Schwarz oli saanut aikaan sen, että toverit olivat antaneet anteeksi
Augustinowiczille, olipa hän saanut heidät suojelemaankin häntä, ja
Augustinowicz asui nyt hänen luonansa. Mikä ero olikaan pojan entisen
ja nykyisen elämän välillä! Hän, jolla ei ollut vuosikausiin ollut
lämmintä soppea, missä jäseniänsä lepuuttaa, hän omisti nyt viihtyisän,
melkeinpä upean asunnon. Schwarz oli ostanut hänelle vuoteen,
vaatettanut hänet kiireestä kantapäihin ja jakoi nyt kaikki ateriansa
hänen kanssansa. Pestynä, suittuna, parta ajettuna ja hyvin syöneenä
hän oli todellakin muuttunut ihmiseksi jälleen ja hänen luonteensakin
oli kokonaan muuttunut. Hän oli, niinkuin olemme huomanneet, heikko
ja horjuva luonne, joka oli mitä suurimmassa määrässä tapahtumien ja
ympäristönsä vaikutuksen alainen. Schwarzin ankaran valvonnan alaisena
hän oli saanut itselleen kokonaan uuden ryhdin ja jonkun ajan kuluttua
hän löysi työstä ja säännöllisestä elämästä todellista nautintoa.
Sen sijaan että hän ei ennen ollut välittänyt mistään, loukkasi
häntä nyt kaikki mikä ei ollut sopusoinnussa hänen moitteettoman
pukunsa, kenkiensä ja käsineittensä kanssa. Vaikeinta oli hänen luopua
juopottelusta, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta päästä
harjottamaan entistä pahettansa, sillä Schwarz piti häntä tarkasti
silmällä, eikä koskaan uskonut hänen huostaansa rahoja. Aniharvoin
Schwarz tarjosi hänelle jonkun ryypyn, ja saattaa arvata millä
kärsimättömyydellä Augustinowicz odotti hetkeä, jolloin pullo vedettiin
esille. Hän saattoi aivan sananmukaisesti hypellä tuolilla ja kuvitella
edeltäpäin mielessään minkä nautinnon tuo neste oli tuottava hänelle,
kun se joutui ensin suuhun, kielen maisteltavaksi ja sitten kurkkua
kutkuttamaan. Muuten otti Schwarz itsekin ryypyn, jotta ei toverin
tarvinnut tuntea itseänsä liian nöyryytetyksi.
Vähitellen oli Schwarz luopunut ankaruudestansa. Nuori mies alkoi
kohdella onnetonta toveriansa kuin ystävätänsä; hän keskusteli
hänen kanssaan, uskoi hänelle asioitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan.
Augustinowicz otti kaikki luonnolliselta kannalta ja omaksui pian,
joustava luonne kuin oli, Schwarzin mielipiteet itselleen. Hän oli aina
valmis taistelemaan nuorempien toverien kevytmielisiä mielipiteitä
ja taipumuksia vastaan. Kaikki nauroivat hänelle, mutta itse hän oli
ihastunut kasvatuksensa tuloksiin.
Molemmat tutkivat lääketiedettä, työskennellen yhdessä iltasin, ja
Augustinowicz, joka oli jo ehtinyt pitemmälle, oli toverillensa
suureksi avuksi. Ja Schwarz sai yhä uudestaan ja uudestaan ihailla
avuja, jotka kurjuus ja epäsäännöllinen elämä olivat olleet
pilaamaisillaan. Augustinowiczille ei mikään tuottanut vaikeuksia.
Hänen nopea ja varma käsityksensä sai erinomaisen tuen muistista, joka
suuremmitta vaikeuksitta omaksui heti kaiken.
Tällä välin oli Schwarz, lupauksen mukaisesti, palannut Helenen luo,
ja jo toisella käynnillään hän oli rakastunut häneen kiihkeästi.
Vaeltaessaan yöllä kaupungin läpi kotiinsa oli hän ajatuksineen ja
sydämineen Helenen luona. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla
ja raikas, leppoisa tuulenhenki puhalsi Dnjepr-virralta hänen
kasvoillensa. Kevyet, harmaat pilvenhattarat liitelivät pitkinä
suikaleina itää kohti. Schwarzista oli ilma täynnä soitantoa, sillä
hänen sydämensä kielet värähtelivät ja hän kulki kuin kuumeessa. Hän
rakasti ja vietti tänä ihanana yönä ikäänkuin kihlajaisia onnensa
kanssa. Ja kun tosi onneen liittyy aina muisto ja toivo, niin oli
Schwarzkin vielä tuntevinaan kädessään Helenen pienen kätösen ja hän
ajatteli riemuja, joita tuleva päivä oli mukanaan tuova. Nuori rouva
oli sanonut hänelle ovella: "Älkää unhoittako minua!" Voiko ihminen
unohtaa onnensa? Schwarz nauroi pyynnön tarpeettomuutta. Hän rakasti.
Yön hurmasta ja tähtien värinästä liikutettuna hän kohotti katseensa
ylös avaruuteen ja mumisi vapisevin huulin:
— Jos on olemassa Jumala, niin kuinka mahtava ja hyvä hän mahtaakaan
olla!
Samana iltana oli hän myöskin rohjennut ilmoittaa Helenelle Gustavin
kuoleman, jonka hän oli pitänyt mahdollisimman kauan salassa. Mutta
hänen suureksi hämmästyksekseen oli nuori rouva vastaanottanut
uutisen joltisellakin rauhallisuudella, tulematta lähimainkaan
niin toivottomaksi kuin mitä hän oli odottanut. Kuitenkin olivat
Helenen silmät ja käden kosketukset pian haihduttaneet tilanteen
epämiellyttäväisyyden. Nyt, tänä ihanana talviyönä, ei Gustav eikä
kukaan muukaan maailmassa ollut hänelle mistään merkityksestä.
Hänellä oli kylliksi tekemistä, ihaillessaan taivaan ihanuutta ja
kuunnellessaan sydämensä suloista laulua.
Kotiin saavuttuaan katosi hänen hurmaustilansa heti, kun hän kuuli
Augustinowiczin karkean kuorsauksen. Odotettuaan ensin kauan toverinsa
paluuta, oli Augustinowicz laskeutunut levolle, ja hän äänteli nyt
varsin merkillisesti; oli aivan kuin kaikki orkesterin soittimet
olisivat toimineet hänen nenässään ja kurkussaan.
Schwarz herätti hänet, sillä hän tunsi vastustamattoman halun saada
uskoa mielentilansa jollekulle toiselle. Augustinowicz tähysteli häntä
pienillä, unisilla silmillänsä, tuntematta häntä aluksi; viimein hän
sanoi nenä-äänellä:
— Mene hiiteen!
Schwarz purskahti äänekkääseen nauruun.
— Hyvää yötä, — jatkoi Augustinowicz; — minä tiedän mistä sinä tulet;
mutta sanon sen sinulle vasta huomenna, nyt olen liian väsynyt. Hyvää
yötä!
Sitten hän kääntyi seinään päin ja soitto alkoi uudestaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Schwarz valmisti teen sillä aikaa kuin
Augustinowicz lepäsi vuoteessa, piippua poltellen ja silmät kattoon
tähdättyinä. Molemmat ajattelivat samaa asiaa, mutta eivät puhuneet
mitään. Viimein katkaisi Augustinowicz äänettömyyden, sanoen:
— Schwarz, tiedätkö mitä minä par'aikaa ajattelen?
— En voi aavistaakaan.
— No, kuule sitten. Ajattelen, että ei ole hyvä takertua ensimäiseen
naiseen, joka eteen sattuu.
— Ja mistä tämä syvämielinen ajatus?
— Suoraan piipustani. Ihminen tottuu vähitellen asioihin, antautuu
niihin kokonaan, ja sitten tulee este, eikä pilvilinnoista jää mitään
jälelle. Kaikki haihtuu kuin sauhu piipustani.
Huone olikin aivan täynnä sakeata sauhua, joka oli tullut
Augustinowiczin leveästä suusta.
— Schwarz, sano minulle, olitko sinä ollut rakastunut kehenkään
ennenkuin tutustuit Gustaviin ja Potkanskaan?
— Olinko minä...? — virkkoi Schwarz hajamielisenä, tuijottaen edessään
olevaan lasiin. — Olinko ollut rakastunut? No niin, pari kolme kertaa
oli nainen sitä ennen aivojani askarruttanut, saamatta aikaan häiriötä
elämäni tasaisessa juoksussa. Niin, suorastaan rakastunut en ole
koskaan ollut. Augustinowicz kohotti piippunsa ilmaan ja alkoi sanella
juhlallisesti:
— Oi, nainen, nainen, vaihtelevainen!
— Mitä nyt? — kysyi Schwarz nauraen.
— Tämä on vain ote muistelmista. Minä en ole sinun kaltaisesi.
Olen jo usein ollut mielettömästi rakastunut. Olinpa kerran oikein
poroporvarillisesti rakastunut, mutta sitä ei kestänyt kauan.
— Ja kuinka asia päättyi?
— Mitä jokapäiväisimmällä tavalla. Annoin tunteja erään
talonomistajan luona. Hänellä oli kaksi lasta, kymmenvuotias poika
ja kuusitoistavuotias tytär, ja opettaessani poikaa, haaveksin
tytöstä. Eräänä päivänä, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ja silmäni
tulvillaan, heittäydyin tuon tytön jalkoihin ja tunnustin hänelle
rakkauteni. Ensin hän hiukan hämmästyi, mutta purskahti sitten nauruun.
Et voi kuvitella kuinka kaamealta tuo nauru korvissani kaikui, sillä
hän oli huomannut kuinka raskasta minun oli tehdä tunnustukseni. Sitten
hän meni kielimään kaikki äidillensä.
— No, ja entä äiti?
— Äiti nimitti minua ensin roistoksi, välittämättä selityksistäni;
sitten hän kielsi minua enää milloinkaan astumasta jalallani taloon
sekä heitti sitten viisi ruplaa eteeni, jotka viisaasti kyllä nuokin
ylös ja pistin taskuuni, sillä tarvitsin kipeästi rahaa ja sain siten
tilaisuuden vielä samana iltana juoda itseni täyteen. Riittipä humalaa
vielä seuraavaksikin päiväksi.
— Entä sitten?
— Sitten otin jälleen humalan.
— Ja sitten taas, loppumattomiin.
— Ei sentään. Neljäntenä päivänä ulisin ääneen; sitten katsoin sen
sammuneen — rakkauden nimittäin, ei janon — sen jälkeen liehakoin
ensimäistä olentoa, joka tielleni sattui. Rakkautta koetin turhaan
sydämestäni löytää. Kaikki oli lopussa, varasto oli tyhjä.
— Etkö toivo mitään tulevaisuudelta? Augustinowicz mietti hetkisen ja
sanoi sitten:
— En! Sitäpaitsi en voi enää kunnioittaa naisia. Yhtä paljon kuin olen
heitä kunnioittanut ja maallisten vaivojeni suloisimpana palkkana
pitänyt, yhtä paljon heitä nyt vihaan... Sinä ymmärrät minut, eikö
totta?... No niin, sellaiset tunteet karkoittavat rakkauden sydämestä.
— Mutta ne karkoittavat myöskin onnen.
— Älkäämme puhuko siitä. Siksipä tänään tupakoinkin, sen sijaan, että
itkisin, ja sentähden juuri kadehtin sinua.
— Minkä tähden? — kysyi Schwarz tutkivasti.
— Suhteesi tähden Heleneen. Kas niin, älä nyt rypistele otsaasi ja
ihmettele, että tunnen sen. Niin, niin, kullakin meillä on omat pienet
kokemuksemme. Tunnustan sitäpaitsi, että olen itsekin ollut vähintään
parikymmentä kertaa rakastumaisillani Potkanskaan... Hänen kaltaisensa
naiset miellyttävät minua eniten, vaikkakin he... Mutta pelkään
suututtavani sinua, jos lausun mielipiteeni.
— Sano pois vaan!
— No niin. Pelkäsin siis rakastuvani Potkanskaan. Hän on epäilemättä
hyvin onneton; minä säälin häntä ja hän ansaitsee todella säälini.
Mutta minä en voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että hän tuottaa
onnettomuutta kaikille, jotka häntä rakastavat. Se menee kauheana
perintönä miehestä mieheen. Olisin kiitollinen sekä omasta että
ystävieni puolesta, jos sellaista perintöä ei olisi olemassakaan.
Schwarz laski lasin kädestänsä, kääntyi Augustinowiczin puoleen ja
sanoi kylmästi:
— Sinulla on vapaus ajatella mitä tahdot. Mutta kun kerran olen
tänään vastaanottanut tuon perinnön, niin pyydän, että hieman
hienotunteisemmin suhtautuisit asiaan.
— No niin, tahdon siis puhua kanssasi vakavasti, joskaan en
Potkanskasta, niin ainakin siitä, mihin hänen suhteensa aiot ryhtyä.
Tahdon puhua kanssasi aivan epäitsekkäästä niin, vieläpä, niinkuin
olet näkevä, omaa etuani halveksien. No niin, minä tunnen _sinut_
ja _hänet_. Hän on kohta heittäytyvä syliisi. Kuukauden tai pari
kestää suhteesi, sitten sinä kyllästyt häneen ja toivot hänet niin
pitkälle kuin pippuri kasvaa... Schwarz, sinä tiedät, että minä toivon
parastasi; joudu, mene naimisiin Helenen kanssa niinkauan kuin vielä on
aikaa.
Schwarzin otsa vetäytyi jälleen ryppyihin ja hän vastasi kuivasti:
— Olen täyttävä velvollisuuteni. Naimisiinmenoa hän ei todellakaan
ollut tähän asti milloinkaan ajatellut. Vielä eilen illalla,
suudellessaan Helenen kättä hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuon
suudelman seurauksia. Hän oli todella hämmästynyt siitä, että toinen
muistutti häntä velvollisuuden täyttämisestä. Ellei Augustinowicz
olisi maininnut asiasta, niin ehkä hän jonakin päivänä olisi tullut
ajatelleeksi naimisiinmenoa ja tuo ajatus olisi kenties häntä
viehättänytkin. Mutta vieraan puuttuminen asiaan riisti siltä kaiken
viehätyksen ja saattoi sen tuntumaan kiusalliselta velvollisuudelta.
Schwarz oli pahastunut sekä itseensä että Augustinowicziin, vieläpä
Heleneenkin, ja edellisen illan muistot tulivat häirityiksi.
Saman päivän iltana tapasi Augustinowicz Wassilkiewiczin, joka oli
menossa Schwarzin luo.
— Arvaappas, missä Schwarz oleskelee?
— Potkanskan luona.
— Entä sitten?
— Entä sitten! Hän on mielettömästi rakastunut leskeen; ajattele mitä
siitä voi seurata; mieti mitä Schwarzin olisi tehtävä.
Wassilkiewicz vastasi selvästi niinkuin aina:
— No niin, kaipa hän myöskin rakastaa häntä.
— Niinpä niin, mutta entä sitten?
— Sopikoot lopusta keskenään. Augustinowicz kohautti kärsimättömästi
olkapäitään.
— Salli minun tehdä vielä muuan kysymys. Mitä sinä tekisit sellaisessa
tapauksessa?
— Jos olisin rakastunut Potkanskyyn, niinkö?
— Juuri niin.
— Menisin heti naimisiin hänen kanssansa. Augustinowicz tarttui häntä
käsivarteen ja sanoi syvällä vakaumuksella:
— Katsos, minä olen Schwarzille niin suuressa kiitollisuudenvelassa,
että tahtoisin ainakin antaa hyvän neuvon, ellen muuta. Hän on joutunut
merkilliseen tilanteeseen. Niinkuin tiedät, asettaa kunnia ihmiselle
erinäisiä velvollisuuksia. En tahtoisi, että kukaan voisi sanoa
Schwarzille: "Sinä olet kunniaton mies!" Puhun sinulle aivan suoraan.
Ja sinä voit tehdä tässä asiassa paljon, sinulla on suuri vaikutusvalta
Schwarziin.
Wassilkiewicz suuttui.
— Sinun ei tarvitse sekaantua toisten asioihin. Anna hänen tehdä mitä
hän tahtoo. Hän tietää kyllä itse parhaiten mitä tekee. Jospa sinä edes
seuraisit sydämesi ääntä! Mutta, piru vieköön!... oletko sinä olevinasi
epäitsekäs? Sinä tahdot vaan sekaantua toisten asioihin. Lopeta
teeskentelysi ja ajattele, että jos Schwarz menee naimisiin, niin
sinä menetät asuntosi. Ajattele sitä vakavasti, äläkä ole olevinasi
jalomielinen. Äläkä ole huolissasi Schwarzin puolesta: tahtoisinpa
kerran nähdä sinut samanlaisessa tilanteessa.
Jäätyään yksin, oli Augustinowicz hiukan hämillään. Wassilkiewiczin
moitteet olivat häntä harmittaneet, mutta hän tunsi, että hänen
toverinsa oli ollut oikeassa.