Malinka koetti usein tiedustella Augustinowiczilta todellista
syytä Schwarzin poissaoloon. Mutta ylioppilas osasi aina kiertää
nuo kysymykset tai keksiä jonkun hätävalheen. Myös Schwarzille hän
valehteli.
— Olen kertonut Marielle kaikki, — sanoi Augustinowicz.
— Entä hän? Älä salaa minulta mitään!
— Schwarz!
— Mitä?
— Mitä se oikeastaan sinulle kuuluu!
Schwarz puri raivoissaan hampaansa yhteen, mutta ei kysellyt sen
enempää, sillä hän luuli kysymystensä todistavan surkuteltavaa
heikkoutta. Kauhukseen hän huomasi, ettei aika ollut pystynyt
vähimmässäkään määrässä muuttamaan hänen rakkauttansa Mariehen.
Useammin kuin kerran hän oli sanonut itselleen olevansa valmis ilolla
uhraamaan Helenen, omantuntonsa, velvollisuutensa, niin, vieläpä
kunniansa ja arvonsakin, josta hän niin ylpeili, saadakseen edes yhden
ainoan kerran painaa päänsä nuoren kreivittären olkapäille.
Schwarzin ei onnistunut karkoittaa kreivittären kuvaa mielestään. Hän
oli kyllä voinut hillitä itseänsä, mutta unohtaa hän ei voinut. Hänen
luonteensa oli menettänyt rauhallisuutensa, joka oli ollut hänen vahvin
puolensa. Ajoittaisten intohimoisten purkausten jälkeen hänet valtasi
surumielisyys ja sairaaloinen hentomielisyys, ja turhaan hän palautti
mieleensä, millaisella julmuudella hän oli ennen ivannut tovereitansa,
jotka olivat olleet samanlaisessa mielentilassa kuin hän itse nyt oli.
Kun Augustinowicz sattumalta havahtui eräänä yönä, näki hän Schwarzin
istuvan pöydän ääressä, avonainen kirja edessään. Palava lamppu loi
hilpeän valon nuoren miehen kalvaille kasvoille. Augustinowicz huomasi,
ettei Schwarz ensinkään lukenut edessään olevaa kirjaa, eikä myöskään
torkkunut, vaikka silmät olivatkin ummessa; silmäluomien väreily sen
todisti. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä onnen tunne; oli aivan kuin
hän olisi uneksinut. Augustinowicz kohottautui hiljaa vuoteessaan ja
sanoi itsekseen, puoleksi ihmetellen, puoleksi harmitellen: — Mitä hän
siinä nyt taas? Mies tahtoo ottaa itsensä hengiltä. Odotappas vaan,
kyllä minä sinut vuoteeseen saan!
Augustinowicz aikoi heittää toveriaan pieluksella, kun samassa Schwarz
aukaisi silmänsä.
— Olenpa utelias näkemään, mitä hän nyt alkaa tehdä, — ajatteli
Augustinowicz, laskeutuen jälleen pitkälleen.
Schwarz tähyili levottomana ympärillensä ja ryhtyi sitten
hermostuneesti etsimään jotakin pöytälaatikosta.
— Kunniani kautta, hän aikoo myrkyttää itsensä, — arveli Augustinowicz
itseksensä.
Mutta sitä ei Schwarz ensinkään aikonut. Esine, jonka hän otti
laatikosta, oli vain naisen käsine, pieni, kellastunut, ryppyinen
naisen käsine, jollaisia lempiväiset jo monien vuosisatojen aikana
olivat rakastetuiltaan anastaneet. Schwarzkin oli — ikävä kyllä —
taipunut tähän ikivanhaan temppuun. Hän vei käsineen huulillensa ja
peitti sen suudelmillaan.
— Mutta, toveri hyvä, etkö ensinkään häpeä? — murahti Augustinowicz.
Ilmeisesti Schwarz häpesikin kauheasti, ja hän läksi aikaisin
seuraavana aamuna kotoa, säästyäksensä harmistuneen toverinsa
ivallisilta huomautuksilta.
Augustinowicz ei ollut ainoastaan harmistunut Schwarziin, hänen ylevä
käsityksensäkin toveristansa oli järkkynyt. — Samanlainen tyhmeliini
kuin muutkin, — virkkoi hän itseksensä. Mutta tärkeintä oli, että
Augustinowicz sai varmuuden, siitä että Schwarz lopultakin palaisi taas
Marien luo.
— Tuo Potkansky parka tulee varmasti hulluksi tai surmaa itsensä. No,
kuolkoon minun puolestani!
Augustinowicz tahtoi näet mielellään esiintyä katkerana naisvihaajana.
Hän mietiskeli itsekseen, olisiko hänen, tilanteen ollessa
nykyisellään, keskusteltava Marien kanssa Schwarzin naimisiinmenosta;
mutta tarkemmin asiaa punnittuaan hän päätti luopua aikeesta, sillä
"vaikeneminen on kultaa" arveli hän.
Augustinowicz piti paljon enemmän Helenestä kuin Mariesta, ja toivoi
kaikesta sydämestään, että Schwarz olisi mennyt naimisiin nuoren lesken
kanssa. Mutta ennen muita hän rakasti Schwarzia, ja hän pelkäsi, että
jos hän ilmoittaisi ystävänsä avioliittoaikeista Marielle, heittäytyisi
tämä Pelskin syliin. — Kaikissa tapauksissa on parasta saada tyttö
pysymään vapaana Schwarzia varten, — arveli hän, jos kohta hän olisikin
miltei varma siitä, että Mariesta pian tulisi Pelskin rouva. — Silloin,
— arveli hän, — sanon ystävälleni: "Näetkös nyt, minä en ole puhunut
Marielle mitään, hän ei ole tietänyt mitään avioliittoaikeistasi ja
nyt ottaa hän kuitenkin tuon narrin mieheksensä." Hänelle tuotti
erityistä mielihyvää saada varata Schwarzin avioliittouutinen sopivaan
hetkeen, hän oli nimittäin varma siitä, että Marie jonakin aivan
lähipäivänä hymyilevänä ja onnesta säteilevänä ilmoittaisi hänelle
naimisiinmenostaan serkkunsa kanssa. "Schwarz on siitä suuresti
iloitseva" vastaan silloin hänelle: "hänkin aikoo mennä naimisiin
ja pyytää minua ilmoittamaan sen teille. Hän rakastaa ja häntä
rakastetaan." Tuli ja leimaus!