Mariella, kreivin tyttärellä, oli ollut jotakuinkin iloton nuoruus.
Isänsä eläessä hän oli tuntimääriä istunut pienessä huoneessaan,
ainoana huvinaan varpusten katseleminen naapuritalon katolla.
Vanha kreivi saapui useimmiten iltamyöhällä kotiin, tuloksettomien
ponnistusten harmistuttamana ja uuvuttamana, ja viritti loppumattomia
valitusvirsiä kohtalon puolueellisuudesta ja kovuudesta. Mutta kyllä
häntä seurasikin huono onni. Miehuusvuosinaan hän oli tunnettu
tarmokkaaksi ja toimeliaaksi mieheksi ja hänen lempiunelmansa oli
ollut saada esimerkillään puolalaiselle aatelistolle todistaa, kuinka
se saattaisi nuortua, jos se seuraisi aikansa rientoja. Mutta nämä
kunnianhimoiset ponnistukset eivät johtaneet muuhun kuin siihen,
että hän menetti koko omaisuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut suuren
elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen, mutta saavuttanut ne liian
myöhään, hän olisi kernaasti vaihtanut kaiken tuon muutamaan tuhanteen
ruplaan. Nämä kovat kokemukset olivat synnynnäisen aatelisylpeyden
ohella katkeroittaneet hänen mielensä ja tehneet hänet ankaraksi
itseään ja toisia kohtaan.
Hänen sukunsa, joka oli laaja ja sangen rikas, oli lopettanut
kaiken yhteyden hänen kanssansa, tai oikeammin hän oli tehnyt sen,
säästyäksensä kaikelta surkuttelulta ja sääliltä.
Jospa hänellä olisi edes ollut poika! Nuori kotka olisi lentänyt
pesästään uusin voimin ja kiitänyt läpi kaikkien ilmapiirien! Mutta
onnettomuudeksi oli kohtalo suonut hänelle tyttären, josta ei voinut
toivoa mitään. Marie jäisi vanhaksineidoksi tai menisi isänsä kuoltua
naimisiin ensimäisen vastaantulijan kanssa. Ja niin oli vanha kreivi jo
alkanut miltei vihata tytärtänsä.
Tytär sitävastoin oli rakastanut häntä koko sydämestään; hän oli
rakastanut isäänsä, koska tämä oli vanha ja onneton ja koska hänellä ei
ollut ketään muuta, jota olisi rakastanut; hän oli rakastanut vanhusta,
koska tämä edusti viimeistä lukua kauniissa romaanissa, jonka hän
mielikuvituksessaan eli yhä uudestaan ja uudestaan. Satoja kertoja oli
vanhus yksitoikkoisella äänellänsä toistanut kertomuksen esi-isiensä
sankaritöistä, ja nuoren tytön sielu oli tottunut elämään menneisyyden
muisteloissa. Hän oli vähitellen luonut ympärillensä puoleksi taru- ja
satumaailman. Yhä uudestaan ja uudestaan hän näki mielikuvituksensa
kultaiselle taustalle ilmestyvän uusia sankarihahmoja, milloin
hopeavarusteisen ritarin, milloin korskean miekkamiehen, uljaan,
taisteluvalmiin sankarin, joka pelasti isänmaansa, karkoitti
raakalaislaumat takaisin aroille ja palasi riemusaatossa juhlallisesti
koristettuun kaupunkiin. Nuoren neidon tavallisia haaveita! Ja koko
maailman puhuessa tuon nuoren sankarin urotöistä, lepäsi tämä, enemmän
rakkautta kuin verta janoavana polvillaan, erään nuoren, valkopukuisen
neidon edessä. Ja tämä nuori neito oli hän, Marie, ja tuo sankari joku
kuninkaallinen prinssi, kunniakkaan suvun viimeinen jälkeläinen.
Tällaisia haaveili nuori tyttö isänsä kertoessa hänelle esi-isiensä
urotöistä. Mutta kun vanhus oli päässyt kertomuksensa loppuun, ja äkkiä
havaitsi nykyisen tilanteen, mumisi hän surullisella äänellä: "Minun
syyni, minun syyni!" Silloin Marie kietoi lempeästi käsivartensa hänen
kaulaansa ja sanoi mitä hellimmällä äänellä: "Ei, isä, ei se ole sinun
syysi, ja kaikki on vielä muuttuva entisellensä!"
Mutta entiset ajat eivät palanneetkaan; vanhus kuoli, eikä
ylhäis-syntyistä ritaria kuulunutkaan, ei ilmestynytkään sankaria, joka
olisi ottanut orvon tyttöraukan suojelukseensa.
Henkilössä, joka oli ilmestynyt, ei ollut nimeksikään ritarillisuutta.
Tuosta kuhmuraisesta, leveäsuisesta, nelikulma-otsaisesta,
jäyheätekoisesta talonpoikaispäästä ei ollut kultaisen töyhtökypärän
kantajaksi. Todennäköisesti ajatteli tuo pää kaikkea muuta, mutta ei
raakalaislaumojen tarkoittamista. Joka tapauksessa oli Schwarz nuoren
kreivittären mielestä odottamaton, harvinainen ilmestys. Tämä mies
ei puhunut, vaan toimi. Joka päivä huomasi neito uusia todistuksia
hänen varmasta, älykkäästä päättäväisyydestään ja tarmokkuudestaan,
havaitsipa hän tuossa nuoressa miehessä todellista miehekkyyttäkin,
joskin tämä miehekkyys oli aivan toisenlaista kuin se, mikä oli
ilmennyt ristiretkien aikuisissa tarinoissa. Otettuansa nuoren
tytön asioiden huollon käsiinsä oli Schwarz jo heti ensi päivinä
saavuttanut erinomaisia tuloksia, kun sitävastoin vanhan kreivin
ponnistukset olivat aina rauenneet tyhjiin. Yhdessä viikossa oli
Schwarz saanut aikaan enemmän kuin vanha kreivi monessa vuodessa. Hän
havaitsi, että orpo tyttö ennen kaikkea tarvitsi pienoisen rahaerän,
saadaksensa välttämättömät tarpeensa tyydytetyiksi, tarvitsematta
nöyrtyä turvautumaan vieraitten henkilöiden apuun, joidenka luona hän
asui. Luonnollisesti oli ajatus, että hän olisi rouva Witzbergistä
riippuvainen, nuorelle tytölle kauhistuttava, ja hän oli äärettömän
kiitollinen Schwarzille, joka oli oivaltanut hänen tuskansa.
Asianajajan myötävaikutuksella onnistui nuoren ylioppilaan muuttaa
kreivin omaisuus rahaksi, niin että Marie kuukauden kuluttua isänsä
kuolemasta omisti 4,000 ruplaa. Mihin Schwarz vain ryhtyi, oli hänellä
aina onni myötä, päinvastoin kuin mitä kreivillä oli ollut. Nuori
tyttö huomasi tämän heti ja hänen mielestänsä hänen isänsä olemus oli
edustanut ylhäisöä, kun nuori ylioppilas sitävastoin edusti alhaisoa.
— Kuinka kauheita nuo ihmiset ovat, — ajatteli hän. — Heille ei ole
olemassa mitään esteitä. Kuinka epäviisasta oli isältäni ryhtyä
kilpailemaan heidän kanssaan.
Eräänä päivänä hän tiedusteli varsin hienotunteisesti Schwarzin
menneisyyttä, ja tämä vastasi miltei töykeästi:
— Isäni oli seppä!
Marie ihmetteli suuresti kuinka Schwarz saattoi sellaista tunnustaa.
Hän arveli, että nuoren miehen olisi pitänyt olla edes sen verran
hienotunteinen, että olisi salannut moisen kauhean tosiasian, ja
Schwarzin vastaus oli kuin vasaranisku hänen nuorelle, haaveilevalle
sydämellensä. Hän kuvitteli ainakin alkuaikoina, että nuori ylioppilas
ja molemmat Witzbergit kunnioittaisivat hänessä vanhan, arvokkaan
suvun jälkeläistä ja että siihen ystävällisyyteen, jota häntä kohtaan
osoitettiin, ei ollut niinkään vähäisenä syynä hänen kreivinkruununsa.
Mutta pian hänen täytyi myöntää täydellisesti erehtyneensä ainakin
Schwarzin suhteen.
Nuori ylioppilas lausui sanan "kreivi" aivan samoin kuin esimerkiksi
sanan "liettualainen", "porvari" tai "talonpoika", antamatta sille
erityisempää arvoa. Vieläpä hän suhtautui kreivittäreen jonkinmoisella
ylpeydellä ja alentuvaisuudella, joka oli kaukana kaikesta
mielistelystä. Hän oli orpoa kohtaan sävyisä ja hellä, mutta kohteli
häntä kuin voimakas heikompaa, kuin kypsynyt mies lasta. Kuinka
suloista Marien olikaan olla hänen turvissaan. Hänellä oli tunne, että
Schwarzille ei mikään ollut mahdotonta ja että hän saattoi nukkua
rauhassa niinkauan kuin Schwarz häntä suojeli.
Siitä huolimatta joutui hän pari kolme kertaa tutustuttamaan
nuorukaista luonteensa toiseen puolen. Eräänä iltana hän tyhjensi
Schwarzille kaikki kirjalliset ja filosofiset tietonsa, johonka tämä
hellävaroen vastasi, kumoten kaikki hänen väitteensä, niinkuin opettaja
oppilaansa, mikä neitosta yhä vaan kiihoitti. Nuorukainen todisti hänen
erehdyksensä ja täydensi ja oikaisi hänen mielipiteitänsä, joilla hän
oli tahtonut häikäistä. Eräänä toisena kertana kun molemmat ylioppilaat
olivat läsnä, Marie istahti pianon ääreen ja soitti vaikean rapsodian:
mutta kun hän oli lopettanut, istui Schwarz samalle tuolille ja soitti
vielä loisteliaammin kappaleen. Tuo nuori mies osasi todellakin kaikkea!
Kun nuori kreivitär samana iltana meni huoneeseensa, oli hän vähällä
purskahtaa itkuun, ja nämä lapselliset mielenliikutukset kiihoittivat
häntä siihen määrin, että hän oli melkein unohtamaisillaan surunsa.
Siitä huolimatta hän rakasti isäänsä yhtä kiihkeästi kuin ennenkin
ja muisto hänen kuolemastaan piti häntä yhä mitä suurimman epätoivon
vallassa. Mutta hän oli nainen, ja tuskinpa on olemassa ainoatakaan
nuorta naista, joka ei — syvimmässä surussaankin — olisi jonkun verran
taipuvainen turhamaisuuteen.
Näin siis syntyi hiljainen ja salainen taistelu nuoren kansanmiehen
ja hänen suojattinsa välillä ja tämä taistelu antoi Marielle paljon
miettimisenaihetta, mutta Schwarzille se oli vieläkin vaarallisempaa
kuin hänelle. Kreivitär ei ollut pystynyt sokaisemaan häntä
syntyperällään ja tiedoillaan, mutta siitä huolimatta hänessä oli
herännyt vilkas mielenkiinto neitoa kohtaan.
Schwarz katseli häntä kuin heikkoa, hentoa lasta, jonka olemassaolo
oli hänen käsissään. Hän oli alituisesti Marien seurassa ja laiminlöi
kokonaan Helenen, käyden tämän luona vain aniharvoin. Hän mietti
vain millä voisi ilahduttaa pikku kreivitärtä ja muodostaa hänen
elämänsä helpoksi ja mukavaksi. Taistelu nuorten välillä kävi päivä
päivältä yhä selvemmäksi tai oikeammin kehittyi yhä voimakkaammaksi
molemminpuoliseksi mieltymykseksi. Nuori kreivitär arveli,
että Schwarz nöyrtyisi nyt kauniisti hänen edessään ja laskisi
talonpoikais-sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tämä oli kuitenkin
vain sekavaa haaveilua, niinkuin asianlaita oli samanlaisissa
tapauksissa ollut hänen isänsä edessäkin; mutta tietämättään ja
tahtomattaan ajatteli hän päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän
tuota nuorta ylioppilasta. Eikä ihmekään, sillä olihan hän vasta
kahdeksantoista vuotias, eikä tietänyt elämästä kerrassaan mitään,
mutta hänen päänsä oli kuitenkin tulvillaan jos jonkinlaisia haaveita.
Muuten häneltä ei puuttunutkaan tilaisuutta saada alituisesti ajatella
uutta ystäväänsä. Schwarz oli ottanut huolehtiaksensa hänestä kaikin
tavoin, ja rakkaus ja kiitollisuus, jota hän nuorukaista kohtaan
tunsi, opettivat Marieta pitämään häntä päivä päivältä yhä suuremmassa
arvossa. — Voisiko hän rakastaa minua? — kysyi hän itseltänsä iltaisin,
ajatellen Schwarzin hänelle puhumia sanoja ja katseita, joita tämä
oli häneen luonut. Usein vastasi hän itselleen arasti: — Kyllä, hän
rakastaa minua! — Mutta silloin kuiskasi ääni hänen korvaansa vielä
kovemmin: — Onko se myöskin totta? — ja hän lisäsi hiljaa: — Jospa hän
vain voisi minua rakastaa!