Kaksi viikkoa oli kulunut ja suhde oli yhä ennallaan. Schwarz ei
ollut vieläkään käynyt rouva Witzbergin luona. Pelski sitävastoin oli
ilmestynyt sinne joka ilta, välittämättä Augustinowiczistä, jota hän ei
voinut sietää.
— No, mitä pidät Marien serkusta? — kysyi Schwarz eräänä iltana
toveriltaan.
— En välitä hänestä ensinkään; häntä ei ylimalkaan ole lainkaan
olemassakaan minulle.
— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan?
— Ei mitään, häntä ei ole olemassakaan, hän on vain jonkinmoinen
merkillinen kokoomus takista, housuista, kaulanauhasta, hansikkaista,
kengistä ja eräänlaisista ihmismuodoista. Hän ylistää siveyttä, moittii
pahetta ja julistaa viisauden paremmuutta tyhmyyden rinnalla. Sanalla
sanoen, hän koettaa saada ihmiset vakuutetuksi siitä, että hän on
olemassa, mutta minä olen aivan varma, että hän ei ole siinä onnistuva.
— Sinulla on oma tapasi tuomita ihmisiä umpimähkään.
— Umpimähkään? Se on jotakin aivan uutta; mitä minä sinulle sitten
sanoisin? Tuo ihminen on mitä keskinkertaisin ilmiö, ja nyt en
tahdo enää kuulla mitään koko miehestä! Keskustelkaamme mieluummin
filosofiasta — eikö niin?
— Ei, kerro minulle ennemmin tuosta Pelskistä, — sanoi Schwarz puoleksi
pyytäen.
— No niin, täytä sitten piippuni.
Schwarz täytti hänen piippunsa, sytytti sikaarin ja alkoi kävellä
edestakaisin huoneessa.
— En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi kertomalla sinulle
asiasta, — jatkoi Augustinowicz.
— Mutta kun kerran tahdot sen tietää, niin kuule siis: Tuo Pelski
sai eräänä päivänä joutilaana viruessaan kuulla, että vanha kreivi
oli jättänyt jälkeensä tyttären, ja uteliaisuudesta hän päätti etsiä
tytön käsiinsä. Miehet — en sano sinulle sitä ensi kertaa — ovat
turhamaisia ja tahtovat kernaasti vaikuttaa toisiin ihmisiin. No niin,
köyhän sukulaisen kohtalosta huvitetulla rikkaalla serkulla saattoi
siis tässäkin tapauksessa olla suuret mahdollisuudet, ja Pelski olikin
tavattomasti innostunut asiaan. Ja samoin olisit ehkä sinäkin ollut
hänen asemessaan. Sinä olet rikas, ojennat serkkuparalle kätesi,
ryhdyt hänen suojelijaksensa, sokaiset hänet hienotunteisuudellasi
ja jalomielisyydelläsi, esiinnyt hänen edessään prinssinä,
ihanneihmisenä... oh, vanha ystävä, kuinka niin ihanaa ilmestystä voisi
vastustaa...! Siinä koko juttu. Hän ilmestyy, tyttö itkee, nauraa,
kohtalo eroittaa heidät, ja eräänä päivänä huomaavat molemmat, että
heidän sielunsa ovat sukua toisillensa ja he yhdistyvät iäksi.
Augustinowiczin sanat tunkeutuivat syvälle Schwarzin sydämeen.
— Puhutko sinä Mariesta ja Pelskistä? — kysyi hän vavisten.
— Tietysti; Pelski teki kreivittären kanssa tuttavuutta ainoastaan
uteliaisuudesta. Mutta kreivitär on, niinkuin tiedät, hyvin kaunis,
eikä Pelski ole voinut vastustaa halua saada esittää osansa loppuun
asti. Pelski oli merkityksetön olento, todellinen ylhäisön edustaja,
sanalla sanoen: henkilöitynyt mitättömyys... mutta... jos hän ei vaadi
myötäjäisiä.
— Mitä sinä sanot? — keskeytti Schwarz kauhistuneena.
— Hyvä Jumala, miksi tuudittaa sinua turhiin toiveisiin? Tämä kaikkihan
on sinulle yhdentekevää, ethän sinä ole enää mikään lapsi, ja sinä
tiesit varsin hyvin mitä teit, pyytäessäsi Helenen kättä.
Schwarz vaikeni ja Augustinowicz jatkoi: — Minä sanon sinulle: Pelski
on nuori ja rikas, Marie miellyttää häntä tavattomasti; ilmeisesti
välittää nuorukainen vähemmin myötäjäisistä kuin tytöstä.
— Olettakaamme siis, että hän ei välitä myötäjäisistä...
— Silloin tyttö on ennenpitkää oleva kreivitär Pelski.
— Tahdotko sillä sanoa, että hän on jo antanut myöntymyksensä? — kysyi
Schwarz leimuavin silmin.
— Mutta vanha ystävä, miksi me oikeastaan puhumme koko asiasta? Taikka
olkoon menneeksi minun puolestani, kun olemme kerran aloittaneet...
Olettakaamme siis, että tyttö sanoo ei; kuuden kuukauden, vuoden
kuluttua hän on kuitenkin antava myöntävän vastauksen. Niin, tulisitpa
vielä kerran Witzbergien luo, niin saisit taistella tuon nuorukaisen
kanssa. Ellet tule, niin antaa Marie varmasti viimein suostumuksensa.
— Mistä sinä sen päätät?
— Mistäkö päätän? Kuule siis. Kun Pelski saapui sinne ensimäisen
kerran, kuulin hänen kysyvän Marielta: "Mikä ihminen tuo Schwarz
oikeastaan on ja mistä hän on tullut?" Marie vastasi: "Sitä en
todellakaan tiedä." — Kuuletko mitä sinulle kerron? — Ja kun minä
sitten mainitsin, että sinä olet sepän poika, punastui Marie korviaan
myöten, eikä puuttunut paljoa, että hän ei suuttumuksesta purskahtanut
itkuun.
Schwarz olisi myöskin kernaasti purskahtanut suuttumuksesta itkuun.
— Näetkös, — jatkoi Augustinowicz, joka kerran puheen päästä kiinni
saatuaan ei hevin hellittänyt, — tuo Pelski esittää liukkaasti
osaansa. Hän huomauttaa alinomaa Marieta loistavasta menneisyydestä,
kreivinarvostaan ja ylhäisistä suhteistaan. Onhan Mariekin
ylhäisönainen! Muistatko kuinka hän alussa pyrki suhtautumaan meihin
ylimielisesti. Muistatko kuinka paljon vaivaa sait nähdä, saadaksesi
hänet mukautumaan todellisuuteen? Toistan sinulle, että Pelski esittää
osansa erinomaisesti; hän kukittaa Marien turhamaisuutta, kiihoittaa
hänen uteliaisuuttansa, ja se pidättää tyttöä etäällä meistä.
Augustinowicz alkoi tuprutella renkaita ympärillensä ja puhkoi
savupilviä sormellaan, ja Schwarz tuijotti itsepäisesti lattianauloja.
Viimein hän kysyi:
— Oletko kertonut Marielle, että aion mennä Helenen kanssa naimisiin?
— En.
— Miksi et?
— Olen kertonut, että sinä valmistaudut tutkintoa varten ja että
et sentähden voi käydä häntä tervehtimässä. Mielestäni on parasta,
että sinun ja Pelskin välinen taistelu tapahtuu ainoastaan tytön
omassatunnossa. Naimisiinmenosi on seikka, joka vain ratkaisisi asian
Pelskin hyväksi.
Schwarz lähestyi häntä, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheällä
äänellä:
— Kuule! Entä jos minä suoriudun voittajana tuosta taistelusta?
— Mene hiiteen siitä puristamasta käsivarttani. Minä kysyn sinulta
samaa: entä jos sinä suoriudut tuosta taistelusta voittajana?
He tuijottivat toisiaan silmiin ja vihan tuli liekehti kummankin
sydämessä. Viimein Schwarz hellitti Augustinowiczin käsivarren,
istuutui vuoteelle ja painoi päänsä alas. Augustinowicz silmäili
häntä ensin ankarasti ja sitten vähitellen lempeämmin; sittenhän
lähestyi Schwarzia, kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen
olkapäällensä.
— Vanha ystävä, — sanoi hän lempeästi. Schwarz vaikeni.
— Kas niin, ystäväni, älä viitsi kiihoittaa itseäsi. Jos sinä voitat,
elää Marien kuva sydämessäsi ikuisesti pyhimyksen kaltaisena. Ja minä
olen sanova hänelle: "Valkeuden enkeli, käy uskollisesti eteenpäin
velvollisuuden tietä, jolle Schwarzkin jo on astunut."