— Tämä on siis Kiowa! — huudahti Joseph Schwarz, saapuessaan tuohon
vanhaan kaupunkiin. Hän ei ollut huomannut tulleensa perille, sillä hän
oli nukkunut ajoneuvoissa; mutta tavanmukaiset järjestelyt tullin luona
olivat herättäneet hänet, ja nyt hän ajoi kadulla, jonka molemmilla
puolilla kohosi korkeita kivirakennuksia.
Hänen sydämensä sykki ilosta, sillä hän oli nuori ja elämänhaluinen.
Täysin siemauksin hän hengitti suurkaupungin ilmaa, joka tuntui
hänestä paljon puhtaammalta ja virkistyttävämmältä kuin ilma hänen
kotikylässään, ja yhä uudestaan hän toisti itsekseen:
— Tämä on siis Kiowa!
Laihat hevoskaakit laahustivat vaivaloisesti eteenpäin ja pyörät
vaappuivat katukivityksellä niin sietämättömästi, että Schwarz huomasi
olonsa ajopelien vaatekatoksen alla arveluttavaksi, ja astui alas
kadulle. Hän käski kyytimiehen ajaa lähimpään majataloon, ja alkoi itse
kävellä vaunujen vieressä.
Kaduilla häärivät ihmiset kuumeisella kiireellä, pysähtyen tuon
tuostakin ihailemaan kauppapuotien näyteikkunoita, ja mitä
erilaisempia ajoneuvoja vieri pitkin katuja, ihmeteltävän taitavasti
yhteentörmäyksiä välttäen. Nuorukaisen ohitse riensi kaikenikäisiä
ja -arvoisia ihmisiä: kauppiaita, munkkeja, kerjäläisiä ja upseereja
vilkkaassa hyörinässä.
Kaupungissa oli markkinat tavanmukaisine touhuineen ja hälinöineen. Ei
vaihdettu turhia sanoja, ei tehty turhia liikkeitä. Kauppias, ostaja ja
taskuvaras, kaikki noudattivat omia, edeltäpäin tehtyjä suunnitelmiaan
päämääränsä saavuttamiseksi.
Ja tuon melun ja kuumeentapaisen touhun yllä lepäsi kesäiltapäivän
kirkas auringonpaiste, heijastuen häikäisevänä rakennusten ikkunoista.
— Tämäpä vasta riehakasta menoa! — arveli Schwarz, joka ei ollut vielä
koskaan nähnyt suurta kaupunkia. Mikä tavaton eroitus tämän ja hänen
entisen, rajoitetun elämänsä välillä! Äkkiä hänet herätti mietteistään
ääni, joka huusi:
— Joseph!
Schwarz kääntyi ympäri, huomasi miehen, joka oli huutanut häntä
nimeltä, ja riensi hänen luoksensa huudahtaen:
— Gustav!
Gustav oli pienikasvuinen, laiha ja sairaaloinen nuori mies, joka oli
noin kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, vaikka hän näyttikin ensi
näkemältä pitkine kastanjankarvaisine hiuksineen ja tuuheine, punaisine
viiksineen paljon vanhemmalta.
— Sinäkö se olet? — sanoi hän Schwarzille. — Missä tarkoituksessa olet
tullut tänne Kiowaan? Yliopistoonko?
— Niin.
— Oikein, poikaseni, — sanoi Gustav käheällä äänellä. — Elämässä ei ole
muuta hyvää kuin opiskeleminen. Ja mihin tiedekuntaan aiot liittyä?
— En tiedä vielä. Tahdon ensin harkita, sitten vasta valitsen.
— Oikein, poikaseni, harkitsemiseen ei koskaan tuhlata liiaksi aikaa.
Minä olen ollut täällä jo kaksi vuotta ja minulla on siis ollut
liiaksikin aikaa harkita, mutta tuntuu sittenkin kuin olisin tehnyt
päätökseni liian aikaisin. Mutta mitä tehdä? Peräytyminen on myöhäistä,
ja sitäpaitsi minulla ei ole voimia... Niin, niin, tyhmyys ei ole niin
helposti korjattavissa... Kuule, huomenna vien sinut yliopistoon, ja
ellei sinulla vielä ole asuntoa, niin viedään tavarasi minun luokseni.
Asun muutaman askeleen päässä täältä. Asettukaamme asumaan yhteen, ja
jos kyllästyt minuun, niin voit etsiä uutta seuraa.
Schwarz suostui ilomielin ystävänsä tarjoukseen, ja neljännestunnin
kuluttua astuivat molemmat nuorukaiset pieneen ylioppilaskamariin.
— Kuinka kauan siitä onkaan, kun viimeksi näimme toisemme? Kaksi
vuotta, eikö niin? Päästyämme kimnaasista, — sanoi Gustav, asetettuaan
Schwarzin matka-arkun nurkkaan. — Ja mitä sinä olet näiden kahden
vuoden aikana toimittanut?
— Olen oleskellut kotipitäjässäni. Isäni ei tahtonut laskea minua
yliopistoon.
— Mitä pahaa hän siinä sitten näki?
— Hän oli kelpo, mutta yksinkertainen ja kehityksessään takapajulla
oleva mies. Olihan hän ainoastaan seppä.
— Onko hän nyt sitten muuttanut mieltänsä?
— Ei, ikävä kyllä. Hän on kuollut.
— Vai niin, — virkkoi Gustav yskien; — tuo kirottu hengenahdistus!
— kuuden kuukauden ajan on se minua vaivannut. Sinä hämmästyt,
kuullessasi minun rykivän näin... mutta odotappas vaan, poikaseni,
kyllä sinäkin vielä ryit, kunhan ensin olet saanut nuokkua kirjojen
ääressä ja nähdä nälkää. Onko sinulla rahoja?
— On, myin isäni koko jälkeen jättämän omaisuuden ja sain siitä 2,000
ruplaa.
— Kaksikymmentä "vasikannahkaa"! Tuhat tulimmaista, kylläpä sinulla
sitten on rahaa!
Ja Gustavin täytyi jälleen yskiä ja rykiä.
— Tuo kirottu hengenahdistus... mutta kun täytyy hetkeäkään
levähtämättä ahertaa... Päivisin luennot ja oppitunnit ja öisin
luvut... Ei ole edes aikaa nukkumiseen; no, kunhan ensin tutustut
meidän elämäämme, niin opit kyllä käsittämään, mitä yliopistossa
oleminen merkitsee. Mutta mennään ylioppilaskapakkaan, niin saat tehdä
tuttavuutta toverieni kanssa.
Näin pakinoidessaan Gustav yritti, yhä yskien ja rykien, hieman
järjestää huoneessa. Hänen kumarasta selästään, kuoppaisista poskistaan
ja pitkästä, harvasta tukastaan saattoi häntä paremminkin luulla
elostelijaksi kuin kuluttavan työn ja ankaran ahertelun uhriksi. Mutta
paksut kirjakasat, tahriintuneet paperikääröt ja yleensä koko huoneen
sisustus olivat omiansa antamaan riittävän todistuksen siitä, että
Gustav oli noita työtoukkia, jotka alituisesti nuokkuvat kielioppien ja
sanakirjojen ääressä ja menehtyvät viimein liikarasituksesta. Schwarz
sitävastoin hengitti täysin siemauksin pienen huoneen ilmaa, hänelle
avautui siinä uusi elämä, hänen kaunein unelmansa oli muuttunut siinä
todellisuudeksi.
— Mitähän ajatuksia mahtaneekaan syntyä aivoissa, joilla on onni saada
asua näin korkealla taivaan ja maan välillä? — ajatteli hän itsekseen.
— Esittelen sinut vielä tänä iltana muutamille tuleville tovereillesi,
— jatkoi Gustav, koettaen samalla saada vuoteen alta vetämänsä
yksijalkaisen teekeittiön pysymään pystyssä. — Kapakka tulee ensin
tekemään sinuun epämiellyttävän vaikutuksen, mutta se haihtuu pian.
Sinun ei pidä kauhistua liiaksi kuulemistasi tyhmyyksistä. Elämämme on
tosin hieman riehakasta, myönnän sen, mutta siitä huolimatta osoitamme
ahkeruutta ja edistystä työssämme.
Tämän jälkeen vallitsi huoneessa lyhyt hiljaisuus, jonka ainoastaan
Gustavin läähättävä hengitys keskeytti, hänen puhaltaessaan teekeittiön
hiiliä.
Yö saapui ja varjot kävivät tummiksi. Valon kajastus, jonka teekeittiö
levitti ympärillensä, kirkastui hetkiseksi, himmentyäkseen jälleen,
Gustavin siihen, lattialla kyykkysillään ollen, puhaltaessa. Viimein
alkoi vesi kiehua ja poreilla. Gustav nousi ja sytytti kynttilän.
— Kas niin, — sanoi hän ystävällensä, — tuossa on sinulle teetä.
Minun täytyy nyt lähteä; on vielä annettava eräs lisätunti. Odota
minua täällä; asetu nojatuoliin tai heittäydy vuoteeseen lepäämään.
Tuhlattuasi kaikki rahasi on kai sinunkin ryhdyttävä antamaan
lisätunteja. Se on kauheata, mutta mitä tehdä? Ylioppilaselämällä on
myöskin varjopuolensa... Mutta miksi puhuisin sinulle nyt jo niistä?
Meidän maailmamme on kokonaan eroitettu muusta maailmasta. Ihmiset
eivät pidä meistä, eikä kukaan ota meitä vastaan. Jos sairastut, ei
kukaan tarjoa sinulle auttavaa kättänsä... mutta se on nyt kerta
kaikkiaan meidän kohtalomme. Nuo kelpo poroporvarit ovat harmissaan
siitä, että me emme teeskentele ja että me nimitämme asioita oikeilla
nimillään.
— Sinä näet kaikki liian synkässä valossa, — arveli Schwarz.
— Synkässä tahi ei, — sanoi Gustav katkerasti. — Sinä saat itse
nähdä. Sanon sinulle heti, että sinun ei pidä kuvitellakaan päässeesi
nyt liitelemään ruusuilla ja kukkasilla... Voi sinua, jos uskallat
unelmoida tai tavoitella korkeuksia! Sinulle naurettaisiin vasten
kasvoja, sinua sanottaisiin narriksi ja hölmöksi... Ja vaikkapa
sanottaisiinkin, mutta kun se kalvaa sielua... no niin, olet itse
näkevä... Kaada itsellesi teetä ja nuku. Tunnin kuluttua tulen sinua
noutamaan. Anna tänne lakkini... No niin, näkemiin siis.
Hetken ajan Schwarz kuuli vielä Gustavin äänen ja läähättävän
hengityksen portailta, sitten tuli hiljaisuus, ja nuorukainen
ajatteli ystävänsä sanoja. Noissa kiihkeissä ja samalla mielenapeutta
kuvastavissa sanoissa sekä äänensävyssä, jolla ne lausuttiin, hän
oli huomaavinaan merkillisen sekoituksen kärsimystä ja katkeruutta.
Hän kuvitteli Gustavin edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet
kaksi vuotta sitten kimnaasissa — ja nyt! Kuinka vaikea tuon pojan
oli hengittää. Mikä kuumeinen kiihko kuvastuikaan hänen puheestaan
ja kaikista liikkeistään. Elämä näytti jo kuluttaneen tyystin hänen
voimansa.
— Kuinka ihminen voikaan muuttua! — ajatteli Schwarz. — Tuon poloisen
voimat eivät ole kestäneet taistelussa. Ihmisellä täytyy olla
vastustamiskykyä... niin, niin, elämä ei ole mitään lapsenleikkiä...
mutta Gustav on liian synkkänäköinen... hän on joka tapauksessa liian
aikaisin polttanut siipensä. Sitäpaitsi hän on, toivottomuudestaan
huolimatta, työskentelevä edelleenkin, yhä edelleenkin. Ehkäpä hänen
synkkämielisyytensä onkin vain verho, jonka suojassa hän varmimmin ja
nopeimmin saavuttaa päämääränsä... No niin, minä olen myöskin pyrkivä
voittoisasti päämäärääni kohti, — virkkoi nuorukainen itsekseen, ja
hänen luontainen tarmokkuutensa sai hänessä jälleen vallan.
Tuntia myöhemmin kuului portaissa jälleen yskimistä ja läähättämistä ja
Gustav ilmestyi huoneeseen.
— Kas niin, tule pian mukaan! — huudahti hän, — nyt näytän sinulle
ylioppilaselämän iloiset puolet... mutta pian, me emme saa hukata aikaa!
Näin sanoessaan Gustav pyöritteli lakkia kädessään ja katseli
kuumeisesti ympärillensä. Sitten hän aukaisi erään laatikon, otti
sieltä esille kamman ja alkoi sukia pitkää tukkaansa.
Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuorukaiset kadulla. Ja pian he
saapuivat ylioppilaskapakan luo, jonka kirkkaasti valaistu edusta
eroittautui räikeästi naapuritalojen synkästä pimeydestä. Myöskin
Schwarzin leveä, tukeva selkä muodosti räikeän vastakohdan Gustavin
suuren pään ja kaarevan selän rinnalla. Jälkimäinen käveli nopeasti ja
mumisi jotakin itsekseen. Kapakan oven edessä hän nousi varpailleen,
painoi kasvonsa ikkunaa vasten ja katseli sisälle ravintolaan.
— Ei, hän ei ole siellä, — sanoi hän.
— Kuka sitten?
— Hän oli kuitenkin siellä; mutta hän on taas poistunut,
— Niin, mutta kuka sitten?
— Paljonko kello on?
— Yli yhdeksän... mutta kenestä sinä puhut?
— Kunpa hän ei olisi sairas.
— Jostakin tuttavastasiko?
— Luonnollisesti, ellen tuntisi häntä, niin en tietenkään olisi hänen
tähtensä huolissani.
— Etpä tietenkään, — myönsi Schwarz.
— No niin, mennään sitten sisälle.
Schwarz painoi oven ripaa, ja he olivat tuossa tuokiossa suuressa
ravintolasalissa. Kuuman ja paksulla tupakansavulla kyllästetyn ilman
läpi näki Schwarz joukon tuntemattomia kasvoja. Salin perältä kuului
tuon tuostakin milloin voimakkaampaa, milloin hiljaisempaa pianon
rimputusta, johon yhtyi kitaran soitto, jota aikaansai muuan pitkä,
laiha, lyhyttukkainen olento, jolla oli leveä arpi keskellä kasvoja;
hänen pitkät, luisevat sormensa näppäilivät kitaran kieliä, suurien,
uneksivien silmien tuijottaessa kattoon. Ylioppilas, joka istui pianon
ääressä, oli vielä aivan lapsen näköinen. Hänkin oli pitkä, terve
ja kaunisihoinen nuorukainen lapsellisen viehkeine suineen, joskin
hänen silmistään kuvastui syvä, uinuva surumielisyys. Pianon ääressä
seisoi joukko hauskalla tuulella olevia poikia, odottaen tilaisuutta
meluamiseen ja säestäen soittajaa sekä liikkein että äänin. Toisia
poikia istuskeli tuoleilla ja penkeillä ja muutamia nuoria tyttösiäkin
oli mukana, tuollaisia hupakkoparkoja, jotka kuluttivat elämänsä lyhyen
kesän uneksumisessa.
Salin seinien vierillä oli pieniä komeroita, joissa pelattiin korttia.
Puoleksi avonaisista ovista näki Schwarz pelaajien kiihoittuneita
kasvoja, jotka kääntyivät ainoastaan silloin, kun asianomainen heitti
pois sikaarinpätkän tai sytytti uuden. Kassanhoitaja istui pöytänsä
takana, luoden välinpitämättömän silmäyksen yli seurueen ja merkiten
silloin tällöin uuden velan edessään olevaan kassakirjaan. Hänen
vieressään torkkui hänen apulaisensa horjuvalla tuolilla, pysyen vain
ihmeen avulla tasapainossa, ja tarjoilupöydän kulmalla lepäsi kissa ja
naukasi ja sulki silmiänsä filosoofin merkillisellä tyyneydellä.
— Ei, mutta siinähän on Schwarz! — kuului ääni salin perältä, ja
nuorukainen näki erään entisen koulutoverinsa lähestyvän savumeren
lävitse.
— Sinäkin täällä! Mitä kuuluu?
Joukko nuorukaisia ympäröi vastatulleen.
— Hyvät herrat, esittelen tässä teille erään ystäväni, joka tahtoo
liittyä meidän erinomaiseen seurapiiriimme,— sanoi Gustav pakoitetusti
hymyillen sekä jatkoi Schwarzin puoleen kääntyen: — Huomaa tarkoin,
että siveellinen velvollisuutesi saapua joka ilta tänne tarjoaa sinulle
myös sen hauskuuden, että et saa nukkua ainoatakaan yötäsi rauhassa. —
Uusi jäsen! Erinomaista! On pidettävä puhe! Hoi, Augustinowicz, tulehan
tänne, sinun täytyy puhua!
Samassa ilmestyi paikalle muuan nuori, merkillisen näköinen,
pienenläntä, suurivatsainen, kaljupäinen olento. Hän heitti lakkinsa
tuolille, kapusi pöydälle ja aloitti heti puheen:
— Hyvät herrat, vaadin ennen kaikkea ehdotonta hiljaisuutta, sillä
muuten minun täytyy turvautua professorien puhetapaan. Silloin
on teidän joka tapauksessa alistuttava järjestyssääntöihin. Mitä
nyt? Kuulen melua! Hiljaa, hiljaa, muuten turvaudun tieteellisiin
lausetapoihin.
Tämä uhkaus näytti tehoavan hetkiseksi; syntyi jommoinenkin hiljaisuus,
ja puhuja jatkoi, katsoen ympärillensä, voitonvarma hymy huulillaan:
— Hyvät herrat, kokoontuessamme tänne, emme etsi ainoastaan rauhaa,
unhoittaaksemme surumme. Minä esimerkiksi tulen tänne joka päivä, enkä
edes aiokaan luopua tästä tavastani. Ette suinkaan tekään aio väittää,
etten nyt tänään olisi täällä.
Meluisa kättentaputus seurasi näitä sanoja. Puhujan kasvot loistivat
ylpeydestä ja tyytyväisyydestä.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Schwarz.
— Ei mitään — sehän on puhe.
— Miksi?
— Huvin vuoksi.
— Mikä hän on miehiään?
— Hänen nimensä on Augustinowicz; hän on kelpo poika, vaikka onkin nyt
päissään ja ajatuksensa pyörivät karusellia. Kaikesta huolimatta hän
tietää mitä hän tahtoo ja hänellä on hyvä ja oikea tarkoitus.
— Mitä hän sitten tarkoittaa?
— Hän tähtää siihen, ettei meidän pitäisi kauempaa kokoontua tänne
ilman päämäärää ja tarkoitusta. Hän on oikeassa, klubillemme on
laadittava ohjelma. Jos tämän ehdotuksen tekisi joku toinen, saisi se
varmasti kannatusta.
— Entä hän sitten?
— Kaikki mihin hän ryhtyy, muuttuu naurettavaksi ja jokapäiväiseksi.
Katso eteesi, Joseph, tiedän, että sinä et ole hänen kaltaisensa.
Gustav katsoi hetkisen Augustinowicziä ja jatkoi:
— Katsos, tuo ihminen on erikoisilmiö, hän on merkillinen sekoitus
hyviä ja huonoja ominaisuuksia; hänellä on nopea käsityskyky ja hän on
sangen älykäs, mutta hänellä on kehno luonne; hän tavoittelee korkeita
päämääriä, joka johtaa usein huonoihin tekoihin. Lyhyesti: hän vaappuu
yhä hyvän ja huonon välillä. Häneltä puuttuu toiminnan ja tarkoituksen
tasapaino ja siksi hän kuluttaa voimiansa joutavuuksiin.
Tällä välin oli toisia ylioppilaita tullut lähemmäksi ja keskustelu
oli käynyt yleiseksi. Schwarz tiedusteli ystävältään ylioppilaselämää
koskettelevia seikkoja.
— Te elätte siis kaikki samojen mielipiteitten mukaan? — Emme, —
vastasi muuan nuori liettualainen. —
Joukossamme ovat mielipiteet ja tavat erilaiset, ja kullakin on oma
piirinsä.
— Ette siis koskaan ole mistään yksimieliset?
— Kyllä, useinkin. Käytännöllisissä seikoissa, jotka koskevat
kaikkia, mielipiteemme tavallisesti käyvät yhteen. Sitäpaitsi eivät
mielipiteittemme eroavaisuudet ole laadultaan niin vakavia kuin te ehkä
luulette. Nehän todistavat ainoastaan, että me elämme, tunnemme ja
ajattelemme.
— Mutta mihin piiriin te erityisesti kuulutte?
— Työläisten ja köyhälistön, meillä ei ole mitään erityistä nimeä.
"Leipurikisällit" nimittävät meitä "Talonpoikien ystäviksi".
— Minkätähden?
— Minkätähdenkö? Sen on kokemus pian teille opettava. Jokainen meistä
koettaa päästä asumaan sellaiseen taloon, jossa asuu leipuri. Siten
päästään hänen kanssaan tuttavuuteen ja saadaan velaksi tavaraa hänen
kaupastaan. Suuri osa meistä elää velalla. Ravintolassa ei saa ruokaa
rahatta, mutta leipäpalasen saa aina jostakin velaksi.
— Sehän on mukavaa.
— Niin onkin. Sitäpaitsi meillä on toinenkin ryhmä, joka alkaa
herättää huomiota, nimittäin juuri "talonpoikien ystävät." Mutta
heidän joukossaan on ainoastaan narreja, jotka eivät itsekään tiedä
mitä tahtovat. He puhuvat vähä venäjää ja juovat viinaa; siten, he
osoittavat talonpoikaisystävyyttänsä.
— Ja mitä muita ryhmiä teillä on vielä?
— Mitään muita varmoja ryhmiä ei meillä ole, mutta kukin liittyy
siihen ryhmään, johon hänellä on taipumusta. Toiset liittyvät yhteen
siksi, että harjoittavat samoja opintoja, toiset taas siksi, että
kuuluvat samaan yhteiskuntaluokkaan. Yliopistossa tulette tapaamaan
ylhäisöä ja alhaisoa, katolilaisia ja vapaamielisiä, tyhjäntoimittajia,
naispukareita, yölintuja ja näiden vastakohtia, sellaisia, jotka
tekevät ahkerasti työtä.
— Ja kuka teistä on kaikkein etevin?
— Sitä on vaikea sanoa. Toisten mielestä Augustinowicz on lahjakkain ja
oppinein, mutta se on kyseenalaista; ahkerin on joka tapauksessa Gustav.
— Todellako?
— Niin, mutta hän on, ikävä kyllä, muuttunut viime aikoina; muutamat
joukostamme eivät voi sietää häntä. Saatte sitäpaitsi itse nähdä, kun
asetutte hänen luoksensa asumaan... Lisäksi hänen suhteensa rouva
Potkanskyyn!... pelkkää haaveilua, hullutusta, eikä mitään muuta...
sitä ei kukaan meistä olisi tehnyt.
— Kuulin vast’ikään, kuinka Gustav oli levoton jonkun naisen vuoksi,
jonka hän luuli tapaavansa täällä. Kuka hän sitten on ja mikä tuo suhde
on?
— No niin. Potkansky on eräs onneton nuori rouva, jonka kaikki Kiowan
ylioppilaat tuntevat. Hän oli aikaisemmin erään Potkansky-nimisen
lääketieteen ylioppilaan rakastajatar. Kuinka he tutustuivat toisiinsa,
sitä en tiedä; mutta he rakastivat toisiansa intohimoisesti; tyttö oli
silloin kahdeksantoista-vuotias, ja eräänä päivänä päätti Potkansky
mennä hänen kanssansa naimisiin. Nuorukaisen omaiset koettivat kaikin
voimin vastustaa häntä aikeessaan, mutta hän oli tarmokas mies ja pysyi
lujasti päätöksessään. Hän meni siis naimisiin ja eli vuoden; kuusi
kuukautta sitten hänen aivonsa pehmenivät ja hän kuoli. Leski ja pieni
lapsi, joka sittemmin myöskin pian kuoli, jäivät suureen puutteeseen;
ilman Gustavia olisi vaimoraukka kuollut nälkään.
— Mitä Gustav sitten teki?
— Hän teki todellakin ihmeitä. Vaikka hän ei omista penniäkään, antoi
hän Potkanskyn vanhemmille haasteen ja sai aikaan sen, että nuo pohatat
maksavat poikansa vaimolle pienen eläkkeen; eläke on tosin perin
vaatimaton, mutta kuitenkin riittävä hänen elatukseensa.
— Mutta miksi Gustav sen teki, mitä velvollisuuksia hänellä oli leskeä
kohtaan?
— Hän väittää tehneensä sen ystävyydestä Potkanskya kohtaan, mutta tämä
syy ei riitä selittämään hänen menettelyään. Kerrotaan, että hän olisi
ollut rakastunut tuohon naiseen ennenkuin tästä tuli hänen ystävänsä
vaimo. Joka tapauksessa hän rakastaa häntä nyt; se ei ole mikään
salaisuus.
— Entä nainen?
— Hän? Hän on tuon onnettoman tapauksen johdosta vielä aivan
järkytetty; hän on henkisesti särkynyt, tullut mielipuoleksi. Hän ei
voi lainkaan seurata päivän tapahtumia ja hän suhtautuu kaikkeen aivan
välinpitämättömästi. Saatte kohta nähdä hänet; hän käy täällä joka
päivä. Miehensäkin kanssa hän kävi täällä, eikä voi uskoa, että tämä on
kuollut. Hänessä elää yhä edelleenkin toivo saada vielä kerran nähdä
hänet.
— Mutta miksi Gustav sallii hänen tulla tänne?
— Gustav tekee kaikki mitä hän tahtoo ja sallii hänen puolestaan
menetellä oman mielensä mukaan.
— Ja mitenkä tuo nainen suhtautuu häneen?
— Niinkuin tuoliin, lautaseen tai lankakerään. Hän ottaa vastaan
kaikki lahjat, mutta huomaa tuskin hänen olemassaoloaan. Hän on aina
välinpitämätön ja raukea. Gustav paran ei käy hyvin, mutta se on hänen
oma asiansa. Kas niin, tuossa hän jo tulee.
Nuoren rouvan saapumista seurasi tänäkin iltana tavanmukainen lyhyt
hiljaisuus. Potkanska oli pitkä, laiha, kapeakasvoinen, tummasilmäinen,
vaaleahiuksinen nainen. Laihuudestaan huolimatta hänellä oli pyöreät
muodot, joka herätti heti Schwarzin huomiota; mutta vielä enemmän
kiintyi hänen huomionsa tuon naisen ihmeellisiin, kiillottomiin
silmiin. Saattoi selvästi huomata, että nuo silmät tuijottivat elämään
välinpitämättöminä ja raukeina. Itse silmäterä oli kauhistuttavan
jäykkä, katseen kohdistuessa arasti ja konemaisesti ympäristöön. Ja
muu osa kasvoista vastasi täydellisesti silmien ilmettä. Huulet olivat
aivan liikkumattomat ja hipiä oli kauttaaltaan kalpea. Hän ei ollut
missään suhteessa kaunis tai viehkeä, mutta hänellä oli miellyttävän
säännölliset muodot. Vaikka kasvot vaikuttivatkin kuolleilta, oli
yleisvaikutus kuitenkin lumoava ja aistillisesti kiihoittava, vetäen
pakostakin huomion puoleensa.
Nuori rouva meni suoraa päätä erään pöydän luo ja istuutui
sanaakaan sanomatta. Tupakansauhu oli käynyt vieläkin sakeammaksi
ja kevytmielistä laulua kuului sieltä täältä. Tuossa epäpuhtaassa
ympäristössä vaikutti nuori leski Schwarziin kuin vesikukkanen suolla.
Heti lesken tultua saliin oli Gustav mennyt häntä vastaan, ja hänen
istuuduttuaan otti hän liinan hänen hartioiltansa, tehden muutamia
kysymyksiä, joihin nainen vastasi katsomatta häneen. Sitten Gustav tuli
Schwarzin luokse ja sanoi:
— Hän on tuo onneton! Älä mene liian lähelle häntä; jokaiset uudet
kasvot tuottavat hänelle kiusallisen yllätyksen; hän on aina näkevinään
miehensä edessään.
— Oletko jo kauankin tuntenut hänet?
— Kohta kaksi vuotta; olin hänen vihkimätodistajansa; ja hänen miehensä
kuoleman jälkeen olen käynyt joka päivä hänen luonansa.
— Minulle on kerrottu, että sinä autat häntä.
— Se on, ikävä kyllä, ainoastaan puoleksi totta. Joka tapauksessa olen
tehnyt voitavani, auttaakseni häntä tukalassa asemassaan, mutta nyt en
voi tehdä enää mitään. Vaikka kuinka touhuaa, juoksee ja uurastaa, niin
ei saa mistään rahaa. Kaikki on aivan toivotonta.
— Entä omaiset?
— Mitkä omaiset?
— Miesvainajan omaiset, ovathan he varakkaita ihmisiä.
— Nuo kirotut olisivat antaneet hänen kuolla nälkään, ja
ovat kuitenkin olevinaan ylhäisiä ihmisiä, vieläpä kerskuvat
kristillismielisyydestään. Tiedätkö, jos joku heistä tulisi pyytämään
minulta leipäpalasen, niin ennemmin heittäisin sen koirille.
— Kas niin, rauhoitu, ystäväni, äläkä anna hentomielisyydellesi valtaa.
— Sinä arvostelet minua väärin, Schwarz. Olen tosin köyhä raukka,
mutta en lörpöttele turhia; kuule siis vielä lisää: Ennen kuolemaansa
sairaalassa Potkansky tuli hetkeksi tajuihinsa ja sanoi minulle:
"Gustav, annan sinun tehtäväksesi pitää huolta vaimostani." Vannoin
tekeväni sen. "Ja jos hänelle tehdään pahaa, niin kosta sinä", lisäsi
hän vielä. Vannoin tekeväni senkin, ja hetkisen kuluttua hän vaipui
kuolonuneen. — Nyt tiedät koko jutun.
— En vielä kaikkea.
— Vai niin, sinulle on kerrottu, että olen häneen rakastunut. Se onkin
totta; näetkös, minulla ei ole ketään ihmistä maailmassa; vanhempani
ovat kuolleet; elämä, jota vietän, ikävystyttää ja kuluttaa minut
kuoliaaksi. Mikään muu ei pidätä minua elossa kuin hän.
Näin sanoessaan Gustav katsahti leskeen, joka istui yhä liikkumattomana
kuin kuvapatsas pöytänsä ääressä.
Ensi kerran elämässään huomasi Schwarz, mitä intohimo on, kun se valtaa
nuoren sydämen. Kalpea, laiha, sairaaloinen, käyräselkäinen Gustav
näytti hänestä nyt ruumiillistuneelta elinvoimalta.
— Hyvät herrat, — huudahti samassa muuan nuori mies, — kohta on puoliyö
käsissä ja useampien meistä täytyy työskennellä vielä ennen nukkumaan
menoa. Virittäkäämme sentähden vielä jäähyväislaulumme ja sanokaamme
sitten toisillemme hyvää yötä.
Parraton ylioppilas, joka istui pianon ääressä, löi muutaman akordin,
ja joukko nuorekkaita ääniä viritti "Gaudeamuksen".
Schwarz lähestyi pianoa. Hän seisoi varjossa, mutta katossa riippuvan
lampun valo varjosti kuitenkin selvästi hänen piirteensä seinälle.
Äkkiä huomasi nuori leski tämän varjokuvan; heti nousi tuo onneton
tuoliltansa ja ojensi Schwarzia kohden käsivartensa, huudahtaen:
— Paul! Paul! Vihdoinkin löydän sinut jälleen! Hänen äänessään kuvastui
ilo, toivo ja jälleenheräämisen riemu.
Tuota huutoa seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät
Schwarziin, ja ne ylioppilaista, jotka olivat tunteneet Potkanskyn,
huomasivat kauhuksensa, että Schwarzin suuri ja voimakasrakenteinen
vartalo todella muistutti suuresti edesmenneen olemusta. —
— Enkä minä tullut ajatelleeksikaan tuota yhdennäköisyyttä, —
mumisi Gustav, saatettuansa nuoren lesken kotiin ja astellessansa
surumielisenä asuntoansa kohti... — Jumalan kiitos, kuume on ohi,
mutta taudin käännekohtaa riittää vielä... Joseph on todellakin hänen
näköisensä... Tuhat tulimmaista!... Ja tuo yskäkin kun vaivaa minua
tänään enemmän kuin tavallisesti!