Talvi meni menojansa, samoin kevät, ja suhde rakastavaisten välillä
oli entisenlainen. Schwarz rakasti Heleneä ja Helene häntä ja heidän
elämänsä kului kummankaan ajattelematta lähemmin tulevaisuutta.
Kuitenkin oli sattuman aiheuttama heikko varjo hieman himmentänyt
heidän onnensa taivasta.
Eräänä kesäiltana oli Helene heittänyt silkkisen liinan hartioillensa,
solminut hatun nauhat leukansa alle ja tarttunut Schwarzia käsivarteen,
ja niin he olivat yhdessä lähteneet kadulle kävelemään. Mailleen menevä
aurinko kultasi säteillänsä rakennukset, tiheä tomu lenteli ilmassa, ja
vaikka kello oli jo kuusi, oli helle kerrassaan tukahduttava. Miltei
joka askeleella kohtasi Schwarz tovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle
ystävällisesti, ja ohikulkijat pysähtyivät ja katsahtivat joko ihaillen
tai kadehtien taaksensa.
Schwarz oli kehittynyt kauniiksi, voimaa, terveyttä ja elämäniloa
uhkuvaksi nuorukaiseksi. Ohuet, vaaleat viikset varjostivat hänen
huuliansa ja hänen kasvoillansa oli vakava ja samalla itsetietoinen
ilme. Mutta vielä viehättävämpi oli hänen ystävättärensä. Vieno
tuulenhenki leikitteli Potkanskan hatun sulilla, kohotti ilmaan
hänen hartialiinansa ja ikäänkuin hyväili hänen notkeaa, solakkaa
vartaloansa. Hän oli kuin nuori morsian. Hän nojasi hellästi toverinsa
käsivarteen ja iloitsi auringosta, ilmasta ja kirjavasta katuelämästä,
iloitsi aivan kuin olisi ensikertaa kokenut kaikkea tuota. Schwarz
sensijaan nautti ainoastaan ystävättärensä läsnäolosta ja katseli
ainoastaan häntä.
Samana iltana sai Helene äkkiä päähänpiston ja pyysi Schwarzin viemään
hänet miesvainajansa haudalle.
— Kesällä on hautuumaalla varjoisampaa kuin muualla, — sanoi hän, —
enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä. Paulini ei antaisi minulle
anteeksi, jos kokonaan laiminlöisin hänet. Kuitenkin on hän lähettänyt
sinut lohdutukseksi minulle. Mutta sinun täytyy sallia minun silloin
tällöin rukoilla hänen puolestansa.
Schwarz antoi siihen myöntymyksensä ja sanoi hymyillen:
— Luonnollisesti, rakkaani; ajattele vain vainajiasi, kun et vaan sen
ohella unohda eläviä.
Vastaamatta mitään Helene painoi ystävänsä käsivarren rintaansa vasten
ja punastui kuin lapsi. Schwarz tarttui pieneen, käsivarrellaan
lepäävään kätöseen, ja molemmat tunsivat itsensä sanomattoman
onnellisiksi.
Eräällä hautausmaalle päin johtavalla kadulla he kohtasivat
Augustinowiczin, joka oli kahden naisen seurassa ja tuprutteli
sikaaria. Nuo naiset eivät olleet kaupunkilaisia; he olivat ilmeisesti
äiti ja tytär. Augustinowicz talutti nuorempaa käsivarresta ja vanhempi
kulki hieman jälempänä. Augustinowicz näytti olevan hyvällä tuulella,
sillä hänen seuratoverinsa helähti vähän väliä äänekkääseen nauruun.
Schwarzin kulkiessa ohitse hän iski silmää ikäänkuin ilmoittaakseen
olevansa itseensä ja koko maailmaan sanomattoman tyytyväinen.
Schwarz kysyi Heleneltä, tunsiko hän tuon iloisen, nuoren miehen.
— Tunnen hänet kyllä, mutta hänen nimeänsä en tiedä. Näin hänet joka
ilta ravintolassa ja muistan hänen käyneen pari kertaa luonamme Paulin
eläessä.
— Hän on tyhjäntoimittaja, mutta nerokas ja lahjakas mies, — sanoi
Schwarz, — ja tiedätkö, että kerrotaan hänenkin olleen sinuun
rakastunut.
— Miksi kerrot sen minulle?
— Merkillistä kuinka kaikki tuntevat vetovoimaa sinuun!
— Et voi aavistaa - kuinka surullista elämää minä vietin ennenkuin
tutustuin Pauliin. Olen kasvanut erään rikkaan tilanomistajan luona;
äitiäni en ole milloinkaan tuntenut. Aivan pienenä lapsena minut
otettiin taloon ja tuo rikas herra kohteli minua kuin omaa lastansa.
Mutta hänen kuolemansa jälkeen kohtelivat hänen perillisensä minua
tylysti; minut pantiin keittiöön tekemään työtä palvelijoiden
kanssa, ja eräänä päivänä karkasin tänne Kiowaan. Täällä tutustuin
erääseen vanhaan kunnon mieheen ja hän otti minut luoksensa ja
kohteli minua kuin omaa tytärtänsä. Hän nimitti minua pieneksi
sydänkäpysekseen, hyväili minua ja toi minulle lahjoja. Mutta hänkin
kuoli ja minä jouduin jälleen puille paljaille... Silloin läksin
ylioppilaskapakkaan... Ihmettelet ehkä, että menin sinne. Voit uskoa,
että olin kuolla häpeästä astuessani sisälle kapakkaan. Mutta minua
palelsi ja olin nälissäni, sillä en ollut syönyt murenaakaan sitten
edellisen illan. En tietänyt mitä tein, mihin kaikki minut lopulta
veisi. Silloin kohtasin eräänä iltana Paulin. Hän nauroi, laski
leikkiä ja teki tovereillensa minusta pilaa. Viimein hän kysyi,
lahtisinko hänen kanssansa ja minä vastasin: "Kyllä". Huomattuansa,
kadulle tultuamme, että värisin, riisui hän takkinsa ja kietoi sen
ympärilleni. Saavuttuamme hänen huoneeseensa ja päästyäni lämpöisen
lieden ääreen, selvisi minulle kauhea asemani ja minä aloin häpeästä
itkeä, mikä hämmästytti häntä alussa suuresti. Sitten hän istahti
viereeni ja katsoi minuun ja minä näin kyyneleitä hänen silmissään.
Senjälkeen hän suuteli kättäni ja kehoitti minua rauhoittumaan. Minun
täytyi kertoa hänelle kaikki. Ja hän lupasi olla minulle kuin veli. Hän
menetteli minua kohtaan kauniisti, eikö totta? Siitä illasta lähtien ei
minulta puuttunut mitään. Oh, kuinka minä siitä hetkestä alkaen häntä
rakastinkaan!
Helene katsoi ystäväänsä ja suuret kyynelhelmet kimaltelivat hänen
silmäripseissään. Mutta Schwarzin kasvot olivat muuttuneet vakaviksi
ja synkiksi. Ajatus, että hän sai kiittää satunnaista yhdennäköisyyttä
tämän naisen rakkaudesta, himmensi hänen onnensa taivasta. Aivan
toisella tavalla oli Paul Potkansky valloittanut tuon nuoren naisen.
Vertailu nöyryytti häntä, hänen mieleensä muistuivat Augustinowiczin
sanat ja hän käveli pitkän aikaa ääneti Helenen rinnalla.
Näin he saapuivat hautuumaan portille. Ristejä, patsaita ja hautakiviä
oli siroiteltu sinne tänne vanhojen puiden ja kukkapenkkien keskelle.
Äänettömässä hämärässä nukkui kuolon kaupunki siinä surullista, kolkkoa
untansa. Siellä täällä liikkui joku mustiin puettu olento hautojen
välissä. Lintujen laulukin tuntui vakavalta ja surunvoittoiselta.
Helene ohjasi askeleensa Potkanskyn rauta-aidan ympäröimälle haudalle.
Jokseenkin korkea hautakumpu oli kokonaan kukkien peitossa, ja sen
vieressä kohosi toinen pienempi kumpu, jonka alla lepäsi Helenen lapsi.
Helenen pyynnöstä kutsui Schwarz vartijan, joka aukaisi rauta-aidan
portin ja nuori nainen polvistui hautakumpujen ääreen rukoilemaan.
— Kuka näitä hautoja hoitaa? — kysyi Schwarz vartijalta.
— Teidän seurassanne oleva nainen tuo tänne usein kukkia. Hänen
kanssaan on täällä usein käynyt eräs nuori, pitkätukkainen mies, mutta
häntä en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Hän laitatti tämän aidankin ja
antoi minulle rahoja kukkien hoitamiseen.
— Tuo mies asuu nyt myöskin täällä, — sanoi Schwarz, — hän on maannut
jo kohta vuoden haudassa. Vartija pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen
sanoa:
— Sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Lopetettuansa hetkisen kuluttua
rukoilemisensa, tarttui Helene jälleen ystävänsä käsivarteen. Schwarz
oli vaiti; hänen sydäntänsä painosti yhä vieläkin. Tarkoituksellisesti
veti hän Helenen mukaansa erääseen toiseen hautuumaan kujanteeseen ja
osoitti erästä hautaa, sanoen kylmällä, jäykeällä äänellä:
— Katso tuonne, Helene! Mies, joka siellä lepää, on eläessään
rakastanut sinua paljon enemmän kuin konsanaan Potkansky, etkä sinä
tuhlaa hänelle edes ajatustakaan.
Helene katsoi illan hämärässä hautaa, jota Schwarz oli osoittanut. Hän
näki siinä mustan puuristin, johon oli valkoisin kirjaimin maalattu
sanat:
"Gustav K... kuollut..."
— Lähtekäämme, pimeä jo yllättää, — kuiskasi Helene, painautuen aivan
Schwarziin kiinni. Yö saapui todellakin, ihana, kaunis, valoisa kesäyö.
Pian kohosi punainen täysikuu taivaalle. Puiston varjoisilla käytävillä
liikkui joitakin surevia. Läheisen rakennuksen ikkunoiden kautta kuului
pianonsoittoa ja naisääni lauloi jotakin Schubertin kaihoisaa laulua.
Vieno soitto värisi lämpöisessä iltailmassa.
— Mikä kaunis yö! — mumisi Helene; — minkä tähden sinä olet niin
surullinen, armaani?
— Istukaamme hetkeksi, — sanoi Schwarz; — minua väsyttää.
He istuivat eräälle penkille, nojasivat toisiinsa ja vaikenivat.
Ja he istuivat siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneina, kunnes sointuva
ääni herätti heidät äkkiä unelmistaan.
— Olet oikeassa, Karl, — sanoi ääni; — ei ole olemassa suurempaa onnea
kuin jaloon, miehekkääseen olentoon kohdistuva naisen rakkaus!
Wassilkiewicz se näin huudahti, kävellessään siinä Karwowskyn rinnalla.
Samassa he huomasivat Schwarzin ja Helenen.
— Hyvää iltaa! — sanoivat molemmat nuorukaiset, kohottaen lakkejansa.
Sinä iltana Schwarz saattoi Helenen ainoastaan tämän asunnon ovelle;
erotessaan hän tarttui Helenen käteen ja painoi siihen pitkäksi aikaa
huulensa. Sitten hän poistui ja harhaili murheellisena yksin kaduilla
myöhäiseen yöhön saakka.