Schwarz pysytteli edelleenkin poissa Witzbergien luota, ja eräänä
iltana sanoi Malinka Augustinowiczille:
— Tänään tai huomenna on Pelski varmasti pyytävä Marien kättä.
— Ja ellei hän sitä tee, on Marie kahdeksan päivän kuluttua pyytävä
_hänen_ kättänsä, — lisäsi Augustinowicz ivallisesti naurahtaen.
— Te olette epäoikeudenmukainen Marieta kohtaan.
— No, saadaanpa nähdä!
— Ei, Marie on ylpeä, ja jos hän suostuu Pelskin tarjoukseen, tapahtuu
se ainoastaan loukatusta ylpeydestä, sillä hän on harmistunut Schwarzin
välinpitämättömyydestä. Muuten on totta, että Pelski on ainoa mies
maailmassa, jonka mieltä hän kiinnittää; muiden suhteen ei hän voi
paljoakaan laskea.
— Hahaa, laskea hän kyllä osaa! Malinka suuttui ja huudahti:
— Vaietkaa toki, ilkeä ihminen! Marie on lahjoittanut Schwarzille
täyden luottamuksensa, ja hän on sen pettänyt. Onko Marien syy, että
hän ei enää tule tänne?
Augustinowicz ei vastannut mitään.
— Marie parka pitää itseänsä kauheasti petettynä, — jatkoi Malinka.
— Uskokaa minua, minä yksin tiedän kuinka hän on kärsinyt. Vaikka
emme olekaan enää niin läheisiä kuin ennen, niin ei hän kuitenkaan
voi kokonaan peittää surujansa minulta. Eilen viimeksi tapasin hänet
kyynelissä, astuessani hänen huoneeseensa, "Marie", sanoin hänelle,
"mikä sinua vaivaa?" — "Ei mikään... hiukan päänsärkyä", vastasi hän.
Silloin aioin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta hän torjui minut
hellästi luotansa ja heittäytyi vuoteeseensa niin synkän näköisenä,
että minä vallan pelästyin. Sitten alkoi hän hiljaa vuodattaa
kyyneleitä. "Itken häpeästä", sanoi hän minulle, "ymmärrätkö,
häpeästä!" En tiedä olenko ymmärtänyt häntä oikein, mutta joka
tapauksessa tapasin hänet jälleen tänä aamuna kyynelissä. Kuulitteko,
herra epäilijä?
— Kyllä, mutta mitä tuo kaikki todistaa?
— Se todistaa, että hänen ei ole lainkaan niin helppo luopua
Schwarzista kuin te luulette. Mutta minä pyydän, sanokaa minulle, mitä
on tapahtunut, miksi hän ei enää tule tänne?
— Ja jos hän tulisi?
— Jättäisi Marie heti Pelskin.
— Se olisi vahinko; niin viehättävä nuori mies!
— Ah, te ette voi muuta kuin tehdä pilaa kaikesta. Ja Schwarz, eikö
häntä lainkaan hävetä noin kohdella Marieta?
— Hänellä ei ole aikaa käydä täällä, hän työskentelee!
Malinka saattoi kuitenkin jo seuraavana päivänä todeta, ettei Schwarz
niin ankarasti työskennellyt kuin mitä Augustinowicz koetti uskotella,
sillä ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla ostoksilla, tapasi hän
Schwarzin, joka oli erään toisen ylioppilaan seurassa. Tämä käveli
surullisena katua alas, eikä hänellä näyttänyt ensinkään olevan
kiirettä kotiin. Schwarz ei tuntenut Malinkaa, mutta tämä tunsi hänet
heti ja kauhistui, nähdessään kuinka kalpeaksi nuori ylioppilas oli
muuttunut; mies näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.
— Hän on epäilemättä ollut sairas, — arveli tuo helläsydäminen olento,
— siksi ei Augustinowicz tahtonut mainita syytä hänen poissaoloonsa.
Schwarz on kai kieltänyt hänen sitä sanomasta meille, säästääksensä
Marieta pelästykseltä.
Ja äkkiä muuttui Schwarz Malinkan mielikuvituksessa sankariksi.
Illalla näyttäytyi Augustinowicz tavalliseen tapaansa. Hän tapasi
salissa molemmat Witzbergit ja Marien.
— Herra Augustinowicz, — huudahti Malinka, — nyt tiedän miksi herra
Schwarz ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä!
Marien silmät kiilsivät, hän koetti hillitä itseänsä, mutta hänen
kätensä vapisivat.
— Poika parka on mahtanut olla kovin sairas, hän on kalpea kuin itse
kuolema. Miksi ette ole puhunut siitä meille? — sanoi rouva Witzberg.
— Minä tiedän miksi. Te pelkäsitte, että me kertoisimme sen Marielle.
Mutta oletteko tehnyt siinä kauniisti? — virkkoi Malinka. — Marie, mikä
sinun on? Oletko sairas?
— Ei mitään... ei mitään... se on jo ohi!
Kuitenkin olivat hänen kasvonsa kalmankalpeat ja hän hengitti
raskaasti. Hän poistui äkkiä salista ja pakeni huoneeseensa. Rouva
Witzberg aikoi seurata Marieta, mutta Malinka pidätti häntä.
— Ei, äiti, annetaan hänen olla; on parasta, että hän saa itkeä yksin.
Sitten Malinka kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi vakavan
surullisesti:
— No, hyvä herra, onko Marie yhä vieläkin mielestänne sydämetön
teeskentelijä?
— Kenties olen erehtynyt, — sopersi Augustinowicz, — mutta, mutta...
Augustinowiczillä oli aikomus tänä iltana ilmoittaa Witzbergeille, että
Schwarz aikoi mennä naimisiin Helenen kanssa ja pysyä kokonaan poissa.
Mutta hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta avata suutansa, eikä hän
myöskään uskaltanut, kotiin palattuaan, kertoa Schwarzille mitä oli
tapahtunut.
Marie oli tällä välin sulkeutunut huoneeseensa, hänen päätänsä
poltti ja ajatukset kiisivät pyörretuulen tavoin hänen aivoissansa.
Vallitsevassa hiljaisuudessa saattoi selvästi eroittaa hänen ahdistavan
hengityksensä ja sydämensä kiivaat lyönnit. Pelski, Malinka ja
Augustinowicz pyörivät epäselvinä haamuina hänen ympärillänsä ja hän
näki edessään ikäänkuin haudasta nousseen ylioppilaan kalvaat kasvot,
verettömine huulineen ja alaspainuneine silmäluomineen.
— Hän on sairas, sairas! — toisti hän puoleksi ääneen. — Hän kuolee,
enkä minä saa enää koskaan nähdä häntä.
Hän selitti Schwarzin poissaolon ja Augustinowiczin vaikenemisen aivan
toisella tavalla kuin Malinka. Hän kuvitteli mielessään, että nuori
mies oli uhrautunut hänen tähtensä, luopunut hänestä, jotta hän, Marie,
voisi mennä naimisiin serkkunsa kanssa, ja sen tähden hän kärsi.
— Mutta kuka on sitten hänelle sanonut, että Pelskin kanssa tulisin
onnellisemmaksi? — kysyi hän itseltään. — Hyvä Jumala, eikö hän sitten
luota minuun?
Ja hän ajatteli todellisella tuskalla hetkiä, jolloin hän oli katsein
ja sanoin kääntynyt Pelskin puoleen. Hän muisti kuinka hän oli häpeästä
punastunut, kun Pelski oli hänen läsnäollessaan saanut tietää, että
Schwarz oli sepän poika. Nyt hän häpesi silloista raukkamaisuuttansa.
Hän tunsi, että vaikka Schwarz ei nyt itse olisi muuta kuin seppä, hän
suostuisi mielihyvällä hänen vaimoksensa.
— Kuinka sydämeni lyökään, kuinka minä vapisen! En luullut häntä niin
rakastavani, — mumisi hän kuumeentapaisen liikutuksen vallassa.
Kohotettuaan katseensa, näki hän neitsyt Marian kuvan vuoteensa
yläpuolella, ja intohimoisen huumauksen valtaamana hän heittäytyi kuvan
eteen polvilleen.
— Pyhä äiti, —' huudahti hän ääneen, — jos jommankumman meistä täytyy
kärsiä tai kuolla, niin anna _minun_ olla uhrina, mutta salli hänen
tulla onnelliseksi!
Lähinnä seuraavina päivinä ei Augustinowicz näyttäytynyt. Pelski
sitävastoin kävi talossa entiseen tapaansa ja pyysi kolmantena päivänä,
aivan niinkuin Malinka oli ennustanut, julkisesti Marien kättä.
Nähtyään nuoren tytön rauhallisena ja hymyilevänä, tunnusti hän hänelle
suoraan tunteensa, eikä hänen hämmästyksensä suinkaan ollut vähäinen,
kun Marie selitti, ettei hän voi koskaan tulla hänen vaimokseen. —
Rakastan toista, — sanoi nuori tyttö.
Kun Pelski tiedusteli Marielta, kuka tuo toinen oli, sanoi hän sen
hänelle maailman rauhallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla ja
pyysi, niinkuin on tapana, hänen ystävyyttänsä. Mutta Pelski epäröi
tarttua hänelle tarjottuun käteen.
— Te olette liian paljon ottanut minulta ja tarjoatte minulle liian
vähän hyvitystä, rakas serkku, — sanoi hän yhä mielistellen. Olen
tavannut teissä elämäni koko onnen, eikä teidän ystävyytenne ole
minulle kylliksi.
Kun Pelski oli lähtenyt, ei Marie tuntenut kaipauksen jälkeäkään.
Hän antautui kokonaan rakkaudellensa ja hänellä oli ainoastaan yksi
vastustamaton halu, saada avata sydämensä jollekin myötätuntoiselle
sielulle. Kun hän huomasi Malinkan, joka istui puolihämärässä ikkunan
ääressä, juoksi hän hänen luoksensa ja laski äkkiä molemmat kätensä
hänen silmillensä.
— Sinäkö se olet, Marie? — kysyi Malinka hämmästyneenä.
— Niin, minä! — sanoi Marie.
Hän istahti Malinkan jalkojen juureen ja painoi päänsä ystävättärensä
syliin.
— Malinka hyvä, ethän ole minulle vihainen, ethän? Sinähän et ymmärrä
minua, eikö totta?
Sitten hän hyväili Malinkaa aivan kuin pieni tyttö hyväilee vanhempaa
sisartansa.
— Tiedän, että olen menetellyt väärin, mutta nyt vasta olen jälleen
löytänyt sydämeni. Tunnen itseni niin onnelliseksi sinun luonasi!
Muistatko kuinka me aina ennen juttelimme keskenämme? Tehkäämme niin
taas tänäänkin, eikö niin?
Syvästi liikutettuna virkkoi Malinka:
— Niin, tänään, mutta huomenna on asianlaita aivan toinen, sillä
silloin saapuu muuan nuori mies ja vie rakkaan Marieni mennessään, ja
silloin minä jään taas aivan yksin.
— Luuletko todellakin, että hän tulee? — kysyi Marie.
— Olen siitä aivan varma. Poika parka on sairastunut pelkästä huolesta.
Nyt ymmärrän myöskin, minkätähden herra Augustinowicz ei ilmaissut
meille syytä hänen poissaoloonsa. Herra Schwarz on sen itse kieltänyt,
säästääkseen sinut pelästykseltä.
— Ehkä hän ei ole tahtonut estää minua menemästä naimisiin Pelskin
kanssa?
— Entä Pelski?
— Tahdoin juuri puhua kanssasi siitä. Ajattele, hän pyysi minun kättäni.
— Ja sinä?
— Annoin hänelle rukkaset, Malinka. Vallitsi hetkisen hiljaisuus.
— Hän näytti pahastuneelta lähtiessään. Mutta saatoinko minä muuta
tehdä? Enhän minä kuitenkaan rakasta häntä!
— Kultaseni, kuinka oikein oletkaan tehnyt, kun olet seurannut sydämesi
ääntä. Ainoastaan Schwarzin kanssa tulet sinä onnelliseksi.
— Niin, niin...
— Tuskin on kuukausikaan kulunut, kun me tilaamme Marielle kauniin,
valkoisen puvun, ja paria päivää myöhemmin ei ole enää olemassa neiti
Marieta. Oi, kuinka onnelliseksi te tulette! Mahtanee olla ihanaa
omistaa mies, jota kaikki kunnioittavat!
— Kunnioittavatko häntä kaikki, tiedätkö sinä sen? — kysyi Marie,
valmiina yht'aikaa nauramaan että itkemään.
— Kunnioittavat. Herra Augustinowicz on kertonut minulle, että itse
professoritkin seurustelevat mielellään hänen kanssansa ja että hän on
niin rehellinen, vakava ja jalo.
Marie painoi päänsä Malinkan polvelle ja, katsoi häntä syvälle silmiin.
Ilta kului ja kuu nousi taivaalle. Äkkiä kuului ovikellonsoitto
eteisestä.
— Ehkä se on hän! — huudahti Marie.
Mutta "hän" se ei ollut, sillä tytöt kuulivat pian eteisestä
Augustinowiczin äänen.
— Marie, mene toiseen huoneeseen ja piiloudu, — sanoi Malinka nopeasti.
— Minä kerron, että sinä annoit Pelskille rukkaset ja pyysit hänen
ilmoittamaan siitä Schwarzille. Saat sitten kuulla, mitä hän minulle
vastaa.
Marie katosi ja Augustinowicz astui huoneeseen.