Seuraavana aamuna heräsi Schwarz täysin rauhallisena, nauraen edellisen
päivän suruille.
— Korulauseet ovat kyllä kauniita, — sanoi hän, — mutta todellisuudella
on myöskin arvonsa. Ainoastaan tyhmeliini työntää tarjolla olevan onnen
luotansa. Gustav oli selvä, esimerkki siitä, mihin äärimmäisyyteen
kehittynyt velvollisuuden- ja uhrautuvaisuuden tunne vie. Se
maksoi tuon poloisen elämän; eikä minua todellakaan haluta ruveta
murhenäytelmän sankariksi. Ja mitä kehenkään kuuluu, jos minä rakastan
Heleneä ja hän minua!
— No, Augustinowicz, herää toki, sinä laiskajaakko! — huudahti hän
iloisesti. — Ja kerro, tuhat tulimmaista, mistä sinä olet löytänyt tuon
ruusunpunaista päivänvarjoa kantavan valkoisen olennon, jonka kanssa
eilen kävelit?
— Näitkö sinä hänen kasvonsa? — kysyi Augustinowicz haukotellen.
— Tietysti minä näin! Punainen retiisi, joka juuri on työntynyt ylös
mullasta. Ja entä äiti sitten, aivan kuin rehevä tupakan taimi! Hyvä,
sinä olet pikiintynyt, poikaseni?
— Ikävä kyllä, ja ilman mahdollisuuksia. He ovat hyvin varakkaita.
— Kumpikin? Paljonko on tyttärellä?
— Kukapa sen tietää! Sitäpaitsi voi hän jonakin kauniina päivänä tulla
vielä rikkaammaksi.
— Mitä sinä sanot?
— Juuri niin, äiti on tullut Kiowaan alkaaksensa oikeudenkäynnin, niin,
arvaappas ketä vastaan. Naapuriamme, tuota ylhäällä asuvaa vanhaa
kreiviä vastaan, joka on hänelle 10,000 ruplaa velkaa.
— Mistä sinä tiedät kaiken tuon? Oletko tuntenut heidät jo kauan?
— Eilisestä lähtien; tapasin heidät sattumalta kadulla. Tyttö kääntyi
puoleeni, kysyen tietä. Minne he aikoivat, sitä en muista, mutta kun
ilma oli niin kaunis, niin pyysin saada tehdä heille seuraa. Eukko oli
oikea juorukello. Seuraavassa kadunkulmassa tiesin jo keitä he olivat
ja missä tarkoituksessa he olivat tänne tulleet. He kysyivät, tunsinko
minä herra kreivin. Vastasin heille luonnollisesti, että aterioin joka
päivä hänen luonansa, ja lupasin panna koko vaikutusvaltani liikkeelle,
saadakseni kreivin taivutetuksi maksamaan velkansa. Mainitsin heille
lisäksi, että olin muun muassa lääketieteen tohtori ja ylipäänsä
kaikkien tieteitten ja taiteitten tohtori. Ja silloin ehätti eukko
lavertelemaan minulle kaikki niinhyvin omansa kuin tyttärensäkin vaivat
ja vammat. Lupasin käydä tänään heidän luonansa, tutkia heidät ja
määrätä heille lääkkeitä.
— Sinä koiranleuka! Ja mitä tytär tuohon kaikkeen sanoi?
— Hän punastui yhä entisestään, nauroi pilapuheilleni ja huomautti
lopulta myöskin puolestansa, etten unohtaisi käydä heidän luonansa.
— Ja mitä sinä aiot tehdä?
— Mitäkö aion tehdä? Aion käydä heitä katsomassa. Sitten määrään heidät
molemmat menemään naimisiin.
— Itsellesi valitset luonnollisesti nuoremman heistä!
— Hyvänen aika! Ihminen alkaa jo vanhentua ja kaipaa mukavaa,
porvarillista elämää. Kohta kai saamme toivottaa sinullekin onnea.
— Olen jo kerran pyytänyt sinua, olemaan koskettelematta Helenen ja
minun välistä suhdetta!
— Hyvä, mutta sallit kai minun huomauttaa sinulle, että rouva Potkanska
on nyt kauniimpi kuin koskaan ennen?
— Vaiti! — huudahti Schwarz, koettaen salata riemua, jonka tämä
huomautus hänessä aiheutti.
Samassa astui huoneeseen Wassilkiewicz.
— Poikkesinpa ohimennen tänne luoksesi, — sanoi hän Schwarzille;
— Karl odottaa tuolla alhaalla, lähdemme yhdessä luennolle. Mutta
kuulehan, Schwarz, minulla on jotakin sydämelläni ja nyt tahdon
ilmoittaa sen sinulle. Pari sanaa vain: En tahtonut aluksi sekaantua
rakkausasioihisi, mutta nyt en voi enää kauemmin vaieta. Sano minulle,
mitä aikeita sinulla on Helenen suhteen?
Schwarz laski nopeasti piipun kädestänsä pöydälle, katsoi terävästi
Wassilkiewicziin ja sanoi:
— Kysymys kysymyksestä! Sano minulle, mitä sinua liikuttaa minun
suhteeni Heleneen?
Wassilkiewicz rypisti otsaansa, mutta hillitsi itsensä ja sanoi
levollisesti:
— Kysyn sitä sinulta toverina meidän kaikkien puolesta. Helene ei ole
niitä naisia, joita toisena päivänä rakastetaan ja toisena hyljätään.
Sitäpaitsi on Potkanskyn muisto meille kaikille vielä siksi kallis,
että jokainen hänen vanhoista ystävistänsä voi kohdistaa sinuun moisen
kysymyksen sekä vaatia siihen vastauksen. Schwarz nousi säihkyvin
silmin ja huudahti:
— Entä, jos kieltäydyn siihen vastaamasta? Kenelläkään ei ole
minkäänlaisia oikeuksia Heleneen, enkä minä salli kenenkään tunkeutua
meidän väliimme!
Wassilkiewicz näytti myöskin menettävän malttinsa, ja hän vastasi
töykeästi:
— Olet siis luullut, että me sallisimme kenenkä elostelijan tahansa
leikitellä hänen kanssansa, kysymättä kuinka asia on päättyvä. Se olisi
kyllä sinulle ja sinun kaltaisillesi varsin mukavaa. Mutta tiedä, että
sinun on vastattava meille Potkanskyn lesken kunniasta ja että jokainen
meistä on valmis vaatimaan sinut tilille.
Seurasi hetkisen vaitiolo. Molemmat ylioppilaat seisoivat kuin
hyökkäykseen valmiit vihamiehet. Viimein Schwarz kuitenkin hillitsi
itsensä ja sanoi vihasta värähtelevällä äänellä:
— Kuule, Wassilkiewicz, jos joku toinen olisi sanonut minulle nuo
sanat, niin hän olisi aikoja sitten löytänyt itsensä portaitten
alapäästä. En ole niitä, jotka antavat komennella itseänsä ja sallivat
sivullisten sekaantua yksityisasioihinsa. Mutta sinun suhteesi teen
poikkeuksen tämän kerran. Sanon sinulle kerta kaikkiaan, että minulla
yksin on oikeus valvoa Helenen kunniaa ja olen tilintekovelvollinen
ainoastaan itselleni ja että sekä sinä että toverisi loukkaatte
Heleneä mitä syvimmin, ryhtyessänne puolustamaan häntä kuin mitkäkin
teatterisankarit. Muuta minulla ei ole sinulle sanottavana. Hyvästi!
Wassilkiewicziä odotti ulkopuolella hänen ystävänsä Karwowsky.
— No, käskikö hän sinun mennä hornaan? — kysyi tämä.
— Käski!
— Sanoinhan sen sinulle.
— Niinpä niin.
— Sait ansaitsemasi palkan. Poika on aika jukuripää, ja jos häntä
lähestyy siinä äänilajissa, niin voi jo etukäteen arvata kuinka asia
päättyy.
Hetkistä myöhemmin kiiruhti Schwarz Helenen luo. Hän oli ankaran
mielenliikutuksen vallassa. Wassilkiewiczin sekaantuminen asiaan oli
saattanut hänet suunniltaan, ja hänellä oli merkillinen tunne siitä,
että tämä sekaantuminen enemmän loitonsi häntä Helenestä kuin lähensi
häneen.
Kun Schwarz saapui nuoren rouvan asunnolle, tapasi hän oven lukittuna.
Palvelustyttö ilmoitti rouvan kyllä olevan kotona, mutta sanoi, että
hän ei tietänyt mitä rouva teki. Hän aukaisi hiljaa oven ja tapasi
Helenen nukkumassa tuolilla. Schwarz pysähtyi ovelle ja katseli kauan
nukkuvaa naista. Helenen piirteissä oli lapsellista viehkeyttä ja
hänen povensa nousi ja laski säännöllisesti silkkipuseron alla. Aistin
huuma heräsi Schwarzin rinnassa, äsken riehunut viha vaihtui nyt aivan
toisenlaiseen tunteeseen. Kauan hän katseli tuon poven tasaista nousua
ja laskua ja haaveksi saavansa vaipua sille hellään suloiseen uneen.
Viimein hän laskeutui polvilleen Helenen viereen ja painoi suudelman
hänen riippuvalle kädellensä. Nuori nainen havahtui, avasi silmänsä
ja hymyili herttaisesti kuin lapsi, jonka hellivän äidin suudelma
vastikään herätti.
Schwarzin hyväilyyn oli nyt ensikerran yhdistynyt aistillisuutta. Tähän
saakka oli hän suhtautunut Heleneen, ellei juuri kylmästi, niin ainakin
pidättyvästi, mutta epämiellyttävä kohtaus Wassilkiewiczin kanssa oli
nyt herättänyt hänessä voimakkaan halun heittäytyä ystävättärensä
syliin ja etsiä sieltä unhoa ja lohdutusta. Naisen lumousvoima oli
viimein saanut hänet valtoihinsa.
Hän oli vielä liian kiihoittunut, voidakseen puhua ystävättärellensä
katkeruudesta, joka täytti hänen sydämensä. Hän kohotti päänsä, katsoi
Heleneen ja sanoi:
— Armaani, rakastan sinua koko sielullani, mutta ihmisten
ilkeämielisyys loukkaa itserakkauttani ja saattaa minut epäluuloiseksi
itseäni kohtaan. Minun täytyy löytää rakkaudesta uusia voimia. Helene,
luota minuun ja rakasta minua.
— Mitä tarkoitat, rakkaani? En ymmärrä sinua! Schwarz tarttui Helenen
käteen ja jatkoi lempeällä äänellä:
— Ja oikeastaan sinun pitäisi ymmärtää minua. Luulen, että rakkauteni
sinuun ja haluni tehdä sinut onnelliseksi eivät ole vähäisemmät kuin
Potkanskynkaan. Mutta minun ja hänen välillä on suuri ero. Hän oli
ylhäisen herran poika, saattoi heti ojentaa sinulle kätensä ja tarjota
sinulle tilaisuuden hyvinvointiin ja ylellisyyteen. Minä sensijaan
olen työmiehen poika ja minun on vielä kauan tehtävä työtä, saadakseni
luoduksi perustan meidän yhteiselle onnellemme. En hylkää sinua
koskaan, sen vannon; mutta en myöskään tahdo, että sinä, vaimonani
ollessasi, joutuisit kokemaan samaa tylyä, kylmää todellisuutta, josta
Potkansky sinut totutti pois. Pyydän siis, että luotat minuun ja
rakkauteeni. — Helene, puhu, vastaa minulle.
Helene ei vastannut, vaan astui Schwarzin luokse, painoi päänsä hänen
rintaansa vasten ja katsoi häntä lapsellisella luottamuksella silmiin.
— Tässä on vastaukseni, — sanoi hän, ja heidän huulensa yhtyivät
pitkään suudelmaan.
Sitten Schwarz jatkoi:
— Ehkä tämä on itsekkyyttä minun puoleltani; mutta annathan sen
minulle anteeksi. En ole vallannut sinua hyvien töitten ja kärsimysten
kautta, en ole oikeastaan tehnyt mitään sinun hyväksesi. Jos menisin
naimisiin kanssasi, häiritsisi ylellinen loisto, jolla Potkansky sinut
ympäröi, meitä aina, samoin Gustav-poloisen uhrin varjo. Helene, salli
minun koettaa ansaita sinut; minulta ei puutu voimaa eikä tarmoa, ja
luottamuksesi minuun on oltava luja.
Schwarz luuli menettelevänsä oikein puhuessaan näin, mutta syvimmässä
sielussaan hän tunsi, että etupäässä itserakkaus oli saattanut nämä
sanat hänen huulillensa. Itse asiassa ei mikään olisi estänyt häntä
menemästä naimisiin Helenen kanssa, jos hän todella olisi sitä
tahtonut. Helene rakasti häntä niin suuresti, että olisi hänen tähtensä
kernaasti luopunut ylellisyydestä, jossa oli elänyt. Schwarz olisi
voinut ottaa hänet luoksensa, hoivata ja pukea hänet. Eikö hän ollut
tehnyt niin Augustinowiczillekin? Todellisuudessa hän puhui näin
ainoastaan karkoittaakseen mielestänsä Wassilkiewiczin epäoikeutetut
sanat. Mutta riippumattomuus oli hänelle kalliimpi asia, ja hänen
nykyinen suhteensa Heleneen oli niin mieluinen, että hän ei tuntenut
pienintäkään halua muuttaa sitä.
Kuitenkin hän rakasti Heleneä. Olisiko hän muuten niin kiihkeästi
etsinyt hänen seuraansa ja niin mielellään suudellut hänen käsiänsä ja
otsaansa! Mutta hänelle riitti se mikä hänelle suotiin, tai oikeammin
sanoen, hänen vaistonsa saattoi hänet toivomaan vielä enemmän, ja
päästäksensä toivomustensa perille oli hänellä kaksi tietä valittavana:
toinen oli avioliitto ja toinen... toinen oli hetkellinen itseunhoitus,
intohimon voitto kunniasta. Tämä tie oli vähemmin kaunis, niin, se oli
suorastaan ruma, mutta nopeampi ja houkuttelevampi, Schwarz seisoi
tienristeyksessä. Sanotaan ehkä, että kunnian mies ei saa epäröidä;
mutta kunniallisinkin mies voi joutua houkutuksille alttiiksi ja
unohtaa velvollisuutensa.
Millaiseksi Schwarzin kohtalo oli muodostuva, sitä ei hän, eikä kukaan
muukaan voinut arvata.