Syksy teki loppuansa. Kylmyys ylioppilas-poloisen yliskamarissa kävi
yhä tuntuvammaksi. Kääriytyipä hän peitteeseensä kuinka hyvin tahansa
ja veti yölakkinsa korvillensa, hänen työintonsa ei pystynyt yksin
pitämään häntä lämpöisenä Kun kapakka oli yhä suljettuna, oleskelivat
toverukset niiden ylioppilaiden luona, joiden kannatti paremmin
lämmittää uuniansa.
Wassilkiewiczin huone varsinkin oli suuren seurueen
kokoontumispaikkana. Kun sanomme Wassilkiewiczin huone, niin emme
sano aivan oikein, sillä huoneen oli vuokrannut Karwowsky, sama nuori
ylioppilas, joka oli istunut kapakan pianon ääressä silloin, kun
Schwarz oli saapunut Kiowaan. Koska Karwowsky oli rikkaampi kuin muut
ylioppilaat, maksoi hän myöskin suuremman osan huoneen vuokrasta.
Wassilkiewicz asui hänen luonansa ja oli siellä kokoontuvan
seurueen sielu. Noiden kahden nuoren välillä vallitsi merkillinen,
todella kadehdittava ystävyys; toinen oli arka, hienostunut luonne,
kaikkien rakastama, jolle elämä mukavuuksineen ja iloineen oli vielä
tarjolla; toinen oli köyhä, ruma, rokonarpinen liettualainen, jolla
oli tavattoman suuri pää ja suuret, kirkkaat silmät ja joka janosi
sivistystä ja koetti hinnasta mistä tahansa saavuttaa päämääränsä.
Mutta samalla hänellä oli verraton sydän, ja kun Karwowsky sairastui
kerran vakavasti, hoiti hän häntä yöt päivät äidillisellä hellyydellä.
Siitä alkaen he olivat eroittamattomat ystävykset.
Sitäpaitsi olivat muutkin seikat lujittaneet heidän ystävyyttänsä.
Wassilkiewicz oli ystävänsä pyynnöstä saapunut viettämään osan
lomastaan tämän vanhempien luona, siellä hän oli tutustunut Karwowskyn
sisareen, rumaan, sairaaloiseen ja heikkoon nuoreen tyttöön, jonka
näennäisesti kylmän kuoren alla piili hyvä sydän. Tyttösessä oli
syttynyt hiljainen, mutta harras rakkaus liettualaiseen, ja tämä
rakkaus kohtasi pian vastarakkautta. Vanhukset eivät tietäneet asiasta
mitään, mutta mikäli saattoi arvata, ei tuo viaton rakkaus tulisi
kohtaamaan heidän puoleltaan mitään vastusta. Heidän tyttärensä oli
ruma ja Wassilkiewicz oli luotettava, kelpo nuorukainen; eroavaisuus
heidän yhteiskunnallisen asemansa välillä tasottui siten joten kuten.
Sitäpaitsi eivät Karwowskyn vanhemmat olisi millään ehdolla tahtoneet
riistää pojaltansa toveria, joka oli niin monella tavalla osoittanut
hänelle uhrautuvaa ystävällisyyttä. Wassilkiewicz omisti vielä
toisenkin hyveen: hän rakasti suuresti vanhempiansa, jotka elivät
Liettuassa ja olivat köyhiä. Isä oli ollut metsänvartija, asuen yhä
vielä kurjassa hökkelissään keskellä metsää, lähellä suurta järveä;
taru kertoi, että tuolla yksinäisellä paikalla oleskeli myöskin
paholainen, mutta se ei koskaan tehnyt mitään pahaa noille hyville,
vanhoille ihmisille. Siellä oli Wassilkiewicz syntynyt. Lapsena hän
oli siellä kalastellut; pyydystellyt villisorsia ja laskenut verkkonsa
rannan kaislikkoon. Luonto oli ollut hänen kasvattajansa ja linnut,
puut ja aallot olivat olleet hänen neuvonantajiaan. Vartuttuaan
suuremmaksi, oli hänen isänsä opettanut hänet lukemaan; sitten oli
vanhus ottanut eräästä kaapista muutamia hopeakolikoita, joiden avulla
poika pääsi kimnaasioon; nyt oli nuorukaiselle koittanut ankara aika,
mutta hän oli päättänyt saavuttaa päämääränsä ja pysyi päätöksessään.
Ankaran työn ja monien kieltäymyksien kautta hän oli päässyt
yliopistoon saakka. Mutta hän ei hetkeksikään unohtanut rakkaita
vanhempiansa, ja nämä puolestaan ajattelivat häntä alinomaa. Heidän
ainoana ilonansa oli odottaa päivää, jolloin heidän poikansa saapuisi
kotiin viettämään lomaansa. Viisi kuukautta he odottivat ja viisi
kuukautta he elivät muistellen mitä hän oli kotona ollessaan puhunut.
Toisinaan seurasi Karwowskykin mukana ja vanhukset rakastivat häntäkin
ja hellivät kaikin tavoin. Eräänä iltana ystävysten saavuttua kotiin
pitkältä metsäkävelyltä, kuulivat he jo levolle käyneiden vanhusten
keskustelevan heistä ennen nukkumistansa:
— Tuo Karwowsky on sentään kaunis ihminen, — sanoi isä.
— Niinpä kyllä, mutta meidän poikamme on vielä kauniimpi. —
Tällaisia olivat nuo molemmat nuoret toverukset, jotka keräsivät
Kiowassa ympärillensä joukon ylioppilaita. Huone, jossa miltei
alituisesti loimusi takkavalkea, ei korvannut ainoastaan kapakkaa, vaan
oli muuttunut siksi kirjalliseksi keskustaksi, jonka Augustinowicz oli
turhaan koettanut klubissa aikaan saada. Kaikki, joilla oli hiukankin
taipumusta runouteen, esittelivät siellä tekeleitänsä. Pitkät syysillat
muuttuivat siellä todellisiksi kirjallisiksi juhlahetkiksi, joissa,
paitsi molempia isäntiä, Schwarz ja Augustinowicz olivat johtajina.
Schwarz oli usein yrittänyt kirjoitella, mutta hänellä ei ollut
taipumusta. Häneltä puuttui keksimiskyky, eikä hän kyennyt
ajatuksissaan kehräämään mielikuvituksen kultaista lankaa. Sitävastoin
hän kykeni älykkäästi ja henkevästi arvostelemaan ja erittelemään
asioita. Luettuaan ääneen oman sepustuksensa kaikkien kuullen ja
eriteltyään virheitä, täytyi jokaisen ihailla häntä. Hän käytti
samaa mittakaavaa toisten teoksia arvostellessaan ja häntä pidettiin
yleensä hyvin ankarana, joten kaikki häntä kunnioittivat, vieläpä
pelkäsivätkin. Nuoret kuutamorunoilijat varsinkin tunsivat häntä
kohtaan kunnioituksensekaista pelkoa, ja kun hän otti arvostellaksensa
heidän tekeleitänsä, osoittautuivat ne melko köykäisiksi.
Eloisalla lennokkuudella kuvaili Wassilkiewicz kotiseutunsa metsiä
ja Liettuan synkkiä järviä. Karwowsky kirjoitteli silloin tällöin
pieniä runoja, joissa kastepisarat, kyyneleet ja huokaukset puhelivat
keskenänsä kuin elävät olennot. Mutta yksikään noista nuorista
miehistä ei ollut Augustinowiczin kaltainen. Monesti hän saapui
näihin istuntoihin ilmeisesti päihtyneenä, taskut täynnä hajanaisia
paperilappusia ja käsissä rasva- ja mustetahroja; mutta heti kun
hän alkoi lukea, unohdettiin kaikki; jokainen höristi korviansa
ja antautui kuuntelemaan häntä. Itsekin hän näytti vilkastuvan ja
havahtuvan ja hänen suustansa tulvehti vuolaana kauniita, selviä
ajatuksia kuin säteitä hiotusta jalokivestä. Kun hän puhui rakkaudesta,
sykkivät sydämet kiihkeämmin ja kun hän vaipui hellään, intohimoiseen
kaihomielisyyteen, niin luuli hengittävänsä ruusu- ja myrhamikylläistä
ilmaa. Kaikista nuorukaisista oli Augustinowicz lahjakkain: hän yksin
pystyi pukemaan tunteensa kauniiksi sanoiksi, eikä välittänyt vähääkään
siitä, kuinka vähän hänen tunteensa olivat sopusoinnussa hänen
elintapojensa ja luonteensa kanssa.
Gustav kävi ani harvoin näissä kokouksissa; hän ei pitänyt Karwowskystä
siksi, että kaikki toiset pitivät hänestä. Kuta ankarammaksi elämä kävi
häntä kohtaan, kuta enemmän hän kärsi onnettomasta rakkaudestansa, sitä
kärttyisämmäksi ja katkerammaksi hän kävi. Hän alkoi vaistomaisesti
vihata jokaista, joka omisti enemmän kuin hän. Heidän onnensa loukkasi
häntä, ja niin hän eristäytyi tovereistansa mahdollisimman paljon;
heidän säälinsäkin tympäisi häntä, se tuntui hänestä nöyryyttävältä.
Sitäpaitsi hän tiesi, että Schwarz kävi noissa illanvietoissa, ja hän
tahtoi niin paljon kuin suinkin mahdollista karttaa häntä.
Sillä aikaa kiusasi leski häntä entistä enemmän pyynnöillänsä saada
tavata Schwarzia. Gustav näki kuinka tuossa naispoloisessa tapahtui
nopea, täydelliseen epätoivoon johtava kehitys. Pienestä pitäen
intohimoisena ja pitkäaikaisen kieltäymyksen kiihoittamana Helene
kaihosi yhä Schwarzia; mutta nyt hän ei rakastanut hänessä enää
miehensä muistoa, vaan häntä itseänsä. Hänen rakkautensa oli saanut
uuden muodon.
— Kävi kuinka kävi, — ajatteli Gustav itseksensä, — mutta minä en vie
Schwarzia enää hänen luoksensa. En tahdo lyhyenä elinaikanani enää
turmella rauhaani.
Tuota rauhaa Gustav etsi työstänsä; mutta työ rasitti häntä,
lievittämättä hänen tuskaansa. Onnellinen hän oli ainoastaan öisin
nukkuessansa. Eräänä yönä hän oli unessa suutelevinansa Helenen kättä,
hän tunsi tuon kalliin käden kosketuksen polttavilla huulillansa.
Silloin hän heräsi, ja tuskat tuiversivat häntä jälleen.
Hän näki Helenen joka päivä, hän eli hänen läheisyydessään, ja
aina eroitti heitä kuitenkin syvä kuilu. Hän laihtui yhä enemmän,
hänen ihonsa muuttui yhä kalpeammaksi ja poskensa kuoppaisemmiksi.
Ainoastaan hänen kuumeenkiiltoiset silmänsä kuvastivat lannistamatonta
tahdonlujuutta.