Schwarz epäröi kauan mille alalle antautuisi ja mitä luentoja alkaisi
seurata.
— Olen vannonut itselleni, että käytän elämäni mahdollisimman
hyödyllisesti, — vastasi hän, kun häneltä kysyttiin, mille alalle hän
aikoi antautua. — Tahdon ensin rauhassa miettiä asiaa ennenkuin teen
päätökseni.
Mutta heti ensi päivänä joutui hän yliopiston lumoihin, niinkuin kaikki
muutkin nuoret miehet, joita joukottaan saapui Kiowaan. He halusivat
opiskella, kokoontua, huvitella, omaksua tietoja, jakaa niitä toisille,
edistyä tai jäädä takapajulle, voittaa tai kaatua. Sellainen elämä oli
vilkasta. Yliopisto oli nuorille miehille kuin suuri mehiläispesä,
jossa aivot hedelmöittyvät ja äly ja nuoruus löytävät yht'aikaa
ravintonsa. Joka vuosi aukaisi opisto porttinsa, ottaakseen vastaan
tulevien vuosien siemenen. Ja tuo nuoriso, joka koko sydämestään
antautui maailman pyörteisiin, tahtoi nyt Schwarzinkin mukaansa. Mutta
mihin hän kääntyisi ja ryhtyisi? Hänen edessään oli useampia satamia,
mutta minkä niistä hän valitsisi lähtökohdaksensa? Kauan epäröityään
hän päätti antautua lääketieteelliselle alalle.
— Ennen kaikkea täytyy koettaa rikastua, — arveli hän itsekseen, — eikä
millään uralla voi tehdä sitä nopeammin kuin lääketieteellisellä.
Siitä huolimatta hän teki päätöksensä empien; jos hän olisi
noudattanut mielihaluaan, olisi hän mieluimmin ryhtynyt opiskelemaan
luonnontieteitä, sillä niissä kohosi ihmisjärki hänen mielestänsä
korkeimpaan saavutukseensa. Tämä käsitys oli peräisin vielä niiltä
ajoilta, jolloin hänen nuori kemianopettajansa kimnaasissa oli
haltioissaan puhunut oppilaillensa: "Uskokaa minua, hyvät ystävät,
kaikki muut paitsi luonnontiede on pelkkää pötyä." Kimnaasin rehtori
oli puolestaan pannut kaiken voitavansa, saadaksensa tuon päätelmän
kumotuksi, selittäen oppilaille, että ainoastaan uskonnon tutkiskelun
kautta saattaa ihminen löytää todellisen onnen. Mutta Schwarz,
joka oli jo kauan pitänyt rehtoria vanhana aasina, ei kiinnittänyt
vähintäkään huomiota hänen sanoihinsa, vaan alkoi yhä hartaammin
kallistua kemianopettajansa mielipiteitten puoleen. Mahdollisesti hän
olisikin seurannut mielihaluaan, ellei hän olisi joutunut sattumalta
seuraamaan erästä keskustelua, joka vaikutti häneen ratkaisevasti.
Muuan saksalainen kielitieteen ylioppilas oli eräänä iltana väittänyt
ravintolassa, että ihmisen, joka antautuu tieteelle, täytyy uhrautua
sille kokonaan ja luopua kaikista muista elämännautinnoista.
— Kerrotaan, — sanoi hän, — että muuan islantilainen kalastaja syventyi
kerran katselemaan pohjantähteä niin, että ei huomannut karttaa
virran pyörrettä, vaan joutui aaltojen saaliiksi. Aina viime hetkeen
saakka oli hänen katseensa tähdättynä tähteen, ja kun hänet sitten
nostettiin merenpohjasta, niin huomattiin pohjantähden kuvastuvan hänen
silmistänsä. Niin käy myöskin miehelle, joka vihkii itsensä tieteen
palvelukseen; syösköön elämä hänet millaiseen syvyyteen tahansa, aina
loistaa hänen otsallaan kuitenkin tieteen tähti.
Nuoren kielitieteilijän sanat olivat ensin tehneet kuulijoihin
valtavan vaikutuksen. Ainoastaan eräs lakitieteen ylioppilas nimeltä
Wassilkiewicz, älykäs mies, johon Schwarz erityisesti oli kiintynyt,
rohkeni olla tähän yleisesti hyväksyttyyn väitteeseen nähden eri mieltä.
— Sanoja! — huudahti hän. — Pelkkiä sanoja! Moinen käsitys voi olla
mahdollinen maanmiestesi keskuudessa, mutta ei täällä meillä. Minun
mielipiteeni on se, että tiede on ihmistä varten, eivätkä ihmiset
tiedettä. Kalastajasi oli tyhmeliini; hänen olisi tarvinnut vain pitää
lujemmin kiinni peräsimen varresta, niin hän olisi voinut rauhassa
ihailla tähteänsä ja viedä kalasaaliinsa kotiin. Kuinka? Ihmiskunta
kärsisi nälkää ja janoa ja sinä kääntäisit sille selkäsi, olisit
sille taakkana sensijaan, että sitä tukisit! Mutta joko sinä et puhu
tosissasi tahi sitten sinä olet joutunut harhaluulojesi uhriksi, minkä
seikan olet itse ennemmin tai myöhemmin huomaava. Eräänä päivänä, kun
sinun todellinen elämäsi on alkanut, olet sinä ymmärtävä kuinka tyhjät
ja ontot sinun kirjapinkkasi ovat ja sinun sydämesi janoaa onnea ja
rakkautta. Minulla esimerkiksi on Liettuassa, pienessä puuhökkelissä
kaksi vanhaa, harmaahapsista omaista, isä ja äiti, jotka puhuvat
minusta päivät pitkät aivan kuin olisin joku "Tuhannen ja yhden yön"
prinssi. Enkö olisi tunnoton lurjus, jos hautautuisin kirjojeni
joukkoon niin, etten ajattelisi heitä ensinkään, vaan jättäisin heidät
yksikseen vanhoilla päivillään. Lueskelen kuitenkin ja ahdan itseeni
tietoja sikäli kuin ennätän. Mutta teen sen heidän tähtensä ja itseni
tähden myöskin, mutta en tieteen.
Näin puhui Wassilkiewicz, sytytti sikaarinsa ja tyhjensi edessään
olevan lasin, ja hänen sanansa vaikuttivat sen, että Schwarz jätti
puhtaasti tieteellisen alan ja ryhtyi opiskelemaan lääketiedettä. Hän
käsitti täydellisesti ystävänsä sanat ja omaksui ne koko luonteensa
voimalla. Hän oli jo pienestä pitäen ollut taipuvainen realismiin
ja hän pani enemmän arvoa tosiseikkoihin kuin päähänpistoihin, eikä
tuntenut halua rikkiviisasteluun. Hän ei milloinkaan kuvitellut
näkemäänsä kuvaa kauniimmaksi kuin mitä se oli; häneltä puuttui
luomiskyky, mutta hän ymmärsi sitävastoin vertailla asioita toisiinsa,
omaksua ne ja vetää niistä itselleen hyötyä. Hän ei milloinkaan
ryhtynyt sellaiseen, minkä katsoi mahdottomaksi toteuttaa. Lisäksi
hänellä oli luja itseluottamus ja suuri työinto, huolimatta siitä,
että hän omisti kaksituhatta ruplaa, jotka soivat hänen harjoittaa
opinnoltaan helpommin kuin useimpien hänen tovereistaan. Ja
kerran jotakin päätettyänsä hän pani sen tarmokkaasti toimeen,
joten hän saattoi laskea itsensä ahkerimpien oppilaitten joukkoon
lääketieteellisellä osastolla.
Mutta yhtä suuri kuin hänen innostuksensa oli alussa, yhtä katkerat
olivat hänen pettymyksensäkin. Mielipahakseen hän huomasi, että hänen
täytyi suurimmaksi osaksi opetella ulkolukua. Hänen täytyi myöntää,
että menestyminen opinnoissa riippui enemmän tahdonlujuudesta kuin
älykkyydestä. Pääasia oli, että ahtoi päähänsä mahdollisimman paljon
valmiita ajatuksia. Lääketieteen opiskelu oli hänestä enemmän käsityötä
kuin opiskelua. Hän tuli ajatelleeksi sitä vähäistä hyötyä, mikä
hänellä saattoi olla järjestelmästä, jonka vuoksi hänen oli ahdettava
päänsä täyteen vaikeatajuisia, pintapuolisia ja epäselviä käsitteitä
ja asioita. Mutta kun hän kerta oli antautunut tälle uralle, niin hän
päätti myöskin pysyä siinä. Ja pian koitti aika, jolloin hän unhotti
yksinpä pettymyksetkin, jotka olivat alussa tuottaneet hänelle niin
suurta surua.