Päivät, kuukaudet kuluivat; Schwarz saapui joka ilta Witzbergien luo,
ja kuten kreivitär Mariessa, oli hänessäkin tapahtunut suuri muutos.
Marie ei ollut Schwarzin mielestä enää mikään lapsi; hän oli muuttunut
nuoreksi naiseksi, kauneimmaksi ja täydellisemmäksi minkä maa päällään
kantoi. Katseet, jotka hän neitoon loi, eivät enää olleet, niinkuin
aikaisemmin, rauhalliset ja kirkkaat. Aikaisemmin hän olisi tahtonut
painaa hänet rintaansa vasten, tuudittaaksensa ja laulaaksensa hänet
uneen niinkuin pienen lapsen; nyt hän ei voinut koskettaa neidon kättä,
tuntematta päästä jalkoihin saakka kulkevaa väristystä. Hän rakasti
tyttöä kaikesta sydämestänsä, ja myöskin tämän ajatukset ja haaveet
kohdistuivat yksinomaan nuorukaiseen. —
— Jos sinä jonakin päivänä rakastuisit, Malinka, niin mitä silloin
tekisit? kysyi eräänä päivänä Marie.
— Kallis Marie, olisin hyvin onnellinen ja rakastaisin tulisesti. Ja
katsos, Marie, taivaan sallimuksesta rakastuisi _hänkin_ minuun.
— Niin, mutta jos hän ei rakastuisi sinuun? Neiti Witzberg tarttui
molemmin käsin otsaansa.
— En tiedä mitä silloin tekisin, mutta minä luulen, että sellainen on
mahdotonta... rakastaisin häntä niin... niin... Jumalani, en voi sanoa
sinulle kuinka äärettömästi häntä rakastaisin!
Hän kietoi käsivartensa ystävättärensä kaulan ympäri, painoi häntä
rintaansa vasten ja tuhlasi hänelle hellyydenosoituksia.
— Malinka! — huudahti Marie värähtävällä äänellä.
— Rakas Marie!
— Malinka, minä rakastan!
— Niin, Marie, tiedän sen! —
— Kuulehan, vanha ystävä, — kuului samassa Augustinowiczin ääni
Schwarzin huoneesta.
— No, mitä nyt?
— Eipä juuri mitään. Näinpähän vaan, kuinka sinä äsken suutelit neiti
Marien harsoa... Jos sellainen sinua miellyttää, niin tuolla on vanha
kaulahuivini, jolle voit myöskin tuhlata hellyydenosoituksiasi. Se on
hiukan rikkinäinen, mutta ei suinkaan se mitään tee, saat kernaasti
ottaa sen... Niin, vanha ystävä, ymmärrän kyllä mitä tuo kaikki
merkitsee... tyhmä Witzbergin eukko ei sitä ymmärrä, mutta minä
ymmärrän.
Schwarz ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa käsillään.
Augustinowicz katseli häntä hetkisen vaienneena, tömisteli sitten
jalkojaan pöydän alla ja mumisi liikutetulla äänellä:
— Kas niin, vanha ystävä!
Schwarz vaikeni yhä. Silloin Augustinowicz meni hänen luoksensa ja
laski kätensä hänen olkapäällensä.
— Kuulehan, vanha ystävä, älä viitsi kiusata itseäsi, älä tee itseäsi
sairaaksi! Vastaa minulle: Kärsitkö sinä Helenen tähden?
Schwarz pudisti päätänsä.
— Kärsit, sinä kärsit Helenen tähden. Mutta, ystäväni, rohkaise
itseäsi. Tapahtunutta ei enää saa tapahtumattomaksi.
Schwarz nousi; varma päätös näkyi hänen silmistään, ja vaikka hänen
kasvoillaan kuvastuikin ankara tuska, saattoi kuitenkin havaita, että
hänen sielussaan oli tapahtunut taistelu, josta hän oli suoriutunut
voittajana. Hän puristi voimakkaasti Augustinowiczin kättä ja sanoi:
— Lähden hänen luoksensa.
— Kenenkä?
— Helenen.
Augustinowicz ponnahti pystyyn.
— Niin, — jatkoi Schwarz. — Olen jo kylliksi epäröinyt ja valehdellut.
Lähden pyytämään Heleneä vaimokseni.
Näin sanottuaan Schwarz poistui huoneesta.
Augustinowicz katsoi hänen jälkeensä, pudisti päätänsä ja mumisi:
— Noita ihmisiä, noita ihmisiä!
Sitten hän täytti jälleen piippunsa, heittäytyi vuoteeseen ja alkoi
entistä innokkaammin tupruttaa sauhua ilmaan.