Niinkuin sanottu, ei Augustinowicz uskaltanut kertoa Schwarzille,
mitä Witzbergin luona oli tapahtunut. Hän oli suuresti erehtynyt
Marien suhteen. Huolimatta aateluudestaan ja huolimatta Pelskistä
tyttö rakasti Schwarzia, sillä tieto ylioppilaan sairaudesta näytti
vaikuttaneen häneen kerrassaan masentavasti. Augustinowicz häpesi nyt
epäluuloansa ja Malinkalle lausumiaan ilkeitä sanoja. Hän kunnioitti
Marieta enemmän kuin ketään naista tähän saakka, ja kun hän ei yhä
vieläkään uskaltanut ilmaista Schwarzille mitä oli tapahtunut, tuotti
tämä tilanne hänelle sanomatonta tuskaa. Eräänä päivänä huomasi
Schwarzikin hänen kärsivän ilmeensä ja kysyi:
— Mikä sinua vaivaa? Augustinowicz malttoi mielensä.
— Minuako? Ei yhtään mikään. Miksi minua sitten pitäisi jokin vaivata?
— Augustinowicz, sinä salaat minulta jotakin.
— Katsoppas vaan tuota, heti kuvittelee hän mielessään, että on kysymys
Mariesta! — huudahti toinen, rehahtaen äänekkääseen nauruun, joka
kuitenkin kajahti teennäiseltä. Hän herkesi kuitenkin heti nauramasta,
huomattuaan ystävänsä muuttuneet kasvonilmeet. Schwarzin syvälle
painuneet posket olivat käyneet entistä kalpeammiksi ja hänen silmänsä
leimusivat.
— No, olkoon menneeksi, kerron sinulle kaikki, — huudahti
Augustinowicz. — Ystäväni, sinä olet voittanut pelin. Paholainen minut
vieköön, ellet sinä ole suoriutunut voittajana! Hän rakastaa sinua.
Schwarz pyyhki vapisevalla kädellään hikeä otsaltaan.
— Entä Pelski? — kysyi hän kuivasti.
— Hän ei ole vielä tunnustanut!
— Tietääkö Marie kaikki mitä minulle on tapahtunut?
— Schwarz!
— Sano.
— Hän ei tiedä mitään, en ole sanonut hänelle mitään.
— Miksi et?
— Augustinowicz epäröi hetkisen.
— Kuule, ystävä, — sanoi hän viimein, — olen aina ajatellut, että sinun
olisi palattava jälleen hänen luoksensa.
Augustinowiczin viimeiset sanat osuivat suoraan Schwarzin sydämeen.
Palata Marien luo oli samaa kuin hyljätä Helene, tehdä hänet
kunniattomaksi, surmata hänet ja tuottaa itselleen sanomattomia
omantunnontuskia. Mutta Schwarzille itselleen se merkitsi onnen ja
elämän jälleen saavuttamista. Kokonainen maailma erilaisia ajatuksia
liikkui hänen aivoissaan, ja taistelu hänen sisällään kävi entistä
voimakkaammaksi.
Äkkiä nousi Schwarz jälleen seisomaan; hänen silmiensä loisto oli
sammunut ja syvä vako ilmestyi hänen otsalleen.
— Augustinowicz, — huudahti hän, — sinun on lähdettävä Witzbergien luo
ja kerrottava Marielle, että minä menen naimisiin, että minut vihitään
kolmen viikon kuluttua ja että en enää koskaan palaa hänen luoksensa,
en koskaan, kuuletko, en koskaan!
Augustinowicz otti hattunsa ja läksi. Malinka otti hänet vastaan ja
Marie, joka oli kätkeytynyt viereiseen huoneeseen, kuunteli heidän
keskusteluansa.
— Kuinka oikein teitte, kun tulitte! — huudahti Malinka
Augustinowiczille iloisesti, puristaen hänen kättänsä.
— Minulla on niin paljon, paljon kerrottavaa teille.
— Niin minullakin, — sanoi ylioppilas, — minulla on myöskin paljon
kerrottavaa teille. Ensiksikin saavun tänne lähetettynä.
— Schwarzinko lähettämänä?
— Niin, Schwarzin.
— Voiko hän paremmin?
— Hän on yhä vielä sairas... Entä Pelski, onko hän käynyt?
— On, ja juuri hänestä tahdon teille puhua.
— Minä kuuntelen, neiti Malinka.
— Hän on tänään pyytänyt Marien kättä.
— Ja Marie?
— Hän antoi rukkaset. Voi, herra Augustinowicz, hän rakastaa ainoastaan
herra Schwarzia ja tahtoo kuulua vain hänelle, tuo rakas, kelpo Marie.
Augustinowicz seisoi hetkisen äänettömänä, sitten hän sanoi verkkaan,
vapisevalla äänellä:
— Hän ei tule koskaan kuulumaan herra Schwarzille.
— Mitä te sanoitte?
— Schwarz on jo antanut sanansa, hän menee naimisiin.
Äkkiä avautui viereisen huoneen ovi ja Marie astui sisään. Hänen
kasvoillaan kuvastui loukattu ylpeys.
— Malinka! — huudahti hän, — minä pyydän, ei useampia kysymyksiä;
herra Augustinowicz on jo tehnyt tehtävänsä. Miksi antaisimme enempää
nöyryyttää itseämme ja kuuntelisimme häntä?
Näin sanottuaan tarttui Marie ystävättärensä käteen ja veti hänet
miltei väkisin huoneeseensa.
Augustinowicz katsoi heidän jälkeensä, pudisti päätänsä ja sanoi
itsekseen:
— Hän on todellakin oikeassa, ymmärrän hänet. Mutta Schwarz on myöskin
oikeassa. Kuitenkin rauta on taottava silloin kuin se on kuuma.
Hetkistä myöhemmin ilmestyi hän Pelskin asuntoon ja antoi nuorukaiselle
tiedon iskusta. — Todella kova onni vainoo häntä, — sanoi hän lopuksi.
Schwarz ei voinut menetellä toisin. Ettekö tekin ole samaa mieltä,
herra kreivi?
— Hän on toiminut parhaansa mukaan.
— Kuitenkin ihmettelen, mikä on saattanut teidät, hyvä herra, tulemaan
luokseni tuosta kaikesta kertomaan.
— Älkää siitä huolehtiko. Ainoastaan yksi kysymys vielä. Luuletteko,
että neiti Marie menetteli jalosti, torjuessaan teidän tarjouksenne?
— Sallikaa minun olla siihen vastaamatta.
— Jos niin tahdotte. Mutta olkaa huoleti, minulle on neiti Marie täysin
välinpitämätön. Tiedän vaan, että nyt, kun Schwarz on vetäytynyt
syrjään, on nuoren tytön tulevaisuus muodostuva hyvin synkäksi. Ja kun
te olette hänen serkkunsa, niin... minä valitan...
— Mitä te valitatte?
— Sitä, että te ette ole malttanut siirtää huomiseen kosimistanne.
Pelski käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa ja mumisi itsekseen
käsittämättömiä sanoja.
— Viimeinen pyyntö, hyvä herra, — virkkoi Augustinowicz; — toivon,
ett'ette mainitse kenellekään käynnistäni luonanne, varsinkaan
Witzbergeille.
— Älkää olko huolissanne.
— Sitä ainoastaan pyydän teiltä, en mitään muuta. Ja nyt, jääkää
hyvästi!