Päivää myöhemmin kuin Schwarz oli niin sankarillisesti vastustanut
ylioppilastuomioistuinta, saapui Wassilkiewicz hänen luoksensa. Miltei
joka päivä hän kävi Schwarzin luona, milloin yksin, milloin Karwowskyn
seurassa, ja hänen suhteensa Schwarziin kävi päivä päivältä yhä
läheisemmäksi; molemmat nuoret miehet antoivat suuren arvon toistensa
älykkäisyydelle ja tahdonlujuudelle ja heidän vaikutusvaltansa
ylioppilaispiireissä kasvoi kasvamistansa.
— No, mitä he arvelevat minusta, tarkoitan Augustinowiczin jutun
johdosta? — kysyi Schwarz.
— Eripuraisuutta kestää yhä, — vastasi Wassilkiewicz. — Toiset ovat
samaa mieltä kuin sinä, toiset tekevät sinusta pilaa. Olin tänä aamuna
tapaamassa erästä sinun vastustajistasi. Minun on tuskin tarpeellista
mainita hänen nimeänsä, mutta hänen luonansa oli joukko ylioppilaita;
luonnollisesti puhuttiin vain sinusta ja Augustinowiczistä, ja sinä et
voi aavistaakaan, kuka sinua innokkaimmin puolsi.
— No, kuka sitten?
— Koeta arvata.
— Karwowsky.
— Ei.
— En voi sitä arvata.
— Gustav!
— Gustav?
— Niin, ja hän sanoi pilkkaajillesi totuuksia, joita nämä eivät pitkiin
aikoihin unohda. Sinähän tunnet hänen tapansa. Oh, mitä kaikkea hän
sanoikaan!
— Sitä en olisi häneltä odottanut.
— Sinä et tunne häntä; sinä et tunne hänen luonteensa sisintä. Tuo
poika poloinen on rakastunut korviansa myöten. Mutta hän on kelpo
nuorukainen ja minä säälin häntä.
— Sano minulle — sillä sinä ymmärrät sen paremmin kuin minä — sano,
onko hän todellakin kovin sairas?
— Pelkään, että hänen laitansa on hyvin huono.
— Mitä? Eikö siis olekaan kysymys hengenahdistuksesta?
— Hengenahdistuksesta? Eihän toki; hän potee näivetystautia.
— Mutta sehän on kauheata!
Samassa ystävykset kuulivat askeleiden ääntä portaista, ovi avautui ja
Gustav astui sisälle. Hän oli muuttunut siihen määrin, että häntä oli
vaikea ensinkään tuntea; hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kalpeat,
otsa vahan valkoinen, huulet aivan värittömät ja posket syvillä
kuopilla. Hän muistutti ihmistä, joka oli vasta noussut tautivuoteelta.
Hänen kasvoillaan oli omituinen, alistuvaisuutta ja toivottomuutta
kuvastava ilme. Schwarz ei hämmästyksissään ja ihmeissään oikein
tiennyt, mitä entiselle ystävällensä sanoa. Mutta Gustav ryhtyi pitkän
ponnistuksen perästä ja vaivaloisesti hengittäen puhumaan:
— Schwarz, tulin pyytämään sinulta erästä asiaa. Lupasit minulle
kerran, että et aio lähteä enää tapaamaan Helene Potkanskaa; pyydän
sinulta nyt, peruuta tuo lupauksesi.
Schwarzin kasvot synkkenivät; tämä keskustelu oli hänelle mitä
suurimmassa määrässä epämieluinen, ja hän tyytyi vastaamaan:
— Tapani on pitää lupaukseni.
— Tiedän sen, — vastasi Gustav levollisesti, mutta nyt ei olekaan
kysymys siitä, Jos minä esimerkiksi kuolen, niin silloin ei lupauksesi
sido sinua enää, eikö totta? No niin, minä olen sairas, hyvin sairas,
ja Helene tarvitsee suojelijan. En voi tehdä mitään, olen kykenemätön
suojelemaan häntä. Minun täytyy laskeutua vuoteelle, sillä tunnen, että
väsymys valtaa minut. Myöskin tahdon ilmaista sinulle koko totuuden:
Helene rakastaa sinua, ja kai sinäkin rakastat häntä. Olen teidän
tiellänne ja vetäydyn nyt syrjään. Teen sen ainoastaan pakosta, enkä
tahdo, että tekoani pidetään minkäänlaisena uhrauksena. Olen rakastanut
Heleneä siitä hetkestä alkaen kuin hänet ensi kerran näin, ja viime
hetkeen saakka olen toivonut häneltä vastarakkautta. Mutta turhaan;
minua ei ole kukaan rakastanut. Mitä tehdä? Olen viime aikoina kärsinyt
paljon, mutta nyt se on lopussa. Ainoa mikä minua enää huolestuttaa, on
Helenen kohtalo; hän ei saa jäädä yksin. Schwarz, sinun täytyy tehdä se
minun puolestani, sinä olet terve ja tarmokas, sinulla on rahaa ja hän
rakastaa sinua. Sinun ei tarvitse pelätä joutuvasi samanlaisen kohtalon
alaiseksi kuin minä... Minulla ei ole ollut onnea elämässäni... mutta
vähät siitä. En tahtoisi olla syypää Helenen onnettomuuteen, sillä
rakastan häntä yhä vielä. En myöskään tahtoisi, että häntä minun
tähteni uhkaisi vaara joutua turvattomaksi... Pyydän sinua menemään
hänen luoksensa. Me olemme asuneet yhdessä, olen jakanut kanssasi
kurjuuden, ja ellet tee sitä Helenen tähden, niin tee se minun tähteni,
sillä niinkuin jo sanoin, olen sairas, enkä tiedä näenkö enää koskaan
teitä kumpaakaan. Wassilkiewicz'in silmiin nousi kyyneleet, hän kohosi
tuoliltaan, meni Schwarzin luo ja sanoi:
— Schwarz, velvollisuutesi on täyttää Gustavin pyyntö.
— No niin, tahdon mennä Helenen luo, — vastasi Schwarz päättäväisesti.
— Olen suojeleva häntä, siitä annan teille molemmille kunniasanani.
— Kiitän sinua, — sanoi Gustav; — mutta lähde heti.
Hetkistä myöhemmin olivat Wassilkiewicz ja Gustav kahdenkesken
Schwarzin huoneessa. Säälin ja surun valtaama liettualainen vaikeni;
viimein hän kuitenkin huudahti vapisevalla äänellä:
— Gustav, ystävä parka, kuinka sinä mahdatkaan kärsiä!
Gustav ei vastannut mitään. Hänen rintansa alkoi kohota, hänen huulensa
puristuivat yhteen ja hän alkoi itkeä ääneen kuin lapsi.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin istuivat Schwarz ja Wassilkiewicz Gustavin
huoneessa.
Oli kirkas, leuto talvi-ilta. Kalpea kuunvalo tunkeutui ikkunasta
sisälle, leviten hopeanhohteisena huoneen lattialle. Sairaan vuoteen
vieressä paloi kynttilä.
Gustav oli vielä täydessä tajussaan. Hänen suurilla, kirkkailla
silmillä ja kaarevalla otsalla varustetut, tuskan tuivertamat kasvonsa
olivat kokonaan muuttuneet, ne näyttivät nyt viimeisinä hetkinä todella
kauniilta. Luisevista käsistä lepäsi toinen peitteellä, toista hän
painoi rintaansa vasten. Kynttilän lepattava liekki loi tuon marttyyrin
pään ympärille eräänlaisen kehän, muun osan huonetta ollessa pimeyden
vallassa.
Gustav, joka, niinkuin sanottu, oli vielä täydessä tajussaan, oli
vast'ikään uskonut Helenen jälleen Schwarzin huostaan ja tämän
voimanponnistuksen raukaisemana lepäsi hän hiljaa vuoteellansa, katse
Schwarziin ja Wassilkiewicziin kiinnitettynä. Jälkimäinen seisoi
vuoteen vieressä ja kuivasi hikeä potilaan otsalta. Hetken kuluttua
kohottautui Gustav taasen ja sanoi:
— Sitten vielä muuan asia. Hänen miehensä vanhemmat lähettävät hänelle
joka vuosi tuhat ruplaa. Mutta sinä et saa luovuttaa niitä hänelle...
Siirrä kynttilä hiukan kauemmaksi ja kohota hiukan päänalustani.
Minulla on tuolla vielä pari kolme ruplaa häntä varten... Olen
tehnyt työtä, enkä ole syönyt... mutta en voi enää puhua... tuolla
kirjoituspöydän laatikossa ovat rahat... mutta silmäluomiani painaa...
tahtoisin nukkua.
Syvässä hiljaisuudessa, joka huoneessa vallitsi, saattoi selvästi
eroittaa rapinan, joka syntyi siitä, että hiiri nakersi jotakin
paperipalasta.
— Monenlaiset ajatukset pyörivät päässäni, — mumisi Gustav; — mutta
mitäpä siitä... kuitenkin tahtoisin tietää, onko taivasta tai helvettiä
olemassa.
Wassilkiewicz kumartui hänen puoleensa ja kysyi lempeällä äänellä:
— Gustav, uskotko sinä Jumalaan?
Sairas ei ilmeisesti voinut enää puhua;- hän nyökkäsi ainoastaan
päällänsä myöntävästi; sitten hän huokasi syvään ja — kuoli.
Hautajaiset olivat varsin juhlalliset; kaikki yliopiston jäsenet
ottivat osaa niihin. Vasta nyt sai vainajan nerous, uhrautuvaisuus ja
tietorikkaus tunnustuksen. Tutkiessansa Gustavin papereita oli Schwarz
huomannut, että hän oli kahdessa vuodessa ansainnut noin kahdeksan
tuhatta ruplaa. Tämän kaiken oli tuo poloinen uhrannut Helenen tähden,
eläen itse kuin koira. Tämä sankarillisuus, josta kenelläkään ei ollut
aavistustakaan, jätti hänestä unohtumattoman muiston kaikkien, toverien
mieliin.
Niinikään löysi Schwarz Gustavin papereiden joukosta lukemattomia
luonnoksia kirjallisiin kokeiluihin ja teoksiin, joita hän oli
suunnitellut. Lisäksi löysi hän Gustavin päiväkirjan. Se sisälsi
lyhyiden, yksinkertaisten ja selvien lauseiden muodossa tuon nuoren,
intohimoisen sielun tunnustukset, tuskanhuudot, pettymykset, taistelut
ja tuhannet todelliset ja kuvitellut seikkailut, tuon läpeensä
haltioituneen olennon sisäisen elämän kaikessa surkeudessaan ja
kauneudessaan. Tämä päiväkirja, jonka Wassilkiewicz oli ensin lukenut
vain muutamille ystävillensä, kiersi sittemmin ylioppilaspiireissä
kädestä käteen. Aiottiin toimittaa se painoasuun, mutta ilmaantuneet
pätevät syyt estivät aikeen toteuttamisen. Augustinowieziä ei mikään
kuitenkaan estänyt sepittämästä Gustavista muistokirjoitusta.
Hänelle ominaisin lennokkain, kuvarikkain sanoin hän kertoi Gustavin
onnellisista lapsuuden ajoista, kuinka hän hyvästeli vanhempiansa,
kotikyläänsä ja vanhaa koiraansa, joka ei tahtonut hänestä erota.
Sitten muuttuivat kuvat synkemmiksi, elon myrskyt viskelivät Gustavia
eri tahoille, kunnes salama äkkiä leimahti hänen silmissään. Kultaisen
pilvenhattaran kannattaman hengettären tavoin ilmestyi hänen eteensä
nainen... Hän ojensi kätensä tuota pimeydessä loistavaa tähteä kohden.
"Lopun te tiedätte", jatkoi Augustinowicz. "Ehkä hän yhä vieläkin
uneksii hänestä ikuisessa unessaan. Levätköön hän rauhassa levottoman
elämänsä jälkeen. Liekki on sammunut, taika tauonnut, Gustavia ei ole
enää olemassa."