Helene ei voinut uskoa onneensa. Menneisyyden myrskyt olivat
vaimenneet, hänen elämänsä synkkä yö oli viimein päättynyt ja uusi aamu
oli sarastanut. Tuosta nuoresta naisesta, joka ei tähän saakka ollut
uskaltanut ajatella tulevaisuutta, tuosta poloisesta, jota kohtalon
kaikki tuulet olivat tuivertaneet, oli nyt tuleva rakastamansa miehen
laillinen puoliso. Rauhallinen, säännöllinen ja kunniallinen elämä
täynnä velvollisuuksia ja rakkautta, avautui nyt hänelle.
— Onko mahdollista, että moista elämää saattaisi seurata tällainen? En
ole tällaista ansainnut! — kuiskasi hän Schwarzille, tämän asettaessa
kihlasormuksen hänen sormeensa. — Ei, en ole tällaista onnea ansainnut!
Mutta rakastetun katse rauhoitti hänet täydellisesti. Uuden rakkauden
kautta parantuneena mielenhäiriöstään hän oli kiintynyt Schwarziin
vielä orjallisemmin kuin ennen Potkanskyyn, ja eli ainoastaan hänen
kauttansa ja häntä varten. — Jos hän vain tahtoo, niin minä tulen
onnelliseksi! — sanoi hän usein itsekseen. Hän luotti rajattomasti ei
ainoastaan Schwarzin luonteeseen, vaan myöskin hänen voimaansa. Hän
uskoi tuon miehen mahdolliseksi melkein mihin tahansa.
Niin kävi Helene hymyillen kohti tulevaisuuttaan, valmistautui häitä
varten ja iloitsi niinkuin lapsi jokaisesta pienimmästäkin seikasta,
jotka muodostivat hänen myötäjäisensä. Huolimatta siitä, että oli
leski, hän tahtoi antaa vihkiä itsensä valkoisessa puvussa, ja suuri
oli hänen ilonsa, kun Schwarz ei asettunut häntä vastustamaan.
Niinikään oli hänen terveytensä huomattavasti parantunut ja onni
ikäänkuin jalosti ja kaunisti hänen kasvonsa. Tuosta siipirikosta
lintuparasta, mikä hän oli ollut, lyhytaikaista avioelämäänsä
lukuunottamatta, oli nyt tullut todellinen, oman arvonsa tunteva nainen.
Vihkimispäivä oli jo aivan ovella. Ja yhtä lähellä oli myöskin
Schwarzin viimeinen tutkinto. Hän valmistautui siihen sellaisella
innolla, että hänen terveytensä siitä aivan kärsi. Yövalvonta ja
tavaton henkinen jännitys olivat kalventaneet hänen poskensa; hän
oli laihtunut ja siniset renkaat ympäröivät hänen silmiänsä. Hän oli
alituisessa kuumeessa, joka häntä yhä heikonsi, mutta hän tahtoi
ehdolla millä tahansa suorittaa diploomitutkinnon, saavuttaakseen
riippumattoman ja kunnioitetun taloudellisen aseman.
Hän ei ollut pitkään aikaan antanut lisätunteja ja se vaatimaton
pääoma, jonka hän oli tuonut mukanansa, oli kulunut jo melkein kokonaan
loppuun. Nyt suoritti Augustinowicz'kin huoneenvuokra-osuutensa —
niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — sekä otti osaa yhteisiin
talousmenoihin. Mies oli kokonaan herennyt juomasta ja ruvennut
ansaitsemaan rahaa. Schwarzin kehoituksesta hän oli ryhtynyt antamaan
soittotunteja ja saavuttanut tällä uudella alalla erinomaisia
tuloksia. Hän antoi päivittäin neljä, viisi oppituntia hänen oman
työnsä siitä erityisemmin kärsimättä, ja oli mitä suurimmassa
määrässä mielenkiintoista nähdä millä syvällä vakavuudella hän uutta
kapitalistiosaansa hoiteli.
Sitäpaitsi hän kävi joka ilta Witzbergien luona; joka ilta aukaisi
Malinka hänelle oven ja joka ilta peitti hän tuon muka poisvetäytyvän
kätösen suudelmillansa. Tuo kelpo tyttö tunsi häntä kohtaan sekä
kunnioitusta että myötätuntoa. Entä Augustinowicz, rakastiko hän
tyttöä? Tuskin, sillä surullinen elämä oli kokonaan sulkenut
hänen sydämensä lemmentunteilta. Joka tapauksessa puuttui häneltä
valitettavassa määrässä tulta ja intohimoa, ja kuka toinen tahansa
kuin Malinka olisi sen heti huomannut, huolimatta Augustinowiczin
huomaavaisuudenosoituksista ja käsisuudelmista. Augustinowicz
rakasti ainoastaan Schwarzia, johonka hän oli kiintynyt todellisella
intohimolla. Siitä huolimatta ei hän ollut välinpitämätön muulle
maailmalle, eikä kukaan ollut mielipiteissään niin suora kuin
hän. Malinka miellytti häntä, kun kreivitär Marie sitävastoin oli
hänestä vähemmin miellyttävä. Hänen vastenmielisyytensä kreivitärtä
kohtaan johtui monesta syystä. Ensinnäkin oli Marie kohdellut häntä
aina jonkinlaisella kreivittären ylimielisyydellä, ja siitä hän ei
pitänyt. Ivallisuudellaan ja alituisella hyvätuulisuudellaan hän oli
tottunut valloittamaan naiset, ja hänen itserakkautensa oli alunpitäen
loukkaantunut, kun hän huomasi, että Marie oli enemmän mieltynyt
Schwarzin vähemmän joustavaan ja nerokkaaseen luonteeseen. Myöhemmin,
kun Schwarz ei enää näyttäytynyt, otaksui Augustinowicz, että Marie
oli unohtanut hänet ja rakastunut Pelskiin, ja hän oli siitä tytölle
nyrpeissään, vaikkakin hänen otaksumiseltaan puuttui kokonaan oikeutus.
Tyttö sitävastoin tunsi Pelskin näyttäytymisen jälkeen jonkinlaista
pelkoa Augustinowiczia kohtaan. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut
voittaa tämän puolelleen; ja aina kun Augustinowicz astui Witzbergin
saliin, loi Marie häneen kysyvän, vieläpä rukoilevan katseen.
Ja vaikkapa Augustinowicz toisti toistamistaan, että Schwarz ei
työskentelynsä tähden voinut saapua, huomasi tyttö kuitenkin, että se
ei ollut totta. Kuinka saattoi olla mahdollista, ettei Schwarz kahden
kuukauden aikana käynyt kertaakaan katsomassa häntä, eikä tiedustellut
hänen ruumiillista ja henkistä vointiansa, niinkuin hän ennen oli
tehnyt? Ja kaikki tämä ainoastaan tutkinnon vuoksi! Ei, sitä hän ei
voinut uskoa. Hän oli selvästi tuntenut, että Schwarz rakasti häntä, ja
kun ylioppilaan käynnit lakkasivat samana päivänä jona Pelski ilmestyi
taloon, otaksui hän, että noilla kahdella seikalla oli jotakin salaista
yhteyttä toistensa kanssa, ja että Augustinowicz yksin saattoi antaa
siihen selityksen.
Kiihtyneisyydessään, levottomuudessaan ja surussaan huomasi Marie
Pelskin siirtäneen hänet jälleen unelmiensa loistavaan valtakuntaan,
ja kuitenkin harhailivat hänen ajatuksensa alinomaa ylioppilaan
pienessä huoneessa, ja hän kysyi itseltään huolestuneena: "Miksi hän ei
enää tule?" Schwarz ei todellakaan enää tullut, kun sensijaan Pelski
vietti kaikki iltansa Witzbergien luona. Hän näki kaikkea mahdollista
vaivaa, huvittaaksensa Marieta ja karkoittaaksensa synkät pilvet hänen
otsaltansa, ja usein hän siinä onnistuikin.
Mariella oli toisinaan merkillisiä, hermostuneita ilon puuskia.
Hän nauroi ääneensä ja ilakoi, mutta tämä hilpeys oli ilmeistä
hermostuneisuutta, joskin osittain turhamaisuuttakin. Silloin hänen
silmänsä säteilivät kirkkaina, hänen povensa huokui ja suloinen hymy
kareili hänen suupielissään. Hänen sanansa olivat purevat ja ivalliset
ja katseensa houkutteleva ja viettelevä. Pari kolme kertaa sai
Augustinowicz kunnian, Schwarzin poissa ollessa, päästä osalliseksi
tällaisesta viattomasta, vaarattomasta keimailusta, mutta hän oli
suuresti paheksunut sitä ja lukenut sen synnynnäisen degeneration
laskuun. Pelski sitävastoin oli heti joutunut tasapainostaan pois, kun
hänen serkkunsa oli suvainnut hymyillä hänelle.
— Neiti Malinka, — kuiskasi Augustinowicz ystävättärensä korvaan, —
varokaa matkimasta kreivitärtä, hän keimailee.
Augustinowicz olisi varmasti puhunut toisin, jos hän olisi nähnyt,
kuinka tuo nuori keimailija hetkistä myöhemmin sulkeutui huoneeseensa
ja ratkesi hillittömään itkuun, jota sitten kesti tuntimäärin.
Marie-poloisella ei ollut muuta lohtua kuin kyyneleensä. Mitä
yhteyttä niillä oli hänen loukatun itserakkautensa kanssa, sitä emme
tietenkään voi mennä sanomaan. Joka tapauksessa hänen kyyneleensä
olivat todellisia, ja eihän hänellä todennäköisesti ollut ketään,
jolle hän olisi voinut uskoa huolensa ja sisäiset taistelunsa. Muutama
kuukausi sitten olisi hän kertonut kelpo Malinkalle kaikki, mutta nyt
oli Malinkakin käynyt hänelle vieraaksi, tahi ei ollut hänelle niin
läheinen kuin ennen.
Malinka parka oli liian lapsellinen, tajutaksensa kuinka itsetiedotonta
ja anteeksiannettavaa tuo keimailu oli ollut, jota hänen ystävättärensä
oli Pelskiä kohtaan osoittanut; mahdollisesti olivat Marien
mielistely-yritykset Augustinowicziäkin kohtaan häntä suuresti
pahoittaneet.
Aika kului ja Marie alkoi epäillä, oliko Schwarz häntä koskaan
rakastanutkaan. Vastustamattomasti läheni Pelski häntä kaikkine
rikkauksineen ja loistoineen. Ja aika, joka, niinkuin runoilija sanoo,
"on huono tarhuri kukkiville ruusuille", meni menojaan.