Tullessaan samana iltana kotiin, kohtasi Schwarz portaissa vanhan
kreivin ja hänen tyttärensä. Nuori nainen loi ohimennessään häneen
merkillisen katseen, ja Schwarz luuli huomanneensa hänen kääntyvän
katsomaan taaksensakin. Joka tapauksessa kuuli Schwarz hänen hetkistä
myöhemmin sanovan isällensä:
— Siinä oli tuo nuori tohtori, joka asuu kerrosta alempana.
Nämä sanat tekivät Schwarzin onnelliseksi, sillä kreivin tytär oli
kaunis, kauniimpi kuin mitä Schwarz oli mielessään kuvitellut.
Schwarzin asunnon ovi oli auki, talon ovenvartija oli tapansa
mukaan jättänyt ylioppilaiden huoneen siivomisen illaksi. Schwarz
käytti tilaisuutta hyväksensä, tiedustellakseen kreivistä ja hänen
tyttärestänsä. Ovenvartija ei näyttänyt tuntevan erityisempää
kunnioitusta heitä kohtaan, hän moitti heitä ylpeydestä ja
epäsäännöllisestä vuokran maksamisesta.
— Hän käyttäytyy kuin mikäkin prinsessa, — sanoi ovenvartija nuoresta
tytöstä. — Hän ei tee muuta kuin soittaa ja laulaa aamusta iltaan. Hän
tietysti odottaa vaan miestä, mutta niitä ei ole niin vaan hyllyltä
saatavissa.
Ja tuo kelpo mies varoitti Schwarzia tekemästä tuttavuutta heidän
kanssansa.
— Ylpeitä kuin ruhtinaat, eikä pennin pyöreätä taskussa!
— Äiti kai on jo kauan ollut kuollut? — kysyi Schwarz.
— Kaksi vuotta. He olivat kyllä alussa rikkaita, mutta kreivi menetti
sittemmin koko omaisuutensa viljakeinotteluissa. Hän perusti yhdessä
muutamien odessalaisten pankkimiesten kanssa osakeyhtiön; hän aikoi
veijata koko maailmaa, mutta joutuikin itse puille paljaille. Hän
menetti koko omaisuutensa. Hänen vaimonsa oli paljon parempi ihminen,
voipa sanoa, että hän oli oikein kelpo nainen, ja hän lienee kuollutkin
surusta.
— Onko heillä sukulaisia tai tuttavia?
— Tuskin; heidän luonaan ei käy ketään. Jäätyään yksin valmisteli
Schwarz teetä ja heittäytyi sitten täysissä pukimissa vuoteeseen
odottamaan Augustinowiczia, mutta nukahti kuitenkin pian. Herättyänsä
tunnin kuluttua oli huoneessa jo aivan hämärä; mutta Augustinowicz ei
ollut vieläkään palannut.
Viimein hän tuli kuitenkin hyräillen hiljaa ja ollen mitä parhaimmalla
tuulella. Hän tuli naisten luota, joihin hän oli edellisenä päivänä
tutustunut. Äidin nimi oli Witzberg. Augustinowicz oli todellakin
tutkinut heitä molempia omantunnon tarkasti sekä määrännyt tyttärelle
tanssia ja äidille ratsastusta. Sitäpaitsi hän oli luvannut esitellä
heille Schwarzin, josta hän oli kertonut heille koko joukon ihmeellisiä
asioita.
— Tuo vanha nainen oli jo antanut lähettää kreiville haasteen, —
jatkoi Augustinowicz, — Hän oli käynyt tänä aamuna heidän luonansa
tuolla ylhäällä, mutta nuori kreivitär oli yksin ollut kotona ja tämä
oli häntä suuresti miellyttänyt. Tuo pikku raukka oli joutunut aivan
suunniltaan, saatuansa tietää käynnin tarkoituksen. Kysyin rouva
Witzbergiltä, mistä syystä hän tahtoi saada takaisin nuo vaivaiset
rahat, kun hän kuitenkin näytti olevan Kroisoksen vaimo. Hän vastasi
minulle, että hänen miesvainajansa nimi oli ollut Kleofas eikä Kroisos,
ja jatkoi sitten: "Jos rahat olisivat yksinomaan minun, niin olisin
jo aikoja sitten jättänyt ne epävarmojen saatavien joukkoon, mutta ne
kuuluvat minun ainoalle lapselleni!" Hänellä oli tapana lausua nuo
sanat "ainoalle lapselleni" aivan erikoisella tavalla, joka minua
todellakin suuresti liikutti. Puristin vanhemman naisen kättä ja
käytin samalla hyväkseni tilaisuutta suudellakseni tytärtä kädelle.
Hänen etunimensä on Karoline, mutta perheen keskuudessa häntä sanotaan
Malinkaksi; kaunis nimi, vaikkakaan en suuria perustele nimistä...
Mutta, Schwarz, miksi olet niin kalpea?
— En voi oikein hyvin. Odottaessani sinua nukahdin hieman ja luulen,
että en saa enää unta koko yönä! Anna minulle lasi teetä.
Augustinowicz kaatoi teetä lasiin, täytti piippunsa ja heittäytyi
vuoteeseen. Schwarz sensijaan nousi ylös, työnsi nojatuolin
kirjoituspöydän ääreen, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Mutta
hetkisen kuluttua hän laski kynän kädestänsä; hän oli väsynyt ja
kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä. Hän nojautui
taaksepäin, voidaksensa rauhassa ajatella. Joku toinen olisi hänen
sijassaan antautunut haaveittansa valtaan, mutta Schwarzin mielestä oli
kaikki haaveilu epäterveellistä ja hän tahtoi varoa sitä. Siksipä hän
koetti, tapansa mukaan, luoda itsellensä kuvan menneisyydestä, katsella
nykyisyyttä suoraan silmiin ja sen mukaan muodostaa päätöksensä
tulevaisuudesta. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta
pyörivät ajatukset kuitenkin sekaisin hänen päässänsä. Nuoren
kreivittären sanat johtuivat äkkiä jälleen hänen mieleensä. Tohtori!
Hän ajatteli mitä velvoituksia ja millaista mainetta tuohon nimeen
liittyisi, kun hän sen kerran saisi... Sitten ilmestyi äkkiä Helenen
kuva hänen silmiensä eteen, ja hän tunsi rakkautensa jo olevan sidottu.
Hänen sydämensä oli jo toisen, hänellä ei ollut enää oikeutta johdattaa
itseensä toisten katseita, hän ei saanut enää vaivata päätänsä sillä
mitä nuori, kaunis tyttö hänestä mahdollisesti ajattelisi.
Ensi kerran hänen täytyi myöntää itsellensä, että Helene saattoi
tulevaisuudessa tulla hänelle suureksi esteeksi. Mitä ikään tulee,
niin soveltuivat he kyllä hyvin yhteen; Helene oli 22 ja hän 25 vuoden
ikäinen. Mutta mistä sitten johtui tuo ajatus, että Helene ennemmin
tai myöhemmin muuttuisi hänelle taakaksi? Hänen omatuntonsa antoi
siihen vastauksen: se johtui itsekkyydestä ja turhamaisuudesta. Tähän
saakka hän ei ollut tuntenut muita naisia kuin Helenen, ja hän tahtoi
oppia tuntemaan muitakin. Turhamaisuus herätti hänessä haluan saada
valloittaa toisiakin.
Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.
Schwarz ei rakastanut Heleneä. Ei ainakaan koko sydämestään; hänen
tunteittensa yltäkylläisyydestä sai Helene ainoastaan pienen osan.
Tästä ei Schwarz itse ollut selvillä, vaikka hän harkitsikin kaikkia
asioita, joita hänen sielussaan liikkui. Hänellä oli epämiellyttävä
tunne, käsittämätön pelko siitä, että tuon rakastavan, alttiiksi
antavan naisen omistaminen estäisi häntä saamasta omakseen jotakin
vielä kallisarvoisempaa, että se pakottaisi hänet luopumaan tulevista
voitoista. Tuo poloinen nuorukainen ei käsittänyt lemmenvoittojen
mitättömyyttä, hän ei käsittänyt, että niiden tähden ei kannattanut
uhrata Helenen rakkautta. Mutta hänpä olikin vasta 25-vuotias ja
elämänsä alkutaipaleella.
Hän istui siinä vaipuneena mietteisiinsä, joita säesti Augustinowiczin
voimakas, raskas kuorsaaminen. Lamppu alkoi sammua. Juuri kun hän oli
vaipumaisillaan unen horrokseen, alkoi yläkerroksesta äkkiä kuulua
kovaäänistä melua.
— Kas vaan, eipä sielläkään vielä nukuta, — ajatteli hän itsekseen, ja
hän muisti taas portaissa ohi kulkeneen nuoren kreivittären katseen.
— Kuinka rauhallisesti tuollainen nuori tyttö uinuu! Kuinka oikein
nuoria tyttöjä verrataankaan lintuihin! Mies ponnistelee, uurastaa ja
mietiskelee, ja hän... hän tuolla ylhäällä on kaunis kuin lintunen...
tahtoisin kerran nähdä tuon nuoren tytön nukkuvan... mutta on jo
myöhäinen, kello on jo puoli kolme... Mitä nyt?
Yhdellä hyppäyksellä hän oli pystyssä.
Ulko-ovelle soitettiin. Schwarz meni lamppu kädessä aukaisemaan, ja
hänen eteensä ilmestyi nuori kreivitär. Kalman kalpeana, hiukset
hajallaan seisoi tämä kynnyksellä yöpuvussaan.
— Hyvä herra! — huusi hän; — tulkaa pian, isäni kuolee!
Mitään sanomatta Schwarz otti lääkärin työkaluja sisältävän laukun,
herätti Augustinowiczin, käski hänen nopeasti pukeutumaan ja seurasi
sitten nuorta tyttöä. Ensimäisessä huoneessa, johon hän astui, oli
kreivittären pieni vuode; se oli täydellisessä epäjärjestyksessä,
todistaen äkillisen mielenliikutuksen aiheuttamaa heräämistä.
Viereisessä huoneessa lepäsi vanha kreivi lattialla. Hän hengitti
kiivaasti, tai oikeammin hänen kurkkunsa korisi; hän oli menettänyt
tajuntansa, hänen kasvonsa olivat sinertävät ja punainen vaahto
kuohusi hänen suupielissään. Hän oli nähtävästi saanut äkillisen
halvauskohtauksen.
Hetkisen kuluttua saapui paikalle myöskin Augustinowicz paljain jaloin
ja kevyissä pukimissa. Nuorukaiset nostivat sairaan heti vuoteeseen,
kiinnittämättä lainkaan huomiotansa nuoreen kreivittäreen, joka oli
polvillaan vuoteen jalkopäässä. Sitten Augustinowicz ja Schwarz
katsoivat toisiaan silmiin ja heidän katseensa riitti ilmaisemaan, että
ei ollut enää olemassa minkäänlaista toivoa.
— Hyvä Jumala, jos kutsuisimme tänne vielä jonkun! — valitti nuori
tyttö epätoivoisena.
— Nouda heti Skotnieki! — sanoi Schwarz; ja Augustinowicz syöksyi
portaita alas, vaikka olikin varma siitä, että kreivi ei olisi enää
hengissä hänen palattuaan lääkärin kera. Sillä välin antoi Schwarz,
hetkeksikään mielenmalttiansa menettämättä, sairaalle ensi avun. Hän
iski potilaan suonta ja hieroi voimakkaasti hänen jalkojansa, ja
tuokion kuluttua oli vaara hetkeksi ohitse.
— Jumalalle kiitos, vielä on toivoa! — huudahti kreivitär.
Hetken kuluttua palasi Augustinowicz noutamansa lääkärin seurassa.
Tohtori Skotnieki selitti, että potilas oli toistaiseksi pelastettu,
mutta lisäsi hänelle ominaisella suoruudella, että oli odotettavissa
uusi kohtaus, joka päättyisi kuolemalla. Oli sentähden suotavaa, että
joku valvoisi potilaan luona, eikä jättäisi häntä hetkeksikään yksin.
Molemmat ystävykset viettivät niinollen lopun yöstä kreivin vuoteen
ääressä. Noin kello seitsemän aamulla sairas aukaisi silmänsä ja
pyysi pappia. Augustinowicz läksi jälleen ulos ja palasi jonkun ajan
kuluttua erään nuoren apulaispapin seurassa; tämä luki ensin muutamia
rukouksia ja antoi sitten synninpäästön ja viimeisen voitelun. Sitten
hän vetäytyi syrjään, ja täysin tajuissaan oleva potilas keskusteli
Schwarzin kanssa, antoi siunauksensa tyttärellensä ja puhui tosi
kristityn tavoin tulevasta elämästä. Ja näin kului koko päivä.
Iltapäivällä kehoitti Schwarz nuorta tyttöä käymään levolle pariksi
tunniksi, sillä tuo poloinen saattoi väsymyksestä ja surusta tuskin
pysyä pystyssä. Ensin kieltäytyi tyttö noudattamasta Schwarzin
kehoitusta, mutta taipui kuitenkin lopulta. Ennen poistumistaan hän
ojensi kätensä Schwarzille ja kiitti häntä.
Näin oli Schwarzilla ollut tilaisuus tarkastaa häntä aivan läheltä.
Tyttö saattoi olla noin kahdeksan- yhdeksäntoista vuoden ikäinen,
vaikkakin häntä saattoi kehittyneiden muotojensa puolesta luulla
vanhemmaksikin. Hän oli keskikokoinen, hänen suunsa oli hieman suuri,
mutta kauniisti muodostunut; älykkyyttä kuvastavat siniset silmät ja
ihmeellinen musta tukka muodostivat erittäin miellyttävän sopusoinnun;
kokonaisvaikutus oli kaikin puolin edullinen ja viehättävä.
Kasvonpiirteet, pienet kädet, liikkeet, kaikki todistivat hänet
todelliseksi aatelisnaiseksi.
Kreivi oli vaipunut uneen. Molemmat ylioppilaat istuivat väsyneinä
ja ajatuksiinsa vaipuneina pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä.
Augustinowicz lopetti äänettömyyden:
— Kuulehan, kuinka tuon nuoren tytön käy sitten kuin...
Hän osoitti sairasta,
— Sitä minäkin tässä juuri ajattelen, — sanoi Schwarz; — kenties
hänellä on sukulaisia, jotka...
— Mutta ellei niin ole.
— Senhän näemme sitten. He näyttävät olevan perin köyhiä. Ovenvartija
kertoi, että he eivät ole vielä suorittaneet viimeistä vuokraansa.
Luulen kuitenkin, että heillä on tuttavia, jotka...
— Olet oikeassa; asiaa voi ajatella sitten kuin niin pitkälle tulemme,
— sanoi Augustinowicz, joka ei mielellään viipynyt kauan samassa
keskustelunaiheessa.
— Maltappas, — virkkoi Schwarz, — sain päähänpiston. Ovenvartija
kertoi, että kreivin luona ei koskaan käynyt tuttavia... mutta eihän
tuo lapsi parka voi isänsä kuoleman jälkeen jäädä yksinkään! Kuulehan,
ovatko nuo sinun uudet tuttavasi, Witzbergit, kunnon ihmisiä?
— Varmasti. He ovat itse hyvyys.
— Onko rouva Witzberg myöskin hurskas?
— Mitä suurimmassa määrässä. Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä
kreivittären kanssa?
— Eikö olisi mahdollista saada tuo rouva taivutetuksi ottamaan nuoren
kreivittären hoiviinsa?
— Hänhän on saapunut tänne Kiowaan, nostaaksensa oikeusjutun noita
onnettomia vastaan.
— Sitä suuremmalla syyllä.
Sairas liikahti äkkiä, Schwarz loi nopean katseen vuoteeseen ja jatkoi
sitten rauhallisesti:
— Vuokrakin on maksettava, mutta siihen on kyllä vielä aikaa; kenties
vanhuksella on vielä jonkun verran varoja.
— Niin, vuokra, tuo inhoittava vuokra! — mumisi Augustinowicz unisella
äänellä. — Mutta kun tuli puhe vuokrasta, niin kerron sinulle erään
tarinan, muuten, totta totisesti, vaivun uneen. Minä, näetkös,
en ole koskaan maksanut vuokraani; silloin kuin minulta on tultu
sitä vaatimaan, olen säännöllisesti joutunut raivoon, ja suurin
toiveeni on ollut joutua tekemisiin isännän kanssa, joka ei vuokraa
aina vaatisi. Kerran kohtasinkin sellaisen. Asuin silloin erään
pikkuvirkamiehen talossa; mies oli muuten hieman yksinkertainen.
Eräänä iltana istuin talon puutarhassa, ja kun minulla ei ollut
muuta tekemistä, niin tuijotin tähtiin. Kaikenkaltaiset ajatukset
pyörivät päässäni; tulen aina haaveelliseksi, katsellessani tähtiä.
Silloin saapui tuo tyhmeliini ja muistutti minua neljännesvuoden
maksamattomasta vuokrasta. Nähdessäni hänen tulevan, nousin penkiltä,
ojensin juhlallisesti käteni taivaan korkeutta kohti ja kysyin mieheltä
salaperäisellä äänellä: "Näettekö tuon äärettömän avaruuden ja nuo
miljoonat tuikkivat tähdet?" — "Kyllä, näen tuon kaiken", vastasi mies
äänensävystäni hiukan pelästyneenä; "mutta..." — "Vaietkaa!" huudahdin
minä vakavalla äänellä. Sitten taivutin jälleen pääni taaksepäin,
tuijotin hetkisen avaruuteen, käännyin jälleen isäntäni puoleen ja
sanoin: "Kurja tomukasa! Mitä merkitsee vaivainen viisi ruplaa tämän
äärettömyyden rinnalla!"
Merkillinen korina keskeytti Augustinowiczin kertomuksen. Kreivi, jonka
kasvot olivat muuttuneet sinerviksi, heittelehtihe tuskissaan sinne
tänne ja hänen sormensa hypistelivät suonenvedontapaisesti peitettä;
hän oli saanut toisen halvauskohtauksen.
Schwarz hypähti heti pystyyn ja tarttui sairaan käsivarteen.
— Iske pian suonta! — sanoi hän Augustinowiczille. Sitten seurasi
hetken äänettömyys. Merkillistä, että samassa sammui kynttilä, joka
oli kulunut loppuun. Onneksi oli yö kuitenkin valoisa ja kuunsäteet
valaisivat huonetta. Ylioppilaiden onnistui iskeä sairaan suonta
kouristuskohtauksista huolimatta. Ohut terä tunkeutui suoneen, mutta
pisaraakaan verta ei ilmestynyt.
— Nyt on kaikki lopussa, mistään ei ole enää apua! — sopersi Schwarz
värähtelevällä äänellä, ja suuret hikikarpaleet helmeilivät hänen
otsallaan.
— Hän syntyi, eli ja kuoli, — sanoi Augustinowicz mahdollisimman
välinpitämättömällä äänellä.
— Me olemme tehneet velvollisuutemme ja voimme nyt kaikessa rauhassa
mennä levolle.