä mitä suurimmassa määrässä. Hän huomasi potilaan
ruumiillisten voimien palaavan melko nopeasti, kun sitävastoin
henkisessä tilassa saattoi tuskin huomata pienintäkään muutosta.
Ylioppilas huokasi, ajatellessaan millainen Schwarz oli ollut ennen,
ja hän teki kaikki minkä tehdä voi herättääksensä hänet, mutta kaikki
hänen ponnistelunsa raukesivat tyhjiin.
Eräänä päivänä Augustinowicz istui ystävänsä vuoteen jalkopäässä ja
luki ääneen "Kamelianaista". Schwarz lepäsi selällään ja tuijotti
tavallisuuden mukaan kattoon. Hänen ajatuksensa olivat muualla
tai sitten hän ei ajatellut mitään. Hetkisen kuluttua alkoi hänen
kasvoillaan näyttäytyä väsymyksen merkkejä. Augustinowicz keskeytti
lukemisensa.
— Sinä tahdot kai nukkua, ystäväni?
— En, mutta kirjasi ikävystyttää minua.
— Mutta se käsittelee sangen mielenkiintoista kysymystä. Sellaisten
naisten kohtalo...
— Mitä sellaiset naiset minua liikuttavat! Augustinowicz vaikeni.
Hetkistä myöhemmin kysyi Schwarz:
— Entä Helene, onko hän käynyt täällä?
— Kyllä, ystäväni, — vastasi Augustinowicz kauhean hämmästyksen
vallassa.
— Vai niin, entä nyt?
— Nyt... nyt... nyt hän on sairas... kovin sairas.
Schwarzin kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. — Mikä häntä sitten
vaivaa? — kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.
— Hän... kuuntele, tahdon sanoa sinulle totuuden, mutta älä pelästy.
— Mitä sitten?
— Helene on kuollut... hän on hukkunut.
Tällä kertaa värähtelivät Schwarzin kasvot ja hän kohottautui
vuoteessaan.
— Vahingossa vaiko tahallisesti? — kysyi hän.
— Rauhoitu, ystäväni, tiedäthän, että sinä et saa kiihoittaa itseäsi.
— Kerron sinulle kaikki myöhemmin.
Schwarz antoi päänsä vaipua jälleen pielukselle, kääntyi seinään päin,
eikä sanonut enää sanaakaan.
Pari kolme päivää myöhemmin astui sairaanhoitajatar huoneeseen ja
ilmoitti Augustinowiczille, että muuan rouva Witzberg pyysi saada
puhutella häntä.
Augustinowicz läksi heti käytävään, missä tapasi vanhan rouvan.
— Mistä on kysymys? Onko joku taas sairastunut? — kysyi nuori mies.
— Ei, ei...
— Mitä sitten?
— Marie on matkustanut pois.
— Pois?
— Eilen illalla. Aioin tulla heti kertomaan asiasta teille, mutta
Malinka oli niin lohduton, ett'en voinut jättää häntä yksin.
— Mitä tuo matkustaminen merkitsee?
— Veisi liian paljon aikaa kertoa kaikki. Tehän tiedätte, että
kreivi Pelski kävi noin kuukausi sitten uudestaan pyytämässä Marien
kättä. Poikaparka on rakastunut häneen mielettömästi. Marie torjui
kuitenkin toistamiseen hänen tarjouksensa, selittäen ett'ei hän voi
mennä naimisiin ilman rakkautta. Tyttö parka! Kuinka hän onkaan
kärsinyt Schwarzin sairauden aikana. Mutta palatkaamme asiaan. Herra
Pelski, joka on todella kunnon mies, on hankkinut Marielle toimen
Odessassa. Ajatelkaa hämmästystäni, kun Marie saapui luokseni ja
ilmoitti kuukauden kuluttua matkustavansa; ja nyt, kun Schwarzkin on
jo parantunut, ei hän tahdo enää olla meidän vaivoinamme, vaan lähtee
itse ansaitsemaan leipänsä. Hän luulee olevansa meille vaivaksi! Mehän
olemme hänelle kiitollisuudenvelassa. Olisiko Malinka ilman häntä
oppinut kaikkea sitä minkä hän nyt tietää, olisiko hän oppinut yleisiä
seurustelutapoja? Ja hän oli meille niin rakas. Pidin häntä kuin omana
lapsenani.
Tuo kelpo rouva vuodatti katkeria kyyneleitä, ja Augustinowiczkin
oli vähällä purskahtaa itkuun nähdessään hänen epätoivonsa. Hetkisen
kuluttua hän virkkoi:
— Ei, ei, kunnioitettava rouva Witzberg, älkää moittiko Marieta.
Ymmärrän hänen tekonsa täydellisesti. Ottaessanne hänet luoksenne,
oli hän ainoastaan oikukas lapsi, joka kuvitteli, että hänen
kreivitärarvonsa avaisi hänelle ovet kaikkialle ja tuottaisi hänelle
arvonantoa ja kunnioitusta. Nyt hän ei kuitenkaan ole enää sama.
Rouva Witzberg keskeytti hänet ja kysyi:
— Olenko koskaan moittinut häntä?
— Siitähän ei ole kysymys. Tiedän kuinka vaikea teidän on erota
hänestä, ja minä valitan, että en aikaisemmin tietänyt hänen
päätöstänsä, sillä henkilöä, jonka kanssa Schwarz aikoi mennä
naimisiin, ei ole enää olemassa.
— Onko hän kuollut?
— On, hän on kuollut. Toisekseen ei Marien lähtö tuota Schwarzille
mitään pahoja seurauksia. Hän ei ole vielä suorittanut viimeistä
tutkintoansa; tällä hetkellä hänen on ajateltava ainoastaan
tohtoridiploomiansa, sillä ainoastaan siinä on hänen tulevaisuutensa
turva. Mutta kun hän on jälleen toipunut, kun hän on suorittanut
tutkintonsa ja saanut taatuksi itselleen varman taloudellisen pohjan,
silloin etsii hän jälleen Marien, olipa tämä sitten missä tahansa.
Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika. Niin, uskokaa minua, Marie on
menetellyt aivan oikein. Schwarz on entistä enemmän kunnioittava häntä.
Jäätyään yksin pudisti Augustinowicz päätänsä ja virkkoi itseksensä:
— Tyttö on kaksi kertaa torjunut Pelskin tarjouksen ja tahtoo tehdä
työtä ansaitakseen leipänsä. Schwarz, Schwarz, mitä merkitsee kaikki
maailman kärsimykset, kun viimein pääsee tuollaisen aarteen omistajaksi!
Sitten hän palasi jälleen sairaan luo.
— Mitä rouva Witzberg tahtoi? — kysyi Schwarz välinpitämättömällä
äänellä.
— Marie on matkustanut Odessaan, missä hän on saanut toimipaikan, —
vastasi Augustinowicz.
Schwarz sulki silmänsä, lepäsi hetkisen liikkumattomana ja mumisi
sitten itsekseen:
— Tyttö parka! Uusi elämä on käyvä hänelle perin raskaaksi.
Augustinowicz puri hampaansa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.