Schwarz asui yhä edelleenkin Gustavin luona; mutta nuorukaisten välit
kävivät päivä päivältä yhä kireämmiksi.
Palatessaan eräänä päivänä kotiinsa, tapasi hän toverinsa pakkaamassa
matka-arkkuansa. Sanaakaan sanomatta jatkoi Schwarz työtänsä; saatuaan
sen valmiiksi, sanoi hän Gustaville:
— Hyvästi, Gustav, minä muutan!
Gustav ojensi hänelle kätensä sanaakaan sanomatta, ja niin he erosivat.
Kadulla Schwarz tapasi Wassilkiewiczin.
— Mitä nyt? — kysyi tämä. — Muutatko sinä majaa?
— Sinähän tiedät, millainen suhde minun ja Gustavin välillä vallitsee,
— vastasi Schwarz. — Ajattele itse, saatoinko jäädä pitemmäksi aikaa
hänen luoksensa.
— Niinpä kyllä, mutta jättää hänet nyt, ja tilaan, jossa hän par'aikaa
on...
— Ymmärrän täydellisesti tarkoituksesi, — vastasi Schwarz. — Mutta voit
olla varma siitä, että läsnäoloni olisi vaan yhä kiihoittanut häntä.
Sinä tiedät, mitä minä olen hänen hyväksensä tehnyt; hänellä ei ole
vähintäkään syytä olla minulle vihainen, ja kuitenkin...
Wassilkiewicz kohautti surullisena olkapäitänsä ja jatkoi matkaansa.
Schwarzin uusi asunto sijaitsi suuressa, monikerroksisessa
rakennuksessa ja käsitti kaksi avaraa huonetta. Paitsi kahdentuhannen
ruplan suuruista perintöä, oli hänellä ollut onni heti Kiowaan
saavuttuansa saada antaa hyvin tuottavia lisätunteja, joten hän saattoi
elää jokseenkin mukavasti, tarvitsematta suurestikaan kajota vähäiseen
pääomaansa. Erottuansa Gustavista hän päätti vuokrata hauskan ja
mukavan asunnon, jossa hän voisi asua yliopistossaolo-aikansa loppuun
saakka, eikä hänen uudesta asunnostansa itse asiassa puuttunutkaan
eräänlaista hienoutta. Vuodetta verhosi kaunis, ommeltu peite,
kiilloitetulla lattialla oli pehmeä matto ja pieneen uuniin sytytettiin
joka ilta iloinen takkavalkea, josta säteili suloista lämpöä molempiin
huoneisiin.
Sitäpaitsi teki koko rakennus hienon vaikutuksen. Ensimäisessä
kerroksessa asui muuan kenraali rouvineen ja rumine tyttärinensä,
toisessa taas, missä oli Schwarzinkin asunto, asui eräs ranskalainen
insinööri. Kolmannessa kerroksessa asui eräs vanha kreivi, joka oli
aikoinaan ollut hyvin rikas, mutta joka sittemmin oli menettänyt koko
omaisuutensa. Hänellä oli kolme tai neljä huonetta aivan Schwarzin
huoneen yläpuolella, ja hän eli niissä tyttärensä ja palvelijattarensa
kanssa.
Ikävintä oli, että tuossa rakennuksessa meluttiin niin, että Schwarzin
oli vaikea siellä työskennellä. Insinöörin perheessä soittivat lapset
pianoa kaiket päivät, sormiharjoitukset ja kaikenlaiset valssit ja
polkat seurasivat toisiansa loppumattomasti. Kenraalin luona taas
pidettiin herkeämättä tanssiaisia ja illatsuja. Usein kuului melua
myöhäiseen yöhön saakka ja palvelijat kulkivat edestakaisin ovissa ja
portaissa. Ainoastaan vanhan kreivin luona vallitsi rauha. Schwarz ei
ollut nähnyt häntä kuukauden päiviin. Kuullessaan askeleiden ääniä
portaista, hän kuvitteli, että tuo iäkäs kreivi joko palasi kotiin
tyttärinensä tahi läksi ulos; mutta hän ei tuntenut pienintäkään
uteliaisuutta saada nähdä heitä läheltä, jo yksistään senkin tähden,
että hän oli koko nuoruutensa innolla omaksunut demokraatiset
mielipiteet ja halveksi ihmisiä, joilla oli jokin arvonimi.
Kaikesta huolimatta hän oli tehnyt eräänä iltana, aivan sattumalta,
erään mielenkiintoisen havainnon. Palatessaan kotiin hän oli
tavannut portaissa ensimäisen ja toisen kerroksen keskivälillä erään
nuoren, kauniin, tummakutrisen, sinisilmäisen tytön, joka kumartui
kaiteen ylitse. Nuo siniset silmät koettivat huolestuneina lävistää
katseillansa porraskäytävän hämärän. Schwarzin saavuttua ilmestys
kuitenkin katosi, ja vaikka nuorukainen jouduttikin askeleitansa,
nähdäksensä hänet lähempää, ei hän kuitenkaan ennättänyt nähdä muuta
kuin parin nopeasti ylöspäin pakenevia, pieniä jalkoja.
— Varmaankin nuori kreivitär, — arveli Schwarz ja ryhtyi jälleen
työhönsä.
Mutta työskennellessään tuli hän väkisinkin ajatelleeksi tuota nuorta
naista; istuessaan pöytänsä ääressä, vieressään palava takkavalkea,
näki hän tahtomattaankin edessään suuret, siniset silmät, ruskeiden
kiharoiden ympäröimän otsan ja pienet, mustiin tohveleihin painetut
jalat.
Palattuaan kaksi päivää myöhemmin kotiin ruokailupaikastaan ja
istuuduttuaan ikkunan ääreen, sytyttämättä lamppua, alkoi hänen
korviinsa äkkiä ylhäältä kuulua laulua. Tuo heleä, nuorekas ääni, joka
lauloi surunvoittoista italialaista romanssia, kaikui niin raikkaalta
ja sopusointuiselta, että sen ihmeellinen lumo täytti Schwarzin koko
huoneen. Rukoukset ja kiihkeät moitteet tulvehtivat siinä vuolaina,
vallaten täydellisesti hämärässä istuvan Schwarzin. Varsinkin
usein kertaantuvat säkeistön viimeiset sanat kaikuivat selvinä ja
voimakkaina: "Or tu sei, tu sei barbaro!"
— Kas vaan, pikku kreivittärellä on kaunis ääni, — arveli Schwarz,
ja seuraavana päivänä hän yllätti itsensä laulamalla pukeutuessansa,
maailman intohimoisimmalla äänellä:
"Or tu sei, tu sei barbaro!"
Mutta samassa katosi äkkiä tuo muistelma, ja kreivittären sijaan
ilmestyi Helene hänen silmiensä eteen.
— Tuo nainen miltei jo rakasti minua, — ajatteli hän, muistaen samalla
mitä mielihyvää hän oli tuntenut, katsoessaan häntä silmiin. — Hän on
kerrassaan merkillinen olento, — ajatteli hän edelleen; —... kuinka hän
mahtoikaan rakastaa miestänsä!... Ja Gustav raukka! Uhraukseni ei ollut
hänelle mistään merkityksestä; tuo rakkaus tekee hänestä lopun... Mutta
kukin vastatkoon itsestään!... Kuitenkin olisin halukas tietämään,
kuinka päätökseni olla enää käymättä Potkanskan luona, on häneen
vaikuttanut.
Hän muisteli usein hetkeä, jolloin tuo nuori nainen oli ojentanut
kätensä häntä kohti kalpeana ja vapisevana ja huutanut miehensä nimeä.
— Olisi riippunut kokonaan minusta, olisinko rakastanut häntä
ja olisinko saanut osakseni vastarakkautta, — ajatteli Schwarz
surumielisenä.
Niinkuin kaikki nuoret, janosi Schwarzkin rakkautta, ja Helene oli
ensimäinen nuori nainen, jonka hän oli oppinut tuntemaan. Toisinaan
palasivat hänen mieleensä myöskin pikku kreivittären mustat tohvelit
ja siniset silmät, häipyäksensä jälleen hämäriin haavekuviin.
Sitävastoin hän muisti aivan selvästi pitäneensä eräänä iltana Helenen
kättä omassansa ja halunneensa kuumeisesti suudella tuota kättä;
samassa hän muisti äkkiä, kuinka hän näki vihan tulen välkähtävän
Gustavin silmissä. Nyt hän tunsi, kuinka mustasukkaisuus alkoi vaivata
häntä. Sydämessään hän tunsi, että hänen ystävyytensä Gustaviin oli
vaikuttanut sen, että hän oli tehnyt tuon päätöksen, ja yhä uudestaan
hän toisti surumielisesti itseksensä:
— Olen antanut sanani ja pidän sen myöskin loppuun saakka.
Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, ei Schwarz kärsinyt ainoastaan
sydämensä yksinäisyydestä, vaan myöskin liian rauhallisesta ja
onnellisesta elämästä. Opiskelussaan hän edistyi, kohtaamatta tiellänsä
minkäänlaisia vaikeuksia; hän janosi enemmän taistelua kuin rakkautta.
Ilolla hän olisi heittänyt taisteluhansikkaan vasten koko maailmaa,
yhdentekevää oliko kysymyksessä tiede tahi rakkaus. Hän tahtoi elää
niinkuin Kiowaan tulo-iltanaan oli sanonut, ja hänellä oli tunne, että
hän ei voinut ylioppilaana kylliksi toimia.
Tällaisessa mielentilassa oli Schwarz, kun äkkiä tapahtui jotakin, joka
tempaisi hänet syvästä rauhastaan, joka ei ollut hänelle mieleen.
Augustinowiz oli saattanut itsensä syypääksi tekoon, jonka toverikunta
piti häpeällisenä, vaatien hänen poistumistansa yliopistosta.
Ylioppilaat olivat usein ennenkin aikoneet ryhtyä tällaisiin
toimenpiteisiin hänen suhteensa, mutta olivat kuitenkin aina antaneet
hänelle anteeksi. Tällä kertaa oli heidän kuitenkin ollut mahdotonta
antaa hänelle armoa. Mitä laatua hänen tekonsa oli, emme mainitse
tässä, sillä emme tahdo penkoa likaa. Joka tapauksessa olivat
ylioppilaat muodostaneet kunniatuomioistuimen, jonka tehtävänä
oli syyllisen lopullinen eroittaminen. Tuollaisella tuomiolla oli
sitova voima, sillä yliopistoviranomaiset antoivat sille joka kerta
vahvistuksensa.
Ylioppilaspiireissä vallitsi kiihtynyt mieliala, vaikkakaan kukaan
ei uskaltanut ryhtyä Augustinowiczia puolustamaan; Schwarz yksin oli
päättänyt pelastaa toverinsa.
— Te aiotte ajaa hänet ulos ovesta, — sanoi hän, kääntyen
tuomioistuimen puoleen. — Pelkäätte hänen läsnäolonsa häpäisevän
yliopistoa. Mutta ettekö huomaa, että sitä kohtaa kuitenkin häpeätte,
vaikka te karkoitattekin hänet? Mihin hän ryhtyisi, mistä hän
eläisi? Oletteko myöskin ottaneet selvän, miksi hän on niin syvälle
vajonnut? Kysykää häneltä, onko hänellä ollut kunnollista syötävää
tänne tulonsa jälkeen. Olemmehan tovereita keskenämme. Katsokaa, onko
hänellä kumpaisessakaan saappaassaan ehjiä pohjia, jos niin on, niin
olen valmis tuomitsemaan hänet kanssanne. Minun mielestäni on meidän
velvollisuutemme pelastaa hänet, mutta ei tuomita. Pelastakaa hänet,
antakaa hänelle anteeksi, ja tästä lähin olen minä vastaava hänestä.
Tätä puhetta seurasi tavaton hälinä. Wassilkiewicz kannatti ja tuki
Schwarzia vaikutusvallallaan, kun toiset sitävastoin yhä edelleenkin
vaativat Augustinowiczin karkoittamista. Asiasta ei voitu päästä
yksimielisyyteen, Viimein nousi Schwarz eräälle penkille ja huudahti
Augustinowiczille:
— Kas niin, vanha ystävä, sinä saat anteeksi hairahduksesi. Kohota
jälleen pääsi ja seuraa minua!
Sitten hän poistui huoneesta tyytyväisenä käsiään hykerrellen ja
ajatellen:
— Olisi todellakin ollut vahinko, jos olisimme menettäneet opistomme
parhaimman pään.
— Schwarz, miksi sinä pelastit minut? — kysyi hänen rinnallansa kulkeva
Augustinowicz.
Schwarz katsoi häneen ankarasti ja sanoi:
— Pakkaa tavarasi; sinä tulet ensi yöksi minun luokseni. —
Samana iltana oli Helene Potkanskyn asunnossa sattunut myöskin muuan
tapaus.
Helene oli, niinkuin jo olemme huomanneet, merkillinen olento; hän ei
voinut elää, olematta kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa. Ensi
kerralla oli onni suosinut häntä; hän oli omistanut koko sielunsa ja
ruumiinsa miehellensä ja ollut hänelle mallivaimona. Nyt oli Schwarz
vallannut hänen sydämensä, eikä Helene ollut nähnyt häntä kuukausiin.
Päivä päivältä hänen kaihonsa muuttui yhä voimakkaammaksi, Gustavin
vastarinnan kiihtyessä kiihtymistään.
— Ellette tuo häntä luokseni, niin lähden itse noutamaan häntä, —
sanoi Helene. — Gustav, minä rukoilen teitä polvillani, antakaa hänet
minulle takaisin. Sanotte, että mieheni on pyytänyt teitä pitämään
minua silmällä... no niin, rukoilen teitä hänen nimessään... Jumalani,
Jumalani, mitä minä puhun! Mutta ettekö sitten ymmärrä, kuinka minä
kärsin?... Te ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!
— Koskaan rakastanut? — sopersi Gustav vapisevalla äänellä; —... niin,
olette ehkä oikeassa... Ette siis ole nähnyt ettekä ymmärtänyt mitään?
Ette siis tiedä, että minä olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka
kaikella sydämeni voimalla?
Hän heittäytyi Helenen jalkoihin, jonka jälkeen vallitsi syvä
hiljaisuus.
Helene peitti kasvonsa käsillään ja Gustav itki hänen jaloissaan.
Mutta nuorukainen nousi kuitenkin pian; hän oli toipunut
mielenliikutuksestaan ja hänen kasvoillansa kuvastui päättäväinen ilme.
Hän laski kätensä Helenen olalle ja sanoi lempeällä, tuskin kuuluvalla
äänellä, yskänkohtausten tuon tuostakin keskeyttäessä hänet:
— Antakaa anteeksi, Helene, minun ei olisi pitänyt tehdä teille tuota
tunnustusta, mutta olin kärsinyt jo liian kauan. Rakkauteni alkoi
jo kolme vuotta sitten eräänä sunnuntaiaamuna. Silloin näin teidät
kirkossa; sattuma oli asettanut minut teidän viereenne. Sen jälkeen
näin teidät joka päivä, enkä minä tiennyt itsekään, mitä sielussani
tapahtui. Sitten te menitte naimisiin... enkä minä puhunut mitään...
ja nytkin olin päättänyt vaieta... Mutta te väititte, että minä en ole
koskaan rakastanut... ja se ei ole totta... antakaa minulle anteeksi...
jo huomenna lähetän Schwarzin luoksenne... hän on kunnon mies,
rakastakaa häntä ja olkaa onnellinen. Jääkää hyvästi!
Gustav tarttui Helenen käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Helene jäi yksin.
— Mitä hän minulle sanoikaan? — mumisi hän itsekseen. — Mitä Gustav
minulle sanoi? Schwarz tulee jälleen luokseni. Onko tämä unta? Ei, ei;
kenties saan nähdä hänet jo huomenna!