Helene ei ollut kotona. Schwarz päätti jäädä häntä odottamaan ja alkoi
hermostuneesti kävellä edestakaisin hänen pienessä salissaan.
Hän oli vannonut tekevänsä lopun siitä kierosta asemasta, johonka
hän oli joutunut, ollessaan yht'aikaa sekä Helenen suojelija että
kreivitär Marien huoltaja ja neuvonantaja. Mutta hän oli pakoitettu
myöntämään itselleen, että se oli hänelle kiusallinen uhri. Se tuotti
hänelle suurta tuskaa, melkein ruumiillista kärsimystä; ja aikoessaan
nyt pyytää Helenen kättä, tunsi hän melkein vihaavansa häntä. Hänen
sydämensä ja ajatuksensa kuuluivat toiselle. Marieta hän rakasti koko
hänen kaltaiselleen, tarmokkaalle, näennäisen kylmälle luonteelle
ominaisella, hehkuvalla intohimolla.
Hän aikoi pyytää Helenen kättä ja tiesi kuitenkin edeltäkäsin
kuinka raskaaksi tämä uhri hänelle kävisi. Lieneekö miehelle mikään
kiusallisempaa kuin sanoa naiselle rakastavansa tätä, vaikka asianlaita
ei niin ole. Tähän valheeseen on miehen vaikeinta taipua.
Schwarz oli kyllä rakastanut Heleneä, mutta niin sanoaksemme puolin
sydämin. Hän oli rakastanut häntä niinkuin rakastetaan ensimäistä
naista, joka elämän polulla kohdataan; ja nyt hän ei rakastanut häntä
enää. Hän oli lakannut rakastamasta Heleneä jo ennenkuin oli rakastunut
Marieen; samana päivänä kuin hän oli saanut tyydyttää aistinsa ja
sydämensä uteliaisuuden, oli rakkauskin kadonnut. Huomattuansa sen
ensi kerran, ja uuden rakkauden sytyttyä rinnassaan, valtasi Schwarzin
sydämen syvä kauhu. Hän oli pelännyt tunnustaa itsellensä tämän uuden
rakkauden, hän oli koettanut tukahduttaa sydämensä äänen, unohtaa
nykyisyyden ja sulkea silmänsä tulevaisuudelta. Mutta tätä vapaehtoista
sokeudentilaa ei voinut kestää kauan. Augustinowicz oli tavanmukaisella
suorasukaisuudellaan tehnyt siitä lopun ja pakoittanut hänet
katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Empiminen ei nyt enää tullut
kysymykseen, Schwarzin täytyi vihdoinkin uhmata taistelua ja lähteä
viivyttelemättä Helenen luokse.
Mutta niin lyhyt kuin taistelu olikin ollut, se oli syvästi vaikuttanut
Schwarzin sieluun. Hän tunsi polttavaa kuumetta suonissaan, eikä
voinut koota eikä hallita ajatuksiansa. Tuhansia erilaisia kuvia,
tuhansia suloisia muistoja kulki hänen sielunsa silmien ohitse.
Hän näki suhteensa Marieen pienimpiä yksityis-seikkoja myöden ja
suuressa mielenkiihkossaan hän uskoi lujasti, että Marie vastasi
hänen rakkauteensa... — Tuhoan siis hänenkin onnensa; onko minulla
siihen oikeutta? — Hän toisti lakkaamatta itselleen saman kysymyksen,
ja lakkaamatta täytyi hänen ponnistaa koko tahdonlujuutensa,
uskotellakseen itselleen, ett'ei hänen ja kreivittären välillä ollut
minkäänlaista sidettä, kun sitävastoin hänen ja Helenen välillä oli
velvollisuus.
— Mikä surullinen, raskas ja inhoittava velvollisuus, — ajatteli hän.
Velvollisuus, joka pakoitti hänet teeskentelemään ja painoi valheen
leiman koko hänen tulevaan elämäänsä. — Huonoko hyvän jälkeen, oliko se
mahdollista? — kysyi hän itseltään.
— Oli jo tullut hämärä, eikä Helene ollut vieläkään saapunut kotiin.
Schwarz arveli hänen menneen hautuumaalle, ja tietämättä miksi, kiusasi
tämä ajatus häntä mitä suurimmassa määrässä.
Hän sytytti kynttilän ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä
osui hänen katseensa Potkanskyn kuvaan.
Schwarz oli aina tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä Helenen
miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle tuntematon. Nähdessään jälleen
nuo kauniit, hymyilevät kasvot, tunsi hän vihan nousevan sydämeensä.
— Olen Helenelle ainoastaan jäljennös tuosta kuolleesta, — ajatteli
hän. Mutta siinä hän täydellisesti erehtyi, sillä Helene oli jo
kauan sitten luopunut rakastamasta häntä hänen yhdennäköisyytensä
vuoksi Potkanskyn kanssa. Helene rakasti häntä hänen itsensä tähden.
Mutta Schwarzia tyydytti etsiä kaikenlaisia tekosyitä, saadaksensa
oikeutuksen mielipahallensa Heleneä kohtaan. Hän sanoi itsellensä, että
uhri olisi vähemmän raskas, jos ei Helene olisi jo ollut toisen miehen
vaimo ja jos hänellä ei olisi ollut lasta tuon toisen kanssa.
— Minäkin tahdon lapsen, — sanoi hän itseksensä, — pojan, josta tahdon
kasvattaa tarmokkaan, kelpo miehen... mutta miksi ei Mariesta voisi
tulla tuon lapsen äiti?
Hermoväristys puistatti hänen koko ruumistansa ja hikihelmet kihosivat
hänen otsallensa. Hän heittäytyi nojatuoliin ja jäi siihen tunnin
ajaksi istumaan. Ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Mene tiehesi, älä
odota kauempaa; unohda Helene, sääli itseäsi." Mutta hän jäi paikalleen
istumaan ja odottamaan Heleneä. Hän olisi odottanut vaikka seuraavaan
aamuun asti.
Viimein Helene palasi kotiin. Hän oli kokonaan mustiin puettu;
sentähden hänen kasvonsa näyttivät entistä kalpeammilta ja hiuksensa
entistä vaaleammilta. Huomattuaan Schwarzin hän hymyili arasti, mutta
samalla kuvastui suuri riemu hänen kasvoillansa, sillä Schwarz oli
viime aikoina ollut harvinainen vieras hänen luonansa. Siitä huolimatta
Helene ei rohjennut moittia häntä, mikä olikin sangen harkitusti
tehty, huomioonottaen Schwarzin nykyisen mielentilan; myöskään hän ei
uskaltanut laskea jälleennäkemisen riemua täydellisesti valloilleen,
sillä olihan tuon käynnin tarkoitus hänelle vieras. Kuitenkin Helene
tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi ja nöyrästi. Surullinen
hymy suupielissään ja kysyvä katse suurissa, tummissa silmissään oli
tuo rakastava nainen todella vastustamaton. Schwarzinkin sydän heltyi.
Äkkiä hän tarttui nuoren rouvan käteen ja painoi sen huulillensa:
— Istu tähän, Helene, ja kuuntele minua, — sanoi hän. — En ole pitkään
aikaan käynyt luonasi; tahtoisin kuitenkin, että välillämme vallitsisi
jälleen sama luottamus ja avomielisyys kuin ennenkin.
Helene asetti hattunsa ja päällystakkinsa tuolille, korjasi hiuksiansa
ja asettui sitten vaieten istumaan vastapäätä Schwarzia. Levottomuus ja
tuska kuvastuivat selvästi hänen kasvoillansa.
— Minä kuuntelen, rakkaani!
— Kolme vuotta on kulunut siitä kuin Gustav kuolinvuoteellaan uskoi
sinut minun hoiviini. Olen parhaani mukaan täyttänyt hänelle antamani
lupauksen; mutta suhteemme ei ole enää sellainen kuin sen pitäisi olla.
Sen täytyy muuttua toisenlaiseksi, Helene!
Schwarz vaikeni hengittääksensä; hän oli lausumaisillansa oman
tuomionsa.
Helene oli käynyt kalpeaksi; hänen silmäluomensa värähtelivät ja
silmänsä sumenivat.
— Sen täytyy muuttua, — mumisi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
— Helene, tahdotko tulla vaimokseni?
— Rakkaani...
— Helene risti kätensä aivan kuin rukoukseen ja loi intohimoisen
katseen Schwarziin.
— Niin, tule vaimokseni; aika, josta olen sinulle puhunut, on
vihdoinkin koittanut.
Helene kietoi käsivartensa Schwarzin kaulan ympärille ja painoi päänsä
hänen rinnallensa.
— Rakkaani, ethän laske leikkiä? Ei, ei... saan siis vielä kerran
tuntea mitä onni on! Oh, jospa sinä tietäisit kuinka minä sinua
rakastan.
Nuoren naisen povi aaltoili, hänen kasvonsa säteilivät, ja
vaistomaisesti painuivat hänen huulensa nuorukaisen huulia vasten.
— Katsos, — virkkoi hän, — olin suruissani ja yksin, mutta luotin
kuitenkin sinuun. Elänhän ainoastaan sinun kauttasi. Mitä olisi elämäni
ilman sinua? Nauraa, itkeä, ajatella ja rakastaa, kas se on elämää. No
niin, nauran ja itken ainoastaan sinun tähtesi, ajattelen vain sinua,
rakastan ainoastaan sinua. Ja sinä, rakastathan sinäkin minua, eikö
totta?
— Rakastan!
— Minä itken, rakkaani, mutta onnesta, sillä kuulunhan nyt sinulle.
Olen itkenyt vuosikausia, mutta kyyneleeni ovat olleet toisenlaisia
kuin ne, joita nyt vuodatan. Sydämeni on niin lämmin ja kevyt.
Rakkaani, uskallanko uskoa niin suureen onneen?
Jokainen Helenen sana tuotti Schwarzille uutta tuskaa. Hän näki
valheitten tulvan, jonka valtaan hänen elämänsä nyt oli joutuva, hänen
sydäntään raastoi Helenen kauneus ja rakkaus. Hetkisen kuluttua hän
nousi ja sanoi jäähyväiset morsiamellensa.
Jäätyään yksin, riensi Helene ikkunaan ja painoi polttavan otsansa
ruutua vasten, jääden pitkäksi aikaa seisomaan liikkumattomana. Sitten
hän aukaisi ikkunan ja antoi katseensa hyväillä sinervänhämärää
kesäyötä. Vuolaina valuivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa vierien
alas tuuheiden, kultaisten kutrien ympäröimälle povelle.