SEITSEMÄS LUKU.

Schwarz oli saanut aikaan sen, että toverit olivat antaneet anteeksi

Augustinowiczille, olipa hän saanut heidät suojelemaankin häntä, ja

Augustinowicz asui nyt hänen luonansa. Mikä ero olikaan pojan entisen

ja nykyisen elämän välillä! Hän, jolla ei ollut vuosikausiin ollut

lämmintä soppea, missä jäseniänsä lepuuttaa, hän omisti nyt viihtyisän,

melkeinpä upean asunnon. Schwarz oli ostanut hänelle vuoteen,

vaatettanut hänet kiireestä kantapäihin ja jakoi nyt kaikki ateriansa

hänen kanssansa. Pestynä, suittuna, parta ajettuna ja hyvin syöneenä

hän oli todellakin muuttunut ihmiseksi jälleen ja hänen luonteensakin

oli kokonaan muuttunut. Hän oli, niinkuin olemme huomanneet, heikko

ja horjuva luonne, joka oli mitä suurimmassa määrässä tapahtumien ja

ympäristönsä vaikutuksen alainen. Schwarzin ankaran valvonnan alaisena

hän oli saanut itselleen kokonaan uuden ryhdin ja jonkun ajan kuluttua

hän löysi työstä ja säännöllisestä elämästä todellista nautintoa.

Sen sijaan että hän ei ennen ollut välittänyt mistään, loukkasi

häntä nyt kaikki mikä ei ollut sopusoinnussa hänen moitteettoman

pukunsa, kenkiensä ja käsineittensä kanssa. Vaikeinta oli hänen luopua

juopottelusta, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta päästä

harjottamaan entistä pahettansa, sillä Schwarz piti häntä tarkasti

silmällä, eikä koskaan uskonut hänen huostaansa rahoja. Aniharvoin

Schwarz tarjosi hänelle jonkun ryypyn, ja saattaa arvata millä

kärsimättömyydellä Augustinowicz odotti hetkeä, jolloin pullo vedettiin

esille. Hän saattoi aivan sananmukaisesti hypellä tuolilla ja kuvitella

edeltäpäin mielessään minkä nautinnon tuo neste oli tuottava hänelle,

kun se joutui ensin suuhun, kielen maisteltavaksi ja sitten kurkkua

kutkuttamaan. Muuten otti Schwarz itsekin ryypyn, jotta ei toverin

tarvinnut tuntea itseänsä liian nöyryytetyksi.

Vähitellen oli Schwarz luopunut ankaruudestansa. Nuori mies alkoi

kohdella onnetonta toveriansa kuin ystävätänsä; hän keskusteli

hänen kanssaan, uskoi hänelle asioitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan.

Augustinowicz otti kaikki luonnolliselta kannalta ja omaksui pian,

joustava luonne kuin oli, Schwarzin mielipiteet itselleen. Hän oli aina

valmis taistelemaan nuorempien toverien kevytmielisiä mielipiteitä

ja taipumuksia vastaan. Kaikki nauroivat hänelle, mutta itse hän oli

ihastunut kasvatuksensa tuloksiin.

Molemmat tutkivat lääketiedettä, työskennellen yhdessä iltasin, ja

Augustinowicz, joka oli jo ehtinyt pitemmälle, oli toverillensa

suureksi avuksi. Ja Schwarz sai yhä uudestaan ja uudestaan ihailla

avuja, jotka kurjuus ja epäsäännöllinen elämä olivat olleet

pilaamaisillaan. Augustinowiczille ei mikään tuottanut vaikeuksia.

Hänen nopea ja varma käsityksensä sai erinomaisen tuen muistista, joka

suuremmitta vaikeuksitta omaksui heti kaiken.

Tällä välin oli Schwarz, lupauksen mukaisesti, palannut Helenen luo,

ja jo toisella käynnillään hän oli rakastunut häneen kiihkeästi.

Vaeltaessaan yöllä kaupungin läpi kotiinsa oli hän ajatuksineen ja

sydämineen Helenen luona. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla

ja raikas, leppoisa tuulenhenki puhalsi Dnjepr-virralta hänen

kasvoillensa. Kevyet, harmaat pilvenhattarat liitelivät pitkinä

suikaleina itää kohti. Schwarzista oli ilma täynnä soitantoa, sillä

hänen sydämensä kielet värähtelivät ja hän kulki kuin kuumeessa. Hän

rakasti ja vietti tänä ihanana yönä ikäänkuin kihlajaisia onnensa

kanssa. Ja kun tosi onneen liittyy aina muisto ja toivo, niin oli

Schwarzkin vielä tuntevinaan kädessään Helenen pienen kätösen ja hän

ajatteli riemuja, joita tuleva päivä oli mukanaan tuova. Nuori rouva

oli sanonut hänelle ovella: "Älkää unhoittako minua!" Voiko ihminen

unohtaa onnensa? Schwarz nauroi pyynnön tarpeettomuutta. Hän rakasti.

Yön hurmasta ja tähtien värinästä liikutettuna hän kohotti katseensa

ylös avaruuteen ja mumisi vapisevin huulin:

— Jos on olemassa Jumala, niin kuinka mahtava ja hyvä hän mahtaakaan

olla!

Samana iltana oli hän myöskin rohjennut ilmoittaa Helenelle Gustavin

kuoleman, jonka hän oli pitänyt mahdollisimman kauan salassa. Mutta

hänen suureksi hämmästyksekseen oli nuori rouva vastaanottanut

uutisen joltisellakin rauhallisuudella, tulematta lähimainkaan

niin toivottomaksi kuin mitä hän oli odottanut. Kuitenkin olivat

Helenen silmät ja käden kosketukset pian haihduttaneet tilanteen

epämiellyttäväisyyden. Nyt, tänä ihanana talviyönä, ei Gustav eikä

kukaan muukaan maailmassa ollut hänelle mistään merkityksestä.

Hänellä oli kylliksi tekemistä, ihaillessaan taivaan ihanuutta ja

kuunnellessaan sydämensä suloista laulua.

Kotiin saavuttuaan katosi hänen hurmaustilansa heti, kun hän kuuli

Augustinowiczin karkean kuorsauksen. Odotettuaan ensin kauan toverinsa

paluuta, oli Augustinowicz laskeutunut levolle, ja hän äänteli nyt

varsin merkillisesti; oli aivan kuin kaikki orkesterin soittimet

olisivat toimineet hänen nenässään ja kurkussaan.

Schwarz herätti hänet, sillä hän tunsi vastustamattoman halun saada

uskoa mielentilansa jollekulle toiselle. Augustinowicz tähysteli häntä

pienillä, unisilla silmillänsä, tuntematta häntä aluksi; viimein hän

sanoi nenä-äänellä:

— Mene hiiteen!

Schwarz purskahti äänekkääseen nauruun.

— Hyvää yötä, — jatkoi Augustinowicz; — minä tiedän mistä sinä tulet;

mutta sanon sen sinulle vasta huomenna, nyt olen liian väsynyt. Hyvää

yötä!

Sitten hän kääntyi seinään päin ja soitto alkoi uudestaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Schwarz valmisti teen sillä aikaa kuin

Augustinowicz lepäsi vuoteessa, piippua poltellen ja silmät kattoon

tähdättyinä. Molemmat ajattelivat samaa asiaa, mutta eivät puhuneet

mitään. Viimein katkaisi Augustinowicz äänettömyyden, sanoen:

— Schwarz, tiedätkö mitä minä par'aikaa ajattelen?

— En voi aavistaakaan.

— No, kuule sitten. Ajattelen, että ei ole hyvä takertua ensimäiseen

naiseen, joka eteen sattuu.

— Ja mistä tämä syvämielinen ajatus?

— Suoraan piipustani. Ihminen tottuu vähitellen asioihin, antautuu

niihin kokonaan, ja sitten tulee este, eikä pilvilinnoista jää mitään

jälelle. Kaikki haihtuu kuin sauhu piipustani.

Huone olikin aivan täynnä sakeata sauhua, joka oli tullut

Augustinowiczin leveästä suusta.

— Schwarz, sano minulle, olitko sinä ollut rakastunut kehenkään

ennenkuin tutustuit Gustaviin ja Potkanskaan?

— Olinko minä...? — virkkoi Schwarz hajamielisenä, tuijottaen edessään

olevaan lasiin. — Olinko ollut rakastunut? No niin, pari kolme kertaa

oli nainen sitä ennen aivojani askarruttanut, saamatta aikaan häiriötä

elämäni tasaisessa juoksussa. Niin, suorastaan rakastunut en ole

koskaan ollut. Augustinowicz kohotti piippunsa ilmaan ja alkoi sanella

juhlallisesti:

— Oi, nainen, nainen, vaihtelevainen!

— Mitä nyt? — kysyi Schwarz nauraen.

— Tämä on vain ote muistelmista. Minä en ole sinun kaltaisesi.

Olen jo usein ollut mielettömästi rakastunut. Olinpa kerran oikein

poroporvarillisesti rakastunut, mutta sitä ei kestänyt kauan.

— Ja kuinka asia päättyi?

— Mitä jokapäiväisimmällä tavalla. Annoin tunteja erään

talonomistajan luona. Hänellä oli kaksi lasta, kymmenvuotias poika

ja kuusitoistavuotias tytär, ja opettaessani poikaa, haaveksin

tytöstä. Eräänä päivänä, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ja silmäni

tulvillaan, heittäydyin tuon tytön jalkoihin ja tunnustin hänelle

rakkauteni. Ensin hän hiukan hämmästyi, mutta purskahti sitten nauruun.

Et voi kuvitella kuinka kaamealta tuo nauru korvissani kaikui, sillä

hän oli huomannut kuinka raskasta minun oli tehdä tunnustukseni. Sitten

hän meni kielimään kaikki äidillensä.

— No, ja entä äiti?

— Äiti nimitti minua ensin roistoksi, välittämättä selityksistäni;

sitten hän kielsi minua enää milloinkaan astumasta jalallani taloon

sekä heitti sitten viisi ruplaa eteeni, jotka viisaasti kyllä nuokin

ylös ja pistin taskuuni, sillä tarvitsin kipeästi rahaa ja sain siten

tilaisuuden vielä samana iltana juoda itseni täyteen. Riittipä humalaa

vielä seuraavaksikin päiväksi.

— Entä sitten?

— Sitten otin jälleen humalan.

— Ja sitten taas, loppumattomiin.

— Ei sentään. Neljäntenä päivänä ulisin ääneen; sitten katsoin sen

sammuneen — rakkauden nimittäin, ei janon — sen jälkeen liehakoin

ensimäistä olentoa, joka tielleni sattui. Rakkautta koetin turhaan

sydämestäni löytää. Kaikki oli lopussa, varasto oli tyhjä.

— Etkö toivo mitään tulevaisuudelta? Augustinowicz mietti hetkisen ja

sanoi sitten:

— En! Sitäpaitsi en voi enää kunnioittaa naisia. Yhtä paljon kuin olen

heitä kunnioittanut ja maallisten vaivojeni suloisimpana palkkana

pitänyt, yhtä paljon heitä nyt vihaan... Sinä ymmärrät minut, eikö

totta?... No niin, sellaiset tunteet karkoittavat rakkauden sydämestä.

— Mutta ne karkoittavat myöskin onnen.

— Älkäämme puhuko siitä. Siksipä tänään tupakoinkin, sen sijaan, että

itkisin, ja sentähden juuri kadehtin sinua.

— Minkä tähden? — kysyi Schwarz tutkivasti.

— Suhteesi tähden Heleneen. Kas niin, älä nyt rypistele otsaasi ja

ihmettele, että tunnen sen. Niin, niin, kullakin meillä on omat pienet

kokemuksemme. Tunnustan sitäpaitsi, että olen itsekin ollut vähintään

parikymmentä kertaa rakastumaisillani Potkanskaan... Hänen kaltaisensa

naiset miellyttävät minua eniten, vaikkakin he... Mutta pelkään

suututtavani sinua, jos lausun mielipiteeni.

— Sano pois vaan!

— No niin. Pelkäsin siis rakastuvani Potkanskaan. Hän on epäilemättä

hyvin onneton; minä säälin häntä ja hän ansaitsee todella säälini.

Mutta minä en voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että hän tuottaa

onnettomuutta kaikille, jotka häntä rakastavat. Se menee kauheana

perintönä miehestä mieheen. Olisin kiitollinen sekä omasta että

ystävieni puolesta, jos sellaista perintöä ei olisi olemassakaan.

Schwarz laski lasin kädestänsä, kääntyi Augustinowiczin puoleen ja

sanoi kylmästi:

— Sinulla on vapaus ajatella mitä tahdot. Mutta kun kerran olen

tänään vastaanottanut tuon perinnön, niin pyydän, että hieman

hienotunteisemmin suhtautuisit asiaan.

— No niin, tahdon siis puhua kanssasi vakavasti, joskaan en

Potkanskasta, niin ainakin siitä, mihin hänen suhteensa aiot ryhtyä.

Tahdon puhua kanssasi aivan epäitsekkäästä niin, vieläpä, niinkuin

olet näkevä, omaa etuani halveksien. No niin, minä tunnen _sinut_

ja _hänet_. Hän on kohta heittäytyvä syliisi. Kuukauden tai pari

kestää suhteesi, sitten sinä kyllästyt häneen ja toivot hänet niin

pitkälle kuin pippuri kasvaa... Schwarz, sinä tiedät, että minä toivon

parastasi; joudu, mene naimisiin Helenen kanssa niinkauan kuin vielä on

aikaa.

Schwarzin otsa vetäytyi jälleen ryppyihin ja hän vastasi kuivasti:

— Olen täyttävä velvollisuuteni. Naimisiinmenoa hän ei todellakaan

ollut tähän asti milloinkaan ajatellut. Vielä eilen illalla,

suudellessaan Helenen kättä hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuon

suudelman seurauksia. Hän oli todella hämmästynyt siitä, että toinen

muistutti häntä velvollisuuden täyttämisestä. Ellei Augustinowicz

olisi maininnut asiasta, niin ehkä hän jonakin päivänä olisi tullut

ajatelleeksi naimisiinmenoa ja tuo ajatus olisi kenties häntä

viehättänytkin. Mutta vieraan puuttuminen asiaan riisti siltä kaiken

viehätyksen ja saattoi sen tuntumaan kiusalliselta velvollisuudelta.

Schwarz oli pahastunut sekä itseensä että Augustinowicziin, vieläpä

Heleneenkin, ja edellisen illan muistot tulivat häirityiksi.

Saman päivän iltana tapasi Augustinowicz Wassilkiewiczin, joka oli

menossa Schwarzin luo.

— Arvaappas, missä Schwarz oleskelee?

— Potkanskan luona.

— Entä sitten?

— Entä sitten! Hän on mielettömästi rakastunut leskeen; ajattele mitä

siitä voi seurata; mieti mitä Schwarzin olisi tehtävä.

Wassilkiewicz vastasi selvästi niinkuin aina:

— No niin, kaipa hän myöskin rakastaa häntä.

— Niinpä niin, mutta entä sitten?

— Sopikoot lopusta keskenään. Augustinowicz kohautti kärsimättömästi

olkapäitään.

— Salli minun tehdä vielä muuan kysymys. Mitä sinä tekisit sellaisessa

tapauksessa?

— Jos olisin rakastunut Potkanskyyn, niinkö?

— Juuri niin.

— Menisin heti naimisiin hänen kanssansa. Augustinowicz tarttui häntä

käsivarteen ja sanoi syvällä vakaumuksella:

— Katsos, minä olen Schwarzille niin suuressa kiitollisuudenvelassa,

että tahtoisin ainakin antaa hyvän neuvon, ellen muuta. Hän on joutunut

merkilliseen tilanteeseen. Niinkuin tiedät, asettaa kunnia ihmiselle

erinäisiä velvollisuuksia. En tahtoisi, että kukaan voisi sanoa

Schwarzille: "Sinä olet kunniaton mies!" Puhun sinulle aivan suoraan.

Ja sinä voit tehdä tässä asiassa paljon, sinulla on suuri vaikutusvalta

Schwarziin.

Wassilkiewicz suuttui.

— Sinun ei tarvitse sekaantua toisten asioihin. Anna hänen tehdä mitä

hän tahtoo. Hän tietää kyllä itse parhaiten mitä tekee. Jospa sinä edes

seuraisit sydämesi ääntä! Mutta, piru vieköön!... oletko sinä olevinasi

epäitsekäs? Sinä tahdot vaan sekaantua toisten asioihin. Lopeta

teeskentelysi ja ajattele, että jos Schwarz menee naimisiin, niin

sinä menetät asuntosi. Ajattele sitä vakavasti, äläkä ole olevinasi

jalomielinen. Äläkä ole huolissasi Schwarzin puolesta: tahtoisinpa

kerran nähdä sinut samanlaisessa tilanteessa.

Jäätyään yksin, oli Augustinowicz hiukan hämillään. Wassilkiewiczin

moitteet olivat häntä harmittaneet, mutta hän tunsi, että hänen

toverinsa oli ollut oikeassa.

Kunniansa vankina · 第 12 / 30 题