Yli kuukauden ajan oli Schwarz jo ollut Kiowassa.
Eräänä kauniina syys-iltana, auringon laskeutuessa kirkontapulien
taakse, istuivat Schwarz ja Gustav työpöytänsä ääressä, käyttäen
hyväksensä mailleen menevän tulikehrän viimeisiä valonsäteitä, jotka
tunkeutuivat heidän huoneeseensa. Gustav oli tavallista kalpeamman
ja väsyneemmän näköinen. Hänen kasvoillansa kuvastui katkeruus ja
levottomuus, ja kuumeentapainen kiilto hänen silmissään ilmaisi
vaivalla peitettyä tuskaa. Molemmat nuorukaiset työskentelivät
äänettöminä; mutta Gustav olisi ilmeisesti halunnut kernaasti
keskeyttää hiljaisuuden, sillä tuon tuostakin hän kohotti päänsä
ja kääntyi Schwarziin päin, syventyäksensä jälleen kirjaansa,
epätietoisena, sanoako jotakin vai ei. Lopulta hän ei voinut enää
hillitä itseänsä, vaan sieppasi lakkinsa pöydältä ja sanoi:
— Mitä kello on?
— Kuusi.
— Miksi et lähde tänään, niinkuin tavallisesti, Potkanskyn luokse?
Schwarz kohotti päänsä ja katsoi Gustavia silmiin.
— Kuule, Gustav, — sanoi hän, — sinä itse veit minut rouva Potkanskyn
luokse hänen pyynnöstänsä. Mutta älkäämme puhuko siitä; jättäkäämme
asia, joka on meille kummallekin kiusallinen. Sitäpaitsi se on meille
molemmille selvä ja me ymmärrämme toisemme täydellisesti. Kuitenkin
tahdon sanoa sinulle, etten mene enää rouva Potkanskyn luokse, en
tänään, en huomenna enkä koskaan. Niin totta kuin tarjoan sinulle
käteni, niin totta annan sinulle kunniasanani siitä, etten sitä tee.
Nuoret miehet seisoivat vastapäätä toisiansa. Schwarz oli ojentanut
kätensä, mutta Gustav ei ollut sitä huomaavinansa. Viimein hänkin
päätti tarjota kätensä, mutta vaitioloa kesti vielä hetkinen.
Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut, voimia puhjeta sanoiksi;
toinen tavoitteli jotakin ystävällistä sanaa, toinen jotakin
kiitoksentapaista, mutta kumpikaan ei löytänyt etsimäänsä, ja niin he
erosivat ilman suurempia selityksiä.
Schwarz oli luvannut Gustaville, ettei hän enää menisi Potkanskyn
lesken luokse. Hän teki sen ystävyydestä, vaikka hän siinä teki suuren
uhrauksen, sillä hänen työllä kyllästytetylle, yksitoikkoiselle
elämällensä olivat nuo käynnit leskirouvan luona muodostuneet
ainoiksi virkistäviksi ja iloa tuottaviksi hetkiksi. Mutta hän luopui
niistä kuitenkin vapaaehtoisesti, huomattuansa Gustavin tuskallisen
levottomuuden. Mutta tuskin Gustav oli lähtenyt huoneesta, kun hänen
kasvoiltaan alkoi kuvastua suru ja sääli, niin, vieläpä vihakin.
Hän tuli ajatelleeksi, että Gustav, sen sijaan että olisi kiittänyt
häntä, ei ollut edes tarttunut hänen käteensä. Eikö nuorukainen sitten
suorastaan halveksinut hänen uhriansa. Ja tuo kiittämättömyys oli
vähällä muuttaa hänen ystävyytensä toveriansa kohtaan vihaksi.
Gustavista taas tuntui tavallaan häpeälliseltä ottaa vastaan
kilpailijaltansa uhri. Hänellä oli samanlainen tunne kuin ihmisellä,
jolle väkisin tyrkytetään roposta, jota hän ei ole pyytänyt, ja
hänen ylpeytensä kärsi siitä, että hänen oli täytynyt suostua niin
nöyryyttävään tarjoukseen. Hänen huulillansa väreili katkera hymy hänen
astuessaan alas portaita, ja hän sanoi itseksensä:
— Aina parempaa; olen nyt kiitollisuudenvelassa Schwarzille ja minun on
jokapäivä osoitettava se hänelle. Elämä on todellakin hauskaa.
Onnettomuuden taakka miltei näännytti Gustavin allensa; hän vaipui
syviin mietteisiin ja käveli nopein askelin eteenpäin, kunnes hän äkkiä
kuuli tutun äänen loilottavan iloista laulua. Hän kääntyi ympäri ja
huomasi Augustinowiczin kävelevän erään toverinsa kanssa käsikoukkua.
— Hei, Gustav, minne matka? — kysyi Augustinowicz.
— Minnekö matka?... niin, todellakin, minä... — hän katsoi kelloansa.
— On vielä liian aikaista mennä Helenan luokse, — arveli hän
itseksensä, lisäten sitten ääneen:
— Menen klubille.
— Voi, voi! — huudahti Augustinowicz, kohottaen kätensä taivasta kohti.
Sitten hän alkoi, välittämättä kadulla kulkevista, lausua äänekkäästi,
suuria eleitä tehden:
— Suruharsot ne peittävät linnaa — nuoret seppeliä kantavat.
Rikkaruohot ne versovat kilpaa — koirat portilla ulvovat.
— Meillä ei ole enää mitään tekemistä ravintolassa, — sanoi toinen
ylioppilaista Gustaville.
— Kuinka niin?
— Siellä vallitsee itku ja hammasten kiristys, — sanoi Augustinowicz.
— Mutta kertokaa toki, mitä on tapahtunut?
— Meitä on kohdannut isku.
— Isku?
— Mutta, Friedrich, selitä sinä mitä on tapahtunut.
— No niin. Yliopiston rehtori on sulkenut meidän klubimme. Joku on
uskotellut hänelle, että me pidämme siellä valtiollisia kokouksia.
— Ja koska tämä tapahtui?
— Noin kaksi tuntia sitten.
— Riennä heti sinne, jos tahdot saada lähempiä tietoja.
— Minä puolestani en kehoita sinua menemään sinne, — sanoi
Augustinowicz, — sieppaavat sinut kiinni, eivätkä laske enää irti.
— Mutta miksi eivät toimittaneet sulkemista tänä iltana, silloin
olisivat saaneet meidät kaikki apajaan?
— Nähtäväsi rehtorilla on tärkeämpiä syitä klubin sulkemiseen kuin
meidän pyydystämisemme. Joka tapauksessa ei ole syytä antautua turhaan
alttiiksi vaaralle.
— Ja minne te nyt menette?
— Niinkuin urhea Rodrigo...!
— Vaikene, Augustinowicz! — sanoi Friedrich ja kääntyi sitten Gustavin
puoleen.
— Me lähdemme ilmoittamaan asiasta tovereillemme. Terve! Tai lähdetkö
mukaan?
— En voi.
— No, terve sitten!
Gustav jatkoi jälleen matkaansa, mutta joudutti askeleitansa, ja
tyytyväisyyden hymy kirkasti hetkeksi hänen kasvonsa. Tieto klubin
sulkemisesta oli häntä salaisesti riemastuttanut, sillä eihän hänen
tarvinnut nyt pelätä, että Helen, nähdäkseen jälleen Schwarzin,
lähtisi klubiin, saatuaan kuulla minkä päätöksen tuo nuori mies oli
tehnyt. Hän muisti, kuinka hän oli turhaan koettanut pidättää Heleneä
palaamasta samaan paikkaan, missä hän oli ensi kerran nähnyt Schwarzin.
Niin, olipa hän lisäksi, pidättääksensä Heleneä kotona, itse vienyt
Schwarzin hänen luoksensa. Mutta nyt, klubin ollessa suljettuna, ei
hänen tarvinnut moisia yllätyksiä enää pelätä.
Hetkistä myöhemmin hän soitti Helenen ovikelloa.
— Kuinka on rouva Potkanskyn laita? — kysyi hän palvelustytöltä.
— Hyvin, mutta hän kävelee herkeämättä edestakaisin huoneessaan ja
puhuu itsekseen, — vastasi palvelijatar.
Gustav astui sisälle. Nuoren lesken asunto käsitti kaksi pientä
huonetta, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Toinen oli salina,
toinen makuukamarina, ja viimeksi mainittuun astui nyt Gustav.
Huoneen eräässä nurkkauksessa oli valkosella liinalla peitetty pöytä ja
sillä kaksi kuvaa; toinen niistä esitti kookasta, kaunista, älykkään
näköistä nuorta miestä ja toinen nuorta naista, — Heleneä itseään —
lapsi sylissä.
Toisessa nurkkauksessa oli kaksi suurehkoa vuodetta ja niiden välissä
kätkyt. Kerran siinä oli levännyt iloisesti hymyilevä lapsonen, nyt se
oli tyhjä. Vihreä vuodepeite, jota viimeiset auringonsäteet valaisivat,
näytti liikkuvan, ja joka hetki odotti, että kätkyeestä työntyisi esiin
äitiään huutavan pienokaisen pieni valkoinen käsi. Naapuripuutarhassa
kasvavien akaasiapuiden lehdet loivat tummat varjonsa lattialle, jolla
silloin tällöin leiskahti valopilkku, tuulen liikuttaessa puiden
lehviä. Kuinka usein tuossa huoneessa olikaan kajahdellut iloinen
nauru, Potkanskyn illalla palattua kotiin ja laskettua toisen kätensä
vaimonsa vyötäröille ja toisella työnnettyään syrjään vaaleat kiharat
hänen otsaltansa sitä suudellakseen. Kuinka rauhallinen ja onnellinen
noiden nuorten ihmisten elämä olikaan ollut; kuinka onnellisia he
olivatkaan olleet, seisoessaan ikkunan ääressä, toisiinsa nojautueinaa,
rinta vasten rintaa. Sitten olivat he molemmat äkkiä rientäneet kätkyen
ääreen, jossa pienokainen oli nostanut pienet jalkansa pystyyn ja
tervehti mitä suloisimmalla hymyllänsä ihastuneita vanhempiansa. —
Tuosta kaikesta ei ollut nyt jälkeäkään, kolkko yksinäisyys vallitsi
nyt pienessä huoneessa.
Samanlaisen yksinäisen ja tyhjän vaikutuksen teki pieni salikin. Se
oli valoisa ja puhdas ja sillä oli poroporvarillisen hienouden leima.
Kaikki oli samassa kunnossa kuin Potkanskyn eläessä, ja vain Gustav
olisi tietänyt kertoa, mitenkä leski saattoi miehensä kuoleman jälkeen
maksaa vuokransa ja huolehtia elatuksestaan.
Joka kerta kuin Gustav tuli taloon, puistatti häntä päästä kantapäihin
asti ja hän tunsi sydämmessään raskasta painostusta. Mutta hän miltei
nautti tuosta painostuksesta. Hänen rintansa kohosi korkeammalle ja
kaikki vaivalla pidätetyt toiveet ja unelmat heräsivät hänessä eloon.
Nuori leski oli tänä iltana kalpeampi kuin tavallisesti. Hänen
piirteensä kuvastuivat ikäänkuin varjokuvana ikkuna-aukossa. Toisessa
kädessä hänellä oli kampa, toisessa pieni hopeakehyksinen kuvastin.
Hänen valloillaan olevat suortuvansa aaltoilivat kepeinä valkoisella
otsalla ja laskeutuivat hurmaavasti hänen hartioillensa. Hän nyökkäsi
päällänsä ystävällisesti Gustaville ja vieno hymy valaisi hänen
kasvojansa.
Verkalleen näytti järki palaavan. Äkillinen ja odottamaton
mielenliikutus, jonka Schwarzin näkeminen oli hänessä saanut aikaan,
oli herättänyt hänet horrostilastaan. Hänen oli vaikea muistaa, oliko
hänen miehensä nimi Potkansky vai Schwarz, siihen määrin olivat noiden
molempien miesten kasvot sulaneet yhteen hänen poloisissa aivoissaan.
Sentähden hän odotti, senjälkeen kuin Gustav oli tuonut ystävänsä hänen
luoksensa, joka ilta tuskallisella jännityksellä tuon miehen tuloa,
joka loihti jälleen esille kuvan hänen menneestä onnestaan. Hän ei
tahtonut Schwarzia itseään, vaan kaipasi ainoastaan muistoa, jonka tämä
hänessä herätti; mutta juuri sentähden oli Schwarzin läsnäolo käynyt
hänelle välttämättömyydeksi.
Gustavin ilmoitettua nyt hänelle toverinsa päätöksen, kävi tuskallinen
väristys läpi koko hänen ruumiinsa ja hänen suortuvansa aaltoilivat
sinne tänne kuin kultainen joki.
— Ja missä sitten saan puhutella häntä? — kysyi hän Gustavilta
rukoilevalla äänellä, ja kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän:
— Minä tahdon nähdä hänet jälleen, joko täällä tahi jossakin muualla.
Ainoastaan hän palauttaa mieleeni Paulin kuvan. Herra Gustav,
toimittakaa niin, että saan jälleen nähdä hänet.
Gustav ei vastannut vieläkään. Nuoren rouvan sokea itsekkyys loukkasi
häntä syvästi. — Ei, — ajatteli hän — minä en ole niin hölmö, että
turmelisin uudestaan onneni! — Ja kun Helene rukoili häntä, puri hän
kieltänsä, voidakseen pysyä vaiti.
— Herra Gustav, miksi en siis saa nähdä häntä enää? Miksi tuomitsette
minut sellaiseen tuskaan?
Jääkylmä hiki kihosi Gustavin otsalle. Hän pyyhkäisi sen pois
vapisevalla kädellänsä ja päätti viimein vastata:
— En millään muotoa tahdo tuomita teitä minkäänlaisiin tuskiin, mutta...
Hänen äänensä tukahtui, hänen täytyi panna kaikki voimansa liikkeelle,
voidakseen pidättäytyä heittäytymästä Helenen jalkoihin ja olla
huudahtamatta hänelle:
— Minä rakastan sinua! Etkö sinä sitten sitä näe?
— Mutta hän sanoi ainoastaan matalalla äänellä:
— Schwarz itse ei tahdo enää tulla.
Gustav olisi mielellään tahtonut välttää tätä selitystä. Helene peitti
molemmin käsin kasvonsa ja vaipui tuolille. Ainoastaan puutarhassa
olevien puiden lehtien heikko kahina säesti tasaisin liikkein
taistelua, joka Gustavin sielussa tapahtui.
Tämä taistelu oli muuten lyhyt. Gustav lähestyi Heleneä ja painoi
suudelman hänen kädellensä sekä sanoi sitten nopeasti:
— Lupaan tehdä voitavani, saadakseni hänet tulemaan luoksenne. Teen
sen, kun te niin tahdotte.
Näin sanottuaan Gustav riensi nopeasti ulos, mumisten itseksensä:
— Hän saa nähdä hänet jälleen; mutta minä en vie häntä hänen luoksensa;
Helene saa nähdä hänet vasta kuukauden tai parin kuluttua; siihen
mennessä olen kai jo saavuttanut ikuisen rauhan.
Yskänpuuska keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Hän harhaili pitkin
kaupungin katuja ilman päämäärää ja vasta kello kahden aikaan yöllä
hän päätti palata kotiinsa. Schwarz nukkui jo, hengittäen raskaasti ja
rauhallisesti. Kynttilä loi valoa hänen elämääuhkuville kasvoillensa
ja leveälle rinnallensa. Gustav katseli häntä hetkiset ja jälleen
välkähti vihan salama hänen kuumeenkiiltoisissa silmissään. Sitten hän
istahti tuolille ja jäi siihen tunnin ajaksi, jonka jälkeen hän syöksyi
kaapille, otti sieltä kuivuneen leipäpalasen ja alkoi ahnaasti syödä
sitä. Hän muisti yht'äkkiä, että hän ei ollut syönyt mitään sitten
eilisen.