AASINNAHKA.

Oli kerran kuningas, joka oli niin mahtava, niin rakas alamaisilleen

ja niin suuressa kunniassa naapuriensa ja liittolaistensa kesken,

että häntä voitiin sanoa onnellisimmaksi kaikista hallitsijoista.

Hänen onnensa oli sitäkin suurempi, kun hän oli puolisokseen valinnut

prinsessan, joka oli yhtä kaunis kuin hyvä, ja tämä onnellinen pari

eli täydellisessä sopusoinnussa keskenään. Heidän siveästä liitostaan

syntyi tytär, joka oli niin viehättävä ja suloinen, että he eivät

kaivanneet useampia lapsia.

Kuninkaan linnassa vallitsi loisto, rikkaus ja hieno aisti,

ministerit olivat viisaita ja taitavia, hoviherrat hyviä ja herraansa

kiintyneitä, palvelusväki uskollista ja ahkeraa. Avarat tallit olivat

täynnä maailman kauneimpia hevosia, joilla oli selässä rikkaat

loimet, mutta sepäs vasta ihmetytti muukalaisia, jotka kävivät

katsomassa talleja, että näkyväisimmällä paikalla seisoi aasi

levitellen pitkiä korviaan. Tämän huomattavan ja erikoisen paikan oli

kuningas antanut aasille täydellä syyllä eikä minkään oikun johdosta.

Tuo harvinainen eläin ansaitsi tämän kunnianosoituksen, sillä luonto

oli muodostanut sen niin omituisesti, että sen pilttuussa joka aamu

lian asemasta oli yllin kyllin kauniita, kaikenarvoisia kulta- ja

hopearahoja, jotka koottiin sen herättyä.

Sitten, koska kohtalon vaihtelut koskevat yhtä hyvin kuninkaita kuin

alamaisia ja koska onneen aina sekaantuu onnettomuuttakin, näki

taivas hyväksi että kuningatar äkkiä sairastui ankaraan tautiin,

johon lääkärien tiede ja taitavuus ei keksinyt mitään parannuskeinoa.

Kaikkialla vallitsi suru. Kuningas, joka hellästi rakasti puolisoaan

huolimatta tuosta kuuluisasta sananlaskusta, joka sanoo avioliittoa

rakkauden haudaksi, suri hillittömästi, teki hehkuvia lupauksia

valtakunnan kaikissa temppeleissä, oli valmis uhraamaan oman elämänsä

rakkaan puolison pelastukseksi. Mutta turhaan huudettiin avuksi sekä

jumalia että haltiattaria.

Kun kuningatar tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, sanoi hän

miehelleen, joka kylpi kyynelissä:

"Sallikaa minun ennen kuolemaani vaatia teiltä erästä asiaa: jos

nimittäin haluaisitte mennä uusiin naimisiin..." Tässä kuningas

alkoi nyyhkyttää surkeasti, tarttui vaimonsa käsiin, kostutti

niitä kyynelillään ja vakuutti että oli tarpeetonta puhua toisesta

avioliitosta.

"Ei, ei, rakas kuningattareni", sanoi hän vihdoin, "puhukaa pikemmin

siitä että seuraan teitä pian."

"Valtion", jatkoi kuningatar lujasti, mikä vielä enensi kuninkaan

surua, "valtion tulee ajatella kruunun perimystä, ja koska minä olen

lahjoittanut teille vain yhden tyttären, on sillä oikeus vaatia

teiltä poikia, jotka ovat kaltaisianne. Mutta minä pyydän teitä

hartaasti, kaiken sen rakkauden nimessä, jota olette tuntenut minua

kohtaan, että suostutte alamaistenne pyyntöihin vasta sitten kun

olette löytänyt prinsessan, joka on kauniimpi kuin minä. Vannokaa se

minulle, niin kuolen tyytyväisenä."

Saattaa ajatella että kuningatar, joka ei ollut kokonaan vailla

itserakkautta, vaati kuninkaalta tämän valan, koska hän ei uskonut

että maailmassa olisi toista hänen vertaistaan naista. Hän luuli nyt

voivansa olla varma siitä että kuningas ei menisi toisiin naimisiin.

Sitten hän kuoli. Koskaan ei mies ole surrut niin kiihkeästi:

itkua ja nyyhkytystä yöt ja päivät, siinä lesken niukka lohdutus

yksinäisyydessään.

Suuret surut eivät ole kestäviä. Valtakunnan mahtavimmat miehet

kokoontuivat neuvotteluun ja tulivat yhtenä miehenä pyytämään

kuningasta menemään uusiin naimisiin. Ensi kertaa kuultuna ehdotus

tuntui kuninkaasta kovalta ja sai hänet taaskin vuodattamaan

kyyneleitä. Hän vetosi kuningattarelle tekemäänsä valaan ja kehotti

neuvosherroja koettamaan, voisivatko he mistään löytää prinsessan,

joka olisi kauniimpi kuin hänen vaimovainajansa. Kuningas itse uskoi

sitä mahdottomaksi.

Mutta neuvosherrat pitivät sellaista lupausta lapsellisuutena ja

sanoivat että kauneus merkitsee vähän, jos kuningatar vain on kunnon

nainen ja kelpaa äidiksi. Valtion rauhan ja turvallisuuden vuoksi

tarvittiin prinssejä. Prinsessalla oli kyllä kaikki ominaisuudet,

joita suuri kuningatar tarvitsee, mutta hänen puolisokseen oli

valittava muukalainen, ja silloin tämä muukalainen joko veisi hänet

omaan maahansa tai jäisi hallitsemaan hänen kanssaan, ja silloin

heidän lapsensa eivät enää olisi samaa hallitsijahuonetta. Ja jos

hallitsija ei enää olisi samanniminen, voisivat naapurikansat ruveta

sotimaan heitä vastaan ja tuhota koko kuningaskunnan. Nämä ajatukset

tehosivat kuninkaaseen ja hän lupasi miettiä asiaa.

Hän rupesi nyt innokkaasti etsimään naimaikäisten prinsessain

joukosta sitä, joka voisi sopia hänelle. Hänelle tuotiin joka päivä

ihastuttavia kuvia, mutta kukaan ei viehättävyydessä vetänyt vertoja

kuningatarvainajalle, eikä kuningas voinut tehdä päätöstään.

Onnettomuudeksi sattui kuningas huomaamaan että prinsessa, hänen

tyttärensä, ei ollut ainoastaan kaunis ja ihastuttava, vaan vieläpä

voitti kuninkaallisen äitinsä henkevyydessä ja suloudessa. Ja silloin

kuninkaan mieleen johtui hullu ajatus ottaa prinsessa puolisokseen,

koska tämä yksin voisi päästää hänet valasta.

Kaino ja hyveellinen nuori prinsessa oli pyörtyä kauhusta, kun

kuningas teki ehdotuksensa. Hän heittäytyi kuninkaallisen isänsä

jalkoihin ja pyysi koko sielunsa voimalla ettei kuningas pakottaisi

häntä sellaiseen rikokseen.

Mutta kuningas oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä tämän kummallisen

ajatuksen. Rauhoittaakseen prinsessan omaatuntoa hän meni kysymään

neuvoa vanhalta pakanapapilta, druidilta. Tämä druidi oli vähemmän

harras kuin kunnianhimoinen, ja päästäkseen mahtavan kuninkaan

uskotuksi hän uhrasi viattoman ja hyvän prinsessan onnen. Hän

liehitteli kuningasta niin taitavasti, esitti aiotun rikoksen niin

kauniissa valossa että kuningas lopulta uskoi tekevänsä hurskaan

teon, jos meni naimisiin tyttärensä kanssa. Tuon katalan miehen

puheet olivat kuninkaalle kovin mieleen, hän syleili druidia ja

palasi linnaansa entistä itsepäisempänä. Prinsessa sai määräyksen

valmistautua tottelemaan kuningasta.

Hätääntynyt nuori prinsessa ei osannut ajatella muuta kuin miten hän

pääsisi tapaamaan kummiansa, syreenihaltiatarta. Tätä varten hän

lähti samana yönä matkaan somissa pikku vaunuissa, joiden eteen oli

valjastettu lammas, joka tunsi kaikki tiet. Hän pääsi onnellisesti

perille.

Haltiatar rakasti prinsessaa ja sanoi tietävänsä, minkätähden

tämä tuli hänen luokseen. Prinsessan ei kuitenkaan tarvinnut olla

huolissaan, hänellä ei ollut mitään pelättävää, jos hän tarkoin

noudattaisi kumminsa neuvoa.

"Olisi hyvin väärin, lapseni, jos menisit naimisiin isäsi kanssa",

sanoi haltiatar, "mutta epäilemättä voit säästyä siitä. Sano vain

isällesi, että hänen pitäisi täyttää eräs oikkusi, hänen pitäisi

lahjoittaa sinulle ilman värinen puku. Niin mahtava kuin hän onkin,

ei hän voi siinä onnistua."

Prinsessa kiitti kummiansa ja sanoi heti seuraavana aamuna isälleen

niinkuin haltiatar oli neuvonut. Hän ei tulisi antamaan suostumustaan

ennenkuin oli saanut ilman värisen puvun.

Kuningas ilostui saamistaan toiveista, kokosi maan taitavimmat

ompelijat ja tilasi heiltä tämän puvun uhaten hirttää joka-ainoan,

jos he eivät onnistuisi. Niin pitkälle hänen ei tarvinnut mennä,

sillä jo toisena päivänä he toivat hänelle tuon niin kiihkeästi

halutun puvun. Taivaan sini, jota kultapilvet reunustavat ei ole

ihanampi kuin tuo puku, kun se levitettiin prinsessan eteen.

Prinsessa oli onneton eikä tietänyt miten selviytyä asiasta. Kuningas

kiirehti päätöstä. Täytyi taaskin kysyä neuvoa kummilta, joka

suuresti ihmetteli juonensa epäonnistumista ja neuvoi prinsessaa

tällä kertaa pyytämään kuun väristä pukua. Kuningas, joka ei voinut

kieltää prinsessalta mitään, lähetti hakemaan taitavimmat ompelijat

ja tilasi heiltä kuun värisen puvun niin pontevasti että tilauksen ja

suorituksen välillä ei kulunut vuorokauttakaan...

Prinsessa oli ihastuneempi tuohon ihmeen kauniiseen pukuun kuin

isänsä huolenpitoon. Jäätyään hovinaistensa ja vanhan hoitajansa

seuraan hän antoi surulleen rajattoman vallan.

Syreenihaltiatar, joka tiesi kaiken, tuli hätääntyneen prinsessan

avuksi ja sanoi hänelle:

"Jollen vallan pahasti erehdy, luulen että jos pyydät auringon

väristä pukua, saamme kuninkaallisen isäsi luopumaan koko asiasta.

Sellaista pukua ei kukaan voi valmistaa. Joka tapauksessa voitamme

aikaa."

Prinsessa oli yhtä mieltä ja pyysi pukua. Rakastunut kuningas uhrasi

ilman pienintäkään kaipausta kruununsa kaikki timantit ja rubiinit

tätä ihmeellistä työtä varten ja antoi määräyksen, ettei mitään

säästettäisi, jotta puvusta tulisi auringon vertainen.

Puvusta tulikin niin häikäisevä, että kaikkien niiden, jotka näkivät

sen levällään, oli pakko sulkea silmänsä. Tältä ajalta ovat peräisin

vihreät silmälasit ja mustat rillit.

Mutta mitä tämä näky vaikutti prinsessaan? Hän ei ollut koskaan

nähnyt mitään niin kaunista ja taiteellisesti laadittua. Hän oli

vallan neuvoton ja vetäytyi muka silmiään säästääkseen huoneeseensa,

jossa haltiatar sanomattoman nolona odotti. Vielä pahempaakin:

nähdessään auringon värisen puvun haltiatar punastui suuttumuksesta.

"Nyt, tyttöseni", sanoi hengetär, "panemme isäsi häpeällisen

rakkauden kovalle koetukselle. Hän näkyy olevan perin itsepäinen

ja luulee että häät ovat jo ovella, mutta luulenpa että hän vähän

hämmästyy seuraavaa pyyntöäsi. Neuvon sinua pyytämään hänen rakkaan

aasinsa nahkaa, tuon aasin, joka toimittaa hänelle niin runsaasti

rahaa kaikkiin kuluihin. Kas niin, meneppä sanomaan hänelle että

haluat tuon aasin nahan."

Prinsessa oli onnellinen keinosta, joka auttaisi häntä pääsemään

vihatusta liitosta. Hän ei uskonut että isä koskaan voisi suostua

uhraamana aasiaan. Ja niinpä hän sanoi isälleen toivovansa tuon

kauniin eläimen nahkaa. Isä kyllä ihmetteli tätä päähänpistoa, mutta

ei hetkeäkään epäillyt täyttää sitä. Aasi parka uhrattiin, ja nahka

tuotiin hienosti prinsessalle, joka ei enää nähnyt mitään keinoa

välttää onnettomuuttaan. Hän oli suorastaan epätoivon vallassa, kun

haltiatar tuli.

"Mitä ajattelet, tyttäreni?" sanoi haltiatar nähdessään kuinka

prinsessa repi hiuksiansa ja hankasi hienoja poskiansa. "Tämähän

on elämäsi onnellisin hetki. Verhoa itsesi tähän nahkaan, lähde

palatsista ja mene niin pitkälle kuin maa kantaa. Jumalat palkitsevat

sitä, joka uhraa kaiken hyveelle. Mene, minä huolehdin siitä

että pukuvarastosi seuraa sinua kaikkialle. Lipas, jossa pukusi

ja jalokivesi ovat, seuraa askeleitasi maan alitse. Tästä saat

taikasauvani, ja minne ikinä pysähdytkään, ei sinun tarvitse muuta

kuin koputtaa maahan kun tarvitset lipastasi, ja se nousee silmäisi

eteen. Nyt sinun täytyy lähteä, älä viivyttele enää!"

Prinsessa suuteli hellästi kummiansa, pyysi ettei tämä jättäisi

häntä, pukeutui rumaan nahkaan ja tuhri kasvonsa noella. Sitten hän

lähti isänsä rikkaasta palatsista ilman että kukaan tunsi häntä.

Prinsessan katoaminen aiheutti suuren hälinän. Kuningas, joka oli

ruvennut valmistamaan suurta juhlaa, oli epätoivoissaan. Hän lähetti

toistasataa santarmia ja toistatuhatta poliisia etsimään tytärtään,

mutta haltiatar suojeli prinsessaa ja teki hänet näkymättömäksi

tarkimpienkin etsijäin silmissä.

Eikä siinä muu auttanut kuin tyytyä.

Mutta prinsessa kulki. Hän kulki kauas, kauas, vieläkin kauemmaksi

ja etsi työpaikkaa, mutta vaikka armeliaat ihmiset antoivat hänelle

ruokaa, ei kukaan tahtonut häntä palvelukseensa, kun hän oli niin

likainen.

Viimein hän tuli kauniiseen kaupunkiin, jonka portin edustalla oli

karjakartano. Kartanon emäntä tarvitsi jotakin tyttöpahasta pesemään

riepuja ja puhdistamaan kanatarhaa ja sikolättiä. Nähdessään tuon

epäsiistin kulkuritytön emäntä pyysi häntä palvelukseensa. Prinsessa

suostui ilomielin, sillä hän oli jo hyvin väsynyt kulkemaan.

Asunnokseen hän sai erään komeron, joka oli kaukana keittiöstä.

Toiset palvelijat tekivät hänestä ensimmäisinä päivinä karkeata

pilaa, niin likaiseksi ja vastenmieliseksi aasinnahka teki

hänet. Vähitellen häneen totuttiin, ja hän suoritti työnsä niin

huolellisesti että emäntä otti hänet erikoiseen suojelukseensa.

Prinsessa vei lampaat laitumelle ajallansa ja ruokki kalkkunoita niin

ymmärtäväisesti kuin ei hän elämässään olisi muuta tehnyt. Kaikki

menestyi hänen kauniissa käsissään.

Eräänä päivänä hän istui kirkkaan lähteen luona, jonne hän usein

tuli valittamaan onnetonta asemaansa, ja sattui näkemään kuvansa

lähteessä. Hirveä aasinnahka, joka oli sekä päähineenä että pukuna,

sai hänet kauhun valtaan. Häveten asuaan hän pesi kasvonsa ja

kätensä, jotka tulivat valkeammiksi kuin norsunluu. Hänen kaunis

hipiänsä saavutti taas luonnollisen raikkautensa. Iloisena omasta

kauneudestaan hän alkoi mieliä kylpyyn. Hän menikin kylpyyn, mutta

voidakseen palata karjakartanoon hänen täytyi taas panna tuo kauhea

aasinnahka ylleen.

Onneksi oli seuraava päivä juhlapäivä, joten hänellä oli aikaa ottaa

esiin lippaansa ja pukeutua. Hän puuteroi kauniin tukkansa ja puki

ylleen kauniin, ilman värisen pukunsa. Huone oli niin pieni, ettei

hameen laahus mahtunut sinne levälleen. Prinsessa katsoi peiliin

ja oli syystäkin niin tyytyväinen kuvaansa, että hän päätti omaksi

huvikseen pukeutua aina sunnuntaisin ja juhlapäivinä johonkin

ihanista puvuistaan.

Tämän hän aina tekikin. Hän koristi ihmeen taidokkaasti kauniit

hiuksensa kukilla ja timanteilla, ja usein hän huokasi kun ei kukaan

muu ollut näkemässä hänen ihanuuttaan kuin lampaat ja kalkkunat,

jotka pitivät hänestä yhtä paljon, vaikka hänellä olikin yllään

tuo kauhea nahka, jonka mukaan häntä karjakartanolla oli ruvettu

nimittämään Aasinnahaksi.

Eräänä juhlapäivänä, jolloin Aasinnahka oli pukeutunut auringon

väriseen pukuun, tuli kuninkaan poika, jolle karjakartano kuului,

sinne lepäämään metsästysretkellä palatessaan.

Tämä prinssi oli nuori, kaunis ja komea, kuninkaallisten vanhempainsa

lemmikki ja alamaistensa ihastus. Hänen kunniakseen tarjottiin

karjakartanolla maalainen juhla-ateria, johon hän kiitollisena

suostui. Sitten hän lähti tarkastamaan kanatarhoja joka loukkoa

myöten.

Kulkiessaan paikasta paikkaan hän tuli pimeälle käytävälle, jonka

perällä oli suljettu ovi. Hän kurkisti uteliaana avaimenreiästä, eikä

hänen hämmästyksellään ollut rajoja, kun hän sai nähdä prinsessan,

niin kauniin ja loistavasti puetun, niin jalon ja vaatimattoman

näköisen, että hän luuli näkevänsä jumalattaren. Kiihkeä tunne,

joka valtasi hänet siinä hetkessä, olisi saanut hänet murtamaan

oven, jollei hän samalla olisi syvästi kunnioittanut tuota hurmaavaa

olentoa.

Hän tuskin malttoi lähteä tummasta ja syrjäisestä käytävästä, ja hän

lähtikin vain ottaakseen selville, kuka asui pienessä kamarissa.

Hänelle vastattiin että siellä asui eräs tyttöpahanen, jota sanottiin

Aasinnahaksi sen nahan mukaan, joka oli hänen pukunaan. Tyttö oli

niin likainen, ettei kukaan viitsinyt katsoa häneen eikä puhutella

häntä. Vain säälistä oli hänet otettu lammasten ja kalkkunain

paimeneksi.

Prinssi, jota tämä tiedonanto ei suinkaan tyydyttänyt, huomasi hyvin,

että nuo tyhmät ihmiset eivät tietäneet asiasta sen enempää ja että

heiltä oli turha kysellä. Hän palasi isänsä palatsiin rakastuneempana

kuin kuvitella voi, ja alituisesti oli hänen silmäinsä edessä tuon

ihanan jumal'olennon kuva, jonka hän oli nähnyt avaimenreiästä. Hän

katui, ettei ollut koputtanut ovelle ja päätti varmasti tehdä sen

toisella kertaa.

Mutta kiihkeä rakkaus oli siinä määrin kuohuttanut hänen vertaan,

että hän seuraavana yönä sairastui ankaraan kuumeeseen, joka pian

saattoi hänet haudan partaalle. Hänen äitinsä, kuningatar, jolla ei

ollut muita lapsia, oli epätoivoissaan, kun mikään lääke ei auttanut.

Turhaan hän lupasi suuria palkintoja lääkäreille, he käyttivät kaiken

taitonsa, mutta mikään ei parantanut prinssiä.

Viimein he arvasivat, että joku kuolettava tuska oli koko sairauden

syynä. He puhuivat siitä kuningattarelle, joka meni poikansa luo,

sydän tulvillaan hellyyttä, ja vannotti häntä ilmaisemaan surunsa

syyn. Jos oli kysymys kruunun luovuttamisesta hänelle, laskeutuisi

kuninkaallinen isä mielellään valtaistuimelta, jotta poika saisi

nousta sille; jos taas prinssi haluaisi jonkun prinsessan vaimokseen,

oli tämä sitten vaikka vihollismaan prinsessa ja oli valittamisen

syytä miten paljon tahansa, uhrattaisiin kaikki, jotta hänen

toiveensa täyttyisi. Prinssi ei vain saisi heittäytyä kuolemaan,

sillä hänen hengestään riippui vanhempien henki.

Kuningatar ehti tuskin lopettaa tämän liikuttavan puheen kostuttaen

sairaan kasvoja vuolain kyynelin, kun prinssi vastasi heikolla

äänellä: "Äiti, en ole niin luonnoton poika että kadehtisin isältäni

kruunua. Suokoon taivas, että hän elää vielä monta pitkää vuotta ja

että minä kauan saan olla hänen uskollisin ja nöyrin alamaisensa!

Mitä taas tulee prinsessoihin, joita tarjoatte minulle, en ole vielä

aikonut mennä naimisiin. Saatte uskoa että minä, joka kaikessa

noudatan tahtoanne, olen aina totteleva teitä, maksoi mitä maksoi."

"Ah, poikani", jatkoi kuningatar, "mikään ei merkitse meille mitään,

kunhan vain sinun henkesi säästyy! Mutta, rakas poikani, pelasta

vanhempiesi henki ja sano minulle, mitä toivot. Ja ole varma, että se

sinulle annetaan."

"No niin, äitini", vastasi prinssi, "koska minun on ilmaistava teille

ajatukseni, tahdon totella. Tekisin väärin, jos panisin vaaralle

alttiiksi kaksi olentoa, jotka ovat minulle niin rakkaat. Niin,

äitini, minä tahtoisin että Aasinnahka leipoisi minulle kaakun ja

että se tuotaisiin minulle heti valmistuttuaan."

Kuningatar ihmetteli tuota outoa nimeä ja kysyi kuka oli Aasinnahka.

"Teidän Majesteettinne", vastasi eräs hänen upseereistaan, joka

sattumalta oli nähnyt tytön, "Aasinnahka on viheliäisin otus

suden jälkeen: mustaihoinen, likainen tyttöraiska, joka asuu

karjakartanollanne ja paimentaa kalkkunoita."

"Olkoon vain", vastasi kuningatar, "poikani on ehkä metsästysretkeltä

palatessaan maistanut hänen leivoksiaan. Tämä on sairaan oikku, ja

minä tahdon että Aasinnahka -- koska Aasinnahka kerran on olemassa --

heti leipoo hänelle kaakun."

Joku juoksi paikalla karjakartanoon, ja Aasinnahka kutsuttiin esiin

kuulemaan käskyä, että hänen piti parhaansa mukaan leipoa kaakku

prinssille.

Muutamat kertojat vakuuttavat että samana hetkenä, jolloin prinssi

oli kurkistanut avaimenreiästä, olivat myöskin Aasinnahan silmät

keksineet hänet. Kun tyttö sitten oli katsonut pienestä ikkunastaan,

oli hän nähnyt prinssin, joka oli niin nuori, kaunis ja komea, että

tuo kuva oli jäänyt hänen mieleensä. Prinssin muisteleminen oli usein

maksanut hänelle huokauksiakin.

Oli miten oli, joko sitten Aasinnahka oli nähnyt hänet tai kuullut

häntä paljon kiitettävän, oli hän joka tapauksessa nyt hyvin iloinen

keksiessään keinon ilmaista itsensä. Hän sulkeutui huoneeseensa,

heitti pois ruman aasinnahan, pesi kasvot ja kädet, kampasi vaaleat

hiuksensa, pani ylleen kauniin, hopeahohtoisen liivin ja samanlaisen

hameen ja alkoi leipoa toivottua kaakkua. Hän pani siihen hienoimpia

jauhoja, munia ja tuoretta voita. Taikinaa tehdessään hän pudotti

siihen, joko tarkoituksella tai epähuomiossa, sormestaan sormuksen,

joka sekaantui taikinaan. Kun kaakku oli valmis, pukeutui hän

kauheaan nahkaansa, antoi kaakun upseerille ja kysyi häneltä prinssin

vointia. Mutta upseeri ei suvainnut vastata, riensi vain prinssin luo

ja vei hänelle kaakun.

Prinssi otti kaakun kiihkeästi tuon miehen käsistä ja söi sen niin

ahnaasti, että saapuvilla olevat lääkärit pitivät sitä pahana

merkkinä. Itse asiassa prinssi olikin vähällä tukehtua sormukseen,

joka löytyi eräästä kaakkupalasta. Mutta hän otti sen taitavasti

suustaan, ja hänen ahneutensa kaakkuun nähden väheni, kun hän katseli

tuota hienoa, kultakehään kiinnitettyä smaragdia. Sormus oli niin

pieni, että hänen mielestään se ei voinut sopia muuta kuin maailman

sievimpään pieneen sormeen.

Prinssi suuteli sormusta tuhannet kerrat, kätki sen tyynynsä alle

ja otti esille joka hetki, luullessaan ettei häntä nähty. Hän

kiusasi itseään miettimällä, kuinka hän saisi tavata sen, jolle tuo

sormus saattoi sopia, mutta hän ei uskonut, että hänen pyyntöönsä

suostuttaisiin, jos hän kutsuttaisi luokseen Aasinnahan, joka oli

leiponut kaakun. Hän ei myöskään uskaltanut kertoa, mitä hän oli

nähnyt avaimenreiästä, jottei häntä pilkattaisi ja luultaisi näkyjen

näkijäksi. Kaikki nämä ajatukset vaivasivat häntä samalla kertaa,

kuume yltyi kovasti, ja lääkärit, jotka eivät tietäneet mitä tehdä,

selittivät kuningattarelle, että prinssi oli sairas rakkaudesta.

Kuningatar riensi poikansa luo, mukanaan kuningas, joka oli yhtä

onneton.

"Poikani, rakas poikani", huusi huolestunut hallitsija, "sano meille

sen nimi, jonka tahdot vaimoksesi ja me vannomme että saat hänet,

vaikka hän sitten olisi orjista halvin."

Kuningatar suuteli häntä ja yhtyi valaan.

"Isä ja äiti", vastasi prinssi, "minä en suinkaan aio solmia liittoa,

joka olisi teille vastenmielinen. Ja merkiksi siitä lupaan mennä

naimisiin sen tytön kanssa, jolle tämä sormus" -- prinssi otti

sormuksen tyynynsä alta -- "sopii, oli hän sitten millainen tahansa.

Ei juuri näytä uskottavalta että niin hieno ja kaunis sormi kuuluisi

halpasyntyiselle."

Kuningas ja kuningatar ottivat sormuksen, tarkastivat sitä uteliaina

ja päättelivät että tällainen sormus ei voisi sopia muuta kuin hyvään

perheeseen kuuluvalle tytölle. Kuningas syleili poikaansa kehoittaen

häntä parantumaan, lähti sitten ulos ja antoi torvien, huilujen ja

rumpujen soitolla kuuluttaa kautta koko kaupungin että kaikkien oli

tultava palatsiin koettamaan erästä sormusta. Siitä, jolle sormus

sopisi, oli tuleva kruununperillisen puoliso.

Ensin tulivat prinsessat, sitten herttuattaret, markiisittaret

ja vapaaherrattaret, mutta turhaan he koettivat suipentaa

sormiansa, sormus ei sopinut kenellekään. Sitten täytyi turvautua

porvaristyttöihin, jotka kyllä olivat hyvin somia, mutta joilla

kaikilla oli liian paksut sormet. Prinssi, joka nyt oli terveempi,

oli itse koettamassa. Sitten tuli kamarineitojen vuoro, mutta he

eivät onnistuneet sen paremmin. Oli tuskin ketään enää, joka ei

huonolla menestyksellä olisi koettanut tuota sormusta. Silloin

prinssi kutsutti keittäjät, kyökkipiiat ja lammaspaimenet: heidät

tuotiin hänen luokseen, mutta sormus ei mahtunut kynttä kauemmaksi

heidän punaisiin ja pyyleviin sormiinsa.

"Onko lähetetty hakemaan Aasinnahkaa, joka leipoi minulle kaakun joku

päivä sitten?" kysyi prinssi.

Kaikki rupesivat nauramaan ja vastasivat kieltävästi. Aasinnahka oli

liian likainen.

"Tuotakoon hänet tänne heti paikalla", sanoi kuningas. "Kenenkään ei

tarvitse sanoa että olen jättänyt jonkun huomioonottamatta."

Nauruin ja pilkkapuhein lähdettiin hakemaan kalkkunapaimenta.

Prinsessa, joka oli kuullut torvien soiton ja airuitten huudot,

aavisti kohta että hänen sormuksensa oli aiheuttanut tämän hälinän.

Hän rakasti prinssiä, ja koska todellinen rakkaus on arka ja

vaatimaton, oli hän alituisessa pelossa, että jollakin toisella

naisella olisi yhtä hennot sormet kuin hänellä. Sitä suurempi

oli hänen ilonsa, kun häntä tultiin hakemaan ja hänen ovelleen

koputettiin.

Sinä hetkenä, jolloin hän sai tietää että hänen sormukseensa

kuuluvaa sormea etsittiin, oli jokin epämääräinen toivo saanut

hänet kampaamaan tukkansa huolellisemmin ja pukemaan ylleen kauniin

hopeallakirjaillun liivinsä ja monilaskoksisen, hopeapitseillä ja

smaragdeilla koristellun hameensa.

Mutta kun ovelle koputettiin ja hän kuuli itseään kutsuttavan

prinssin luo, pani hän nopeasti hartioilleen aasinnahan ja avasi oven.

Pilkaten sanoivat nuo ihmiset hänelle, että kuningas kysyi häntä

naittaakseen hänet pojalleen. Sitten he nauraa hohottivat ja veivät

hänet prinssin luo, joka hänkin kummasteli tuon tytön asua eikä

uskaltanut uskoa häntä samaksi, jonka hän oli nähnyt niin loistavana

ja kauniina. Suruisena ja ymmällään raskaasta pettymyksestänsä hän

kysyi:

"Tekö asutte tumman käytävän perällä karjakartanon kolmannessa

kanatarhassa?"

"Niin, herra", vastasi tyttö.

"Näyttäkää minulle kätenne", sanoi prinssi huoaten syvään.

Mutta kuka sai hämmästyä? Kuningas ja kuningatar ja kamariherrat

ja ylimykset, kun tuon mustan ja likaisen nahan alta tuli näkyviin

valkea pieni käsi, hieno kuin ruusunlehti, ja kun sormus vaivatta

sopi maailman sievimpään pieneen käteen. Sitten prinsessa teki pienen

liikkeen, nahka putosi, ja hän seisoi heidän edessään niin hurmaavan

kauniina että prinssi, niin heikko kuin vielä olikin, heittäytyi

hänen polviensa eteen ja syleili niitä niin tulisesti että prinsessa

punastui. Sitä tuskin huomattiin, sillä kuningas ja kuningatarkin

tulivat syleilemään häntä ja kysyivät, suostuiko hän vaimoksi heidän

pojalleen. Prinsessa, joka oli hämillään niin monista hyväilyistä ja

kauniin nuoren prinssin rakkaudentunnustuksesta, aikoi juuri kiittää

heitä, kun katto aukeni ja syreenihaltiatar laskeutui alas vaunuissa,

joita hänen nimisensä kukat ja lehvät peittivät, ja kertoi heille

kuvaamattoman kauniisti prinsessan tarinan.

Kuningas ja kuningatar olivat kovin mielissään, kun kuulivat että

Aasinnahka oli ylhäinen prinsessa, ja heidän hellyytensä vain yltyi.

Mutta prinssi pani vielä enemmän arvoa prinsessan hyveellisyydelle,

ja hänen rakkautensa kasvoi yhä suuremmaksi.

Hänen oli niin kiire saada prinsessa rouvakseen, että hän tuskin

antoi aikaa tarpeellisiin häävalmistuksiin. Kuningas ja kuningatar

olivat hurmaantuneita miniäänsä, hyväilivät ja syleilivät häntä

lakkaamatta. Prinsessa oli sanonut, että hän ei voisi mennä

prinssin kanssa naimisiin ilman isänsä suostumusta. Niinpä oli isä

ensimmäinen, jolle lähetettiin hääkutsut, kuitenkaan ilmaisematta,

kuka morsian oli. Syreenihaltiatar, joka johti kaikkea, niinkuin

sopikin, oli varovaisuuden vuoksi vaatinut sitä.

Häihin tuli kuninkaita kaikista maista, muutamat kantotuolissa,

toiset vaunuissa, pitkämatkaisimmat ratsastivat elefanteilla,

tiikereillä, kotkilla. Mutta loistavin ja mahtavin oli prinsessan

isä, joka onneksi oli unohtanut luonnottoman rakkautensa ja mennyt

naimisiin erään hyvin kauniin, lapsettoman leskikuningattaren kanssa.

Prinsessa juoksi häntä vastaan, isä tunsi hänet heti ja syleili häntä

hellästi, ennenkuin hän ehti heittäytyä isänsä jalkoihin. Kuningas ja

kuningatar esittivät hänelle poikansa, jolle hän osoitti suopeuttaan

mitä runsaimmin. Sitten vietettiin mahdollisimman loistavat häät.

Mutta prinssi ja prinsessa välittivät vähän koko loistosta, he

katselivat vain toisiaan.

Kuningas, sulhasen isä, kruunautti poikansa kuninkaaksi

samana päivänä, suuteli hänen kättään ja pani hänet istumaan

valtaistuimelle. Ylevämielinen poika vastusti turhaan, totella

täytyi. Nämä mainiot hääjuhlat kestivät lähes kolme kuukautta, mutta

prinssin ja prinsessan rakkaus kestäisi vieläkin, niin suuri se oli,

jolleivät he olisi kuolleet sata vuotta myöhemmin.

Opetus.

On Aasinnahan satu kumma kuulla,

sen valheeksi vois varmaan moni luulla.

Vaan unhoon joutuvi se varmaan vasta

kun loppuu lapset, mummot maailmasta.