Muutamia päiviä myöhemmin istui Augustinowicz Schwarzin huoneessa
kuumeisesti työskennellen, sillä hänen oli seuraavalla viikolla
suoritettava eräs tutkinto. Hänelle oli mahdotonta toimittaa mitään
maltillisesti; niinpä hän nytkin oli laahannut suuren pöydän keskelle
huonetta, sulkenut ikkunaverhot, sytyttänyt lampun ja ryhtynyt
ylöskäärityin paidanhihoin kokeilupuuhiin pöydän ääressä. Hänen
ympärillänsä oli kokonainen joukko kaikennäköisiä kojeita, maljakoita,
retorteja ja erilaisia jauheita ja nesteitä sisältäviä pulloja.
Hänen työintonsa ei kuitenkaan estänyt häntä hymysuin rallattamasta
kaikenlaisia kevytmielisiä lauluja tai puhelemasta ympärillään oleville
esineille. Toisinaan kävi hän kärsimättömäksikin.
— Pyhä Mahomet, olisipa Schwarz nyt täällä minua auttamassa, niin
kaikki sujuisi nopeammin! Mutta mies on taas esittämässä sulhasen
osaa... hahahaa, siihen osaan sopisin minä paljon paremmin! Mutta se
herkkupala ei ole minun suutani varten... Ja sillä hyvä!
Ovikello soi äkkiä. Augustinowicz kääntyi oveen päin, nousematta, ja
sanoi ääneen:
— Muukalainen, ole vieraanani ja levähdä matkan vaivojen jälkeen!
Ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi pieni, sangen hienosti puettu nuori
mies, jota Augustinowicz ei, mikäli hän saattoi muistaa, ollut koskaan
ennen nähnyt. Odottamaton vieras oli puettu samettitakkiin, vaaleisiin
housuihin, valkoisiin jalkasuojustimiin ja kiiltonahkakenkiin; parta
oli juuri ajeltu ja kasvoihin oli kiinnitetty aivan erityistä huolta.
Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta eivät tyhmänkään näköiset,
eivät rumat, mutta eivät nerokkaatkaan, eivät avonaiset, mutta eivät
umpimielisyyttäkään osoittavat; suu, nenä, silmät, otsa, kaikki
olivat jokseenkin tavallista laatua, joten miehessä ei ollut muu
mielenkiintoista kuin vaatteet.
— Asuuko täällä herra Schwarz? — kysyi hän.
— Kyllä.
— Voisinko häntä nyt nähdä?
— Nytkö? Kyllä, onhan nyt kirkas päivä. Yöllä se ei ehkä olisikaan yhtä
helppoa.
Vieras hämmästyi hiukan, mutta Augustinowiczin kasvot ilmaisivat
enemmän iloa kuin ilkeyttä.
— Talonomistaja kehoitti minua kääntymään herra Schwarzin puoleen, —
jatkoi nuori mies, — saadakseni tietää neiti Marie N:n uuden osoitteen,
hänen, joka aikaisemmin asui täällä isänsä kanssa. Ehkä te voitte antaa
minulle tietoja tuosta neidistä?
— Kyllä, sen teen kernaasti. Tietäkää siis, että tuo neiti on varsin
sievä ja että...
— Mutta eihän ole kysymys siitä.
— Anteeksi, siitä juuri onkin kysymys, arvoisa herra. Sillä myöntäkää
vaan, nuori mies, että jos olisin sanonut teille Marien olevan ruman,
niin ette suinkaan olisi niin kiihkeästi halunnut tehdä hänen kanssaan
tuttavuutta? Ette, olen varma siitä!
— Nimeni on Pelski, ja minä olen tuon kreivittären serkku.
— Kas niin, siinäpä juuri onkin ero meidän välillämme; minä en ole
hituistakaan sukua hänelle.
Vieras rypisti otsaansa.
— Joko te ette ymmärrä minua tahi sitten teette minusta pilaa!
— Niin rouva Witzberg'kin aina sanoo minulle... mutta ehkä te ette
tunnekaan rouva Witzbergiä? Hän on sangen arvossapidetty henkilö;
huomattavimpina tekijöinä hänellä on: varallisuus ja tytär... suloinen
tytär...
— Hyvä herra...
— Kuulen askeleiden äänen portaissa. Kenties Schwarz saapuu kotiin, tai
ehkä se ei olekaan hän! Tahdotteko lyödä vetoa kanssani siitä, että se
ei ole Schwarz?
Augustinowicz olisi voittanut vedon, sillä seuraavassa tuokiossa
astui Schwarz huoneeseen. Hänen jo luonnostaan tarmokkaat ja älykkäät
kasvonsa säteilivät täydessä loistossaan. Hänen silmistään kuvastui
miehen järkähtämätön tahto, miehen, joka on päättänyt toteuttaa
aikeensa. Oli todellakin silmiinpistävä ero Schwarzin miehekkäiden,
Augustinowiczin pienten, kuluneiden ja tuon hienon muotinuken sileiden
kasvojen välillä.
— Saanko esitellä: herra Pelski ja, tuhat tulimmaista, herra Schwarz,
lääketieteen tohtori.
Schwarz loi vieraaseen epäluuloisen katseen. Mutta kun tämä oli
ilmoittanut käyntinsä syyn, tukahdutti hän kiusallisen tunteensa ja
antoi halutun osoitteen.
— Neiti Marie ihastuu varmasti saadessaan nähdä sukulaisensa, — sanoi
Schwarz; — vahinko vain, ettei yksikään hänen sukulaisistaan kuusi
kuukautta sitten välittänyt hänestä tuon taivaallista.
Pelski sopersi jotakin hämillään; ylioppilaan kasvot ja esiintymistapa
vaikuttivat häneen ilmeisesti.
— Miksi annoit tuolle ihmiselle Marien osoitteen? — kysyi Augustinowicz
heidän jäätyään kahden kesken.
— Olisinhan tehnyt itseni naurettavaksi, ellen olisi sitä hänelle
antanut.
— Hän kysyi sitä minultakin, mutta en ilmoittanut sitä hänelle.
— Mitä sinä sanoit hänelle?
— Kaikkea muuta, mutta en tuota osoitetta. En tietänyt, olisiko se
ollut sinulle mieleen.
— Mutta olisihan hän joka tapauksessa tavannut Marien.
— Totta kyllä. No niin, Witzbergien luona ei tänään ainakaan tule
ikävä. Lähde mukaan.
— En!
— No tuletko huomenna?
— En!
— Koska sitten?
— En koskaan!
— Tiedätkö, vanha ystävä, ei ole ensinkään urhoollista paeta vaaraa.
— En ole mikään ihannoitu sankari, en mikään Don Quixote. Tahdon
mieluummin paeta vaaraa kuin uhmata sitä ja sortua.
Vallitsi hetkisen äänettömyys. Senjälkeen Augustinovicz kysyi:
— Oletko tänään käynyt Helenen luona?
— Tulen juuri hänen luotansa.
— Milloin ovat häät?
— Heti kun olen suorittanut loppututkintoni.
— Niin, lieneekin parasta sinulle, että asiasi päättyy näin.
— Mitä sillä tarkoitat?
— Sinä tietysti taaskin suutut, mutta tämä Marie... no niin, minä en
luota häneen nimeksikään.
Schwarzin silmät välkähtivät. Hän laski kätensä Augustinowiczin olalle
ja sanoi:
— Kiellän sinua puhumasta pahaa hänestä!
— Mitä minä sitten sanon hänelle, kun hän minulta kyselee sinusta? —
jatkoi Augustinowicz.
— Sano hänelle totuus: että minä menen naimisiin.
— En, sitä en hänelle sano.
— Ja miksi et? — kysyi Schwarz, katsoen häntä tiukasti silmiin I
— En, en mistään hinnasta!
— Miksi et?
— No, siksi, että hän rakastaa sinua.
Schwarz tunsi punastuvansa. Syvimmässä sydämessään hän tunsi, että
Marie varmasti rakasti häntä. Mutta kuultuansa sen toisen suusta, tunsi
hän sydämessään yhtaikaa sekä riemua että surua. —
— Mistä sen tiedät? — kysyi hän Augustinowiczilta.
— Malinka on sanonut minulle kaikki.
— Hyvä, sano siis Marielle, että menen naimisiin sekä rakkaudesta että
velvollisuudesta.
— Amen! — vastasi Augustinowicz.