Illalla läksi Augustinowicz rouva Witzbergin luokse. Malinka otti hänet
vastaan.
— Ah, tekö? — sanoi hän punastuen. Augustinowicz tarttui hänen käsiinsä
ja painoi niihin lukemattomia suudelmia.
— Oh, herra Augustinowicz, tuo on kovin sopimatonta, — sanoi tyttö,
mutta salli kaiken kuitenkin tapahtuvan.
— Ei suinkaan, päinvastoin, mikään ei voi olla soveliaampaa, — virkkoi
Augustinowicz vakuuttavalla äänellä. — Mutta sanokaahan minulle, —
jatkoi hän, riisuessaan käsineitänsä ja päällystakkiansa — hän oli näet
muuttunut sangen keikarimaiseksi, — sanokaahan minulle, eikö luonanne
ole tänään käynyt muuan nuori mies?
— Kyllä, hän kävi täällä ja lupasi illalla tulla uudestaan. — Sitä
parempi.
Augustinowicz astui Malinkan johdattamana saliin, joka oli
juhlallisesti koristettu, aivan kuin jotakin korkea-arvoista vierasta
varten. Kaikissa maljakoissa oli kukkia, pianon kansi oli nostettu ylös
ja kahdessa lampussa paloi tuli.
— Miksi ei herra Schwarz tullut mukananne?
— Sallikaa minun vastata kysymykseenne sitten vasta, kun kreivitär
Mariekin on saapunut, jotta minun ei tarvitse toistaa vastaustani.
Kreivitär Marie ei antanutkaan kauan odottaa itseänsä. Hänellä oli yllä
aivan musta puku, hiuksissa ainoastaan oli vähäinen helminauha.
— Missä on herra Schwarz? — kysyi hän heti.
— Hän ei tule tänään tänne.
— Miksi ei?
— Hän työskentelee, ajattelee tulevaisuuttansa. Kuultuaan, ettei
Schwarz tulekaan, kreivitär muuttui surulliseksi.
— Ettekö te auta häntä hänen työssänsä? — kysyi hän Augustinowicziltä.
— Varjelkoot minua kaikki pyhät sellaisesta työstä!
— Se lienee kovin vaikeata?
— Kauhean vaikeata — mutta joku tulee. Joka tapauksessa, neiti,
serkkunne on verraton nuori mies.
Herra Pelski astui saliin, jonne rouva Witzberg'kin pian ilmestyi.
Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen muuttui keskustelu pelkäksi
laverteluksi. Augustinowicz otti siihen mahdollisimman vähän osaa. Hän
istui nojatuolissaan puoleksi suljetuin silmin ja teki havaintojaan.
Kreivi Pelski oli istunut serkkunsa viereen; hän leikitteli
monokkelinsa nauhalla ja jakeli, välinpitämätön ilme kasvoillaan, somia
mauttomuuksiansa. Sitten hän kääntyi nuoren neitosen puoleen.
— Ajatelkaahan, serkkuseni, että ennen Kiowaan tuloani en tietänyt
kerrassaan mitään sukulaisiani kohdanneesta onnettomuudesta, kaikkein
vähimmin isänne kuolemasta.
— Tunsitteko te isäni? — kysyi Marie.
— En, serkkuseni, olen ainoastaan kuullut riitaisuuksista ja muista
ikävistä asioista, jotka jo kymmenen vuoden ajan ovat perheitämme
rasittaneet, ja minä sanon teille suoraan, että päätarkoitus
tämänpäiväisellä käynnilläni on tehdä loppu tästä surkeasta tilanteesta.
— Missä sukulaisuussuhteessa olitte isääni?
— Olen kasvanut ulkomailla ja tunnen sangen vähän näitä perhesuhteita.
Olen ainoastaan sattumalle kiitollinen siitä, että olen keksinyt,
paitsi sukulaisuussuhteemme, myöskin perheitämme yhdistävän läheisemmän
siteen.
— Mitä tarkoitatte?
— Yksinkertaisimmin saneen: Tutkittuani isäni kuoleman jälkeen
perhepapereitamme, huomasin suureksi hämmästyksekseni, että sekä teidän
että Pelskin suvulla oli sama vaakuna.
— Saamme siis kiittää sattumaa onnesta, että saimme tehdä tuttavuutta
kanssanne?
— Aivan niin, ja minä siunaan tuota sattumaa, rakas serkku.
Marie loi katseensa maahan, mutta kohotti sen sitten jälleen ja sanoi:
— Minäkin iloitsen siitä.
Augustinowicz hymyili.
— Ei ollut niinkään helppo löytää osoitettanne, — jatkoi Pelski. —
Tuolla herralla — hän hiljensi ääntänsä ja katsoi Augustinowicziin
— on merkillinen tapa antaa tietoja. Onneksi saapui paikalle hänen
ystävänsä, herra Schwarz, jolta sain tarvitsemani tiedot.
— Molemmat herrat asuvat samassa talossa missä minäkin asuin
isävainajani kanssa.
— Ja kuinka tutustuitte heihin, serkku?
— Kun isäni sairastui, täytyi minun turvautua herra Schwarzin
ystävällisyyteen... hän toimitti minut myöskin rouva Witzbergin luokse
ja minä olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa.
— Onko hän todella lääketieteen tohtori?
— Joka tapauksessa hänestä tulee se kohta. Pelski mietti hetkisen.
— Tunsin ulkomailla, Heidelbergissä, erään tohtori Schwarzin.
Olisikohan tämä jotakin sukua hänelle?
Nuori kreivitär punastui korviaan myöten.
— Sitä en todellakaan tiedä.
Mutta Augustinowicz, jonka silmät olivat taas avautuneet mahdollisimman
suuriksi, sanoi nyt kaikkein viattomimmalla äänellä:
— Mutta kreivitär Marie, täytynee teidän toki tietää mitä sukua ja
syntyperää Schwarz on!
Marie joutui suuresti hämilleen.
— Sitä en luule tietäväni, — sopersi hän.
— No niin, minä otan siis vapauden elvyttää teidän muistianne. Schwarz
on syntynyt Zwinogrodissa, missä hänen autuaasti edesmennyt isänsä oli
seppänä.
Pelski loi serkkuunsa katseen ja sanoi hämmästyksen ja säälin
sekaisella äänellä:
— Olen todellakin pahoillani, hyvä serkku, että olosuhteiden pakosta
olette joutunut suhteisiin henkilöiden kanssa, jotka kuuluvat niin
tuiki erilaisiin piireihin.
Marie huokasi, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, että tuo huokaus
oli syvä ja raskas. Marie oli täysin tietoinen siitä, että hän oli
löytänyt turvan ja avun henkilöiden luota, jotka kuuluivat kokonaan
"eri piireihin", ja että nämä henkilöt olivat hänelle sentähden paljon
rakkaammat kuin tuo yhtäkkiä maasta kasvanut serkku. Hän tiesi tämän ja
huokasi sentähden hämillään ja tyytymättömänä.
Tällävälin oli rouva Witzberg antanut tarjota vieraillensa teetä.
Marie riensi hetkiseksi huoneeseensa, heittäytyi vuoteeseen ja peitti
kasvonsa molemmin käsin. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan Schwarzin
luona.
— Hän istuu paraikaa huoneessaan ja työskentelee, — ajatteli hän. — Ja
täällä puhutaan hänestä aivan kuin hän olisi minulle ventovieras. Mitä
heidän tarvitsi muistuttaa sitä, että hän on sepän poika!
Ei puuttunut paljoa, ettei hän ollut vihainen Schwarzille siitä,
että hänen isänsä oli ollut seppä. Mutta siitä huolimatta hän oli
häpeissänsä, tietämättä itsekään kuinka epäoikeudenmukainen hän oli.
Hän palasi jälleen saliin ja istui taas serkkunsa viereen; hän oli
surullinen, hajamielinen ja katsahti tuon tuostakin levottomasti
Augustinowicziin.
— Sinä olet kärsivän näköinen, — sanoi rouva Witzberg ja laski kätensä
nuoren tytön polttavalle otsalle.
Malinka, joka touhusi teekannuineen pöydän takana, sanoi hymyillen:
— Eikö mitä; Marie on ainoastaan hajamielinen, hänen ajatuksensa ovat
muualla.
Nautittuaan teen, asettui nuori tyttö pianon ääreen ja soitti erään
Chopinin surumielisen masurkan.
Yhä vieläkin kuvastui levottomuus hänen kasvoillansa, ja
Augustinowiczin musikaalinen aisti sanoi hänelle neitosen soitosta mitä
tämän sielussa liikkui.
— Hänellä on huolia, — ajatteli hän, — ja siksi hän soittaa! Mutta
samalla hänestä on mieluista, että serkku kuuntelee. —
Kun Augustinowicz myöhemmin palasi kotiin, ajatteli hän yhä edelleen
Schwarzia ja Marieta. Hän ihmetteli itsekin, että hän saattoi ajatella
samaa asiaa niin kauan.
— Mitä hittoa tästä lopulta tulee? — mumisi hän. Schwarz oli myöskin
vielä valveilla, vaikka olikin jo myöhä.
— Tuletko Witzbergien luota? — kysyi hän.
— Tulen.
Uteliaisuus ja kärsimättömyys kuvastuivat Schwarzin levottomilla
kasvoilla. Saattoi selvästi havaita, että hänen teki mieli kysellä
Augustinowicziltä, mutta hän hillitsi itsensä ja painoi päänsä alas
lukeaksensa.
Äkkiä hän kuitenkin laski kirjan pöydälle, nousi ja käveli pari kertaa
edestakaisin lattialla.
— Olet siis viettänyt tämän illan Witzbergien luona?
— Niin olen.
— Vai niin.
— Entä sitten?
— Ei mitään.
Schwarz syventyi jälleen kirjaansa.