Oli kerran kuningas ja kuningatar, jotka olivat kovin suruissaan,
kun heillä ei ollut lapsia, niin suruissaan kuin vain olla
voi. He matkustivat kaikkiin maailman kylpypaikkoihin, tekivät
pyhiinvaellusmatkoja ja hurskaita lupauksia, mutta mikään ei
näyttänyt auttavan. Vihdoin he kuitenkin saivat pienen tytön.
Ristiäiset olivat komeat, ja pienelle prinsessalle pyydettiin
kummiksi maan kaikki haltiattaret. Heitä oli seitsemän. Jokainen
heistä oli antava prinsessalle kummilahjan, niinkuin haltiatarten
tapa oli siihen aikaan, ja sillä tavoin toivottiin prinsessan saavan
kaikki hyvät ominaisuudet.
Ristiäisjuhlallisuuksien jälkeen palasi koko seurue kuninkaan
palatsiin, jossa haltiattarille tarjottiin juhlapäivällinen. Jokaisen
eteen pantiin hienon hienot lautaset ja kultainen lipas, jossa oli
lusikka, veitsi ja haarukka puhtainta kultaa, koristettu timanteilla
ja rubiineilla. Mutta juuri kun aiottiin asettua pöytään, tuli
linnaan eräs vanha haltiatar, jota ei ollut kutsuttu, koska hän ei
yli viiteenkymmeneen vuoteen ollut poistunut tornistaan, ja kaikki
luulivat että hän oli kuollut tai lumottu.
Kuningas käski kattaa hänellekin, mutta hänelle ei voitu antaa
kultalipasta niinkuin toisille, koska niitä oli valmistettu vain
seitsemän seitsemää haltiatarta varten. Vanhus luuli, että häntä
halveksittiin, ja mumisi uhkauksia hampaittensa välistä.
Eräs nuori haltiatar, joka istui hänen lähellään, kuuli uhkaukset
ja pelkäsi hänen voivan antaa jonkun ikävän lahjan prinsessalle.
Sitä varten hän heti aterian loputtua piiloutui oviverhon taakse
saadakseen puhua viimeisenä ja korjata, mikäli mahdollista, vanhuksen
aiheuttaman vahingon.
Sitten rupesivat haltiattaret antamaan lahjoja prinsessalle. Nuorin
antoi hänelle sellaisen lahjan, että hänestä tulisi maailman
kaunein nainen, lähinnä nuorin, että hänestä tulisi viisas kuin
enkeli, kolmas, että hän olisi ihmeen suloinen ja viehättävä
kaikissa teoissaan, neljäs, että hän oppisi tanssimaan verrattoman
hyvin, viides, että hän laulaisi kuin satakieli, kuudes, että hän
soittaisi kaikenlaisia soittokoneita paremmin kuin kukaan muu. Kun
vanhan haltiattaren vuoro tuli, huojutti hän päätään -- pikemmin
ylenkatseesta kuin korkean ikänsä tähden -- ja sanoi että prinsessa
haavoittaisi kätensä värttinään ja kuolisi.
Tuo kauhea lahja värisytti koko seuruetta, eikä ollut ketään, joka
ei olisi itkenyt. Silloin astui nuori hengetär esiin verhon takaa ja
sanoi kirkkaalla äänellä:
"Rauhoittukaa, kuningas ja kuningatar, tyttärenne ei kuole. Tosin en
kykene kokonaan tekemään tyhjäksi vanhuksen ennustusta: prinsessa
haavoittaa kätensä värttinään, mutta hän ei kuole, vaan vaipuu syvään
uneen, joka kestää sata vuotta. Tämän ajan kuluttua tulee kuninkaan
poika herättämään hänet."
Kuningas koetti välttää vanhuksen ennustamaa onnettomuutta ja antoi
kuuluttaa, ettei kenelläkään, kuolemanrangaistuksen uhalla, ollut
lupa kehrätä värttinällä eikä pitää värttinää kotonaan.
Viidentoista tai kuudentoista vuoden kuluttua tapahtui kerran,
kun kuningas ja kuningatar olivat eräällä huvilinnallaan, että
prinsessa lähti retkelle kautta koko linnan, juoksi huoneesta
huoneeseen ja nousi aina torniin saakka, pieneen komeroon, jossa
vanha nainen kehräsi värttinällä. Tämä kunnon muori ei ollut kuullut
puhuttavankaan kuninkaan kiellosta.
"Mitä teette, muoriseni?" kysyi prinsessa.
"Minä kehrään, kaunis lapsi", vastasi vanhus, joka ei tuntenut
prinsessaa.
"Voi kuinka se näyttää kauniilta", sanoi prinsessa. "Kuinka sitä
tehdään? Antakaa minun koettaa, osaisinko tehdä samoin."
Tuskin hän oli ottanut värttinän käteensä, kun hän jo haavoitti
kätensä, sillä hän oli liian vilkas ja vähän kömpelö, ja sitäpaitsi
haltiatarten tuomio oli niin määrännyt. Hän kaatui taintuneena maahan.
Kunnon vanhus hätääntyi ja huusi apua. Ihmisiä tuli joka taholta,
prinsessan kasvoille kaadettiin vettä, hänen vaatteensa avattiin,
hänen käsiään taputettiin, hänen ohimoitaan hierottiin Unkarin pyhän
Elisabetin vedellä, mutta mikään ei saanut häntä toipumaan.
Silloin kuningas, joka hälinän kuullessaan oli noussut torniin,
muisti haltiatarten ennustusta. Hän arveli että tämä tapahtui, koska
haltiattaret olivat sanoneet että se tapahtuisi, ja hän antoi viedä
prinsessan kauneimpaan huoneeseen koko linnassa, kullalla ja hopealla
kirjaillulle vuoteelle.
Prinsessaa olisi voinut luulla enkeliksi, niin kaunis hän oli, sillä
taintumus ei ollut vähentänyt hänen ihonsa raikkautta. Posket olivat
punaiset, huulet kuin korallia. Silmät vain olivat kiinni, mutta hän
hengitti aivan hiljaa, ja siitä huomasi että hän ei ollut kuollut.
Hyvä haltiatar, joka oli pelastanut prinsessan hengen tuomitessaan
hänet nukkumaan sata vuotta, oli kuningas Mataquinin valtakunnassa,
kahdentoista tuhannen peninkulman päässä, kun prinsessan onnettomuus
tapahtui. Mutta hänelle toi viipymättä tiedon eräs pieni kääpiö,
jolla oli seitsemän peninkulman saappaat, nimittäin sellaiset,
joilla pääsee seitsemän peninkulmaa yhdellä askeleella. Haltiatar
lähti matkaan paikalla ja saapui perille tunnissa, ajaen tulisissa
vaunuissa lohikäärmeitten vetämänä.
Kuningas meni tarjoamaan hänelle kätensä, kun hän astui vaunuista
alas. Haltiatar hyväksyi kaiken, mitä kuningas oli tehnyt, mutta
koska hän oli hyvin selvänäköinen, ajatteli hän että prinsessan
herätessään olisi hyvin vaikea tulla yksin toimeen suuressa linnassa,
ja niinpä hän keksi seuraavan keinon.
Hän kosketti taikasauvallaan kaikkia, jotka olivat linnassa
(paitsi kuningasta ja kuningatarta), kotiopettajia, hovinaisia,
kamarineitoja, aatelismiehiä, upseereja, hovimestareita, kokkeja,
kyökkipoikia, lähettejä, vahtisotilaita, ovenvartijoita,
hovipoikia ja käskyläisiä, hän kosketti myöskin hevosia talleissa
ja tallirenkejä, karjapihan suuria koiria ja prinsessan pientä
sylikoiraa, joka makasi hänen vuoteellaan. Kohta kun hän oli
koskettanut heitä, nukkuivat he kaikki herätäkseen vasta samalla
kertaa kuin prinsessakin ja ollakseen tarpeen tullen valmiit
palvelemaan häntä. Paistin vartaatkin, jotka olivat tulella täynnä
peltokanoja ja fasaaneita, nukkuivat, ja tuli nukkui. Kaikki tämä
tapahtui silmänräpäyksessä -- haltiattaret eivät tarvitse pitkiä
aikoja toimiinsa.
Sitten kuningas ja kuningatar suutelivat rakasta lastaan ilman että
hän heräsi, poistuivat linnasta ja antoivat kuulutuksen, jossa
kiellettiin ketään lähestymästä paikkaa. Kielto oli tarpeeton, sillä
neljännestunnissa kasvoi koko puiston ympärille tiheä seinä suuria
ja pieniä puita, köynnöksiä ja orjantappuroita, jotka kietoutuivat
toisiinsa niin ettei yksikään ihminen eikä eläin voinut päästä läpi.
Kohta ei näkynyt enää muuta kuin tornien huiput ja nekin hyvin
kaukaa. Oli ilmeistä että haltiattarella oli tässäkin osuutensa,
hän nimittäin tahtoi että prinsessa nukkuessaan saisi olla täysin
turvassa uteliailta.
Sadan vuoden kuluttua hallitsi maassa kuningas, joka oli toista
sukua kuin nukkuva prinsessa. Hänen poikansa joutui kerran
metsästysretkellä näille tienoille ja kysyi, mitä nuo tornit olivat,
jotka kohosivat suuren, tiheän metsän keskeltä. Jokainen vastasi
hänelle niinkuin oli kuullut sanottavan. Toiset tiesivät että siellä
oli vanha linna, jossa kummitteli, toiset, että kaikki seudun noidat
viettivät siellä kemujaan. Yleisin mielipide oli, että siellä asui
jättiläinen ja että hän vei sinne kaikki lapset, jotka sai kiinni,
voidakseen syödä heidät rauhassa. Kukaan ei voinut seurata häntä
sinne, sillä hänellä yksin muka oli taito tunkeutua metsän läpi.
Prinssi ei tietänyt mitä hänen piti sanoa, kun eräs vanha talonpoika
puuttui puheeseen ja sanoi:
"Armollinen prinssi, yli viisikymmentä vuotta sitten kuulin isäni
sanovan että siellä linnassa on prinsessa, kaunein mitä koskaan on
nähty, ja että hänen pitää nukkua sata vuotta, kunnes kuninkaan
poika, jolle hän on määrätty, tulee herättämään hänet."
Nuori prinssi vallan syttyi tuleen tästä puheesta. Hän uskoi voivansa
ilman muuta saattaa päätökseen näin ihanan seikkailun, ja rakkauden
ja kunnianhimon yllyttämänä hän päätti heti mennä katsomaan, kuinka
asia oli. Tuskin hän oli tullut metsään, kun kaikki nuo suuret
puut, köynnökset ja orjantappurat itsestään väistyivät, jotta hän
pääsisi kulkemaan. Hän meni linnaa kohti, jonka hän näki erään pitkän
käytävän päässä, ja häntä ihmetytti aika tavalla, kun hän näki ettei
kukaan muu ihminen voinut seurata häntä, sillä puut olivat taas
kietoutuneet toisiinsa heti kun hän oli kulkenut läpi. Hän jatkoi
matkaansa, sillä nuori ja rakastunut prinssi on aina urhoollinen. Hän
tuli suurelle pihalle, joka ensi näkemältä oli saada hänen verensä
hyytymään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi kaikkialla, pitkin pihaa
makasi ihmisten ja eläinten ruumiita, jotka näyttivät kuolleilta.
Ovenvartijain turpeista nenistä ja punaisista kasvoista hän kuitenkin
pian huomasi että he vain nukkuivat, ja haarikat, joissa vielä oli
muutama pisara viiniä, osoittivat kyllin selvästi että he olivat
nukahtaneet kesken juomisen.
Prinssi meni suuren marmoripihan poikki ja nousi portaita, tuli
vahtisotilaitten saliin, missä miehet seisoivat rivissä, pyssy
olalla, ja kuorsasivat kilpaa. Hän kulki monen huoneen läpi, joissa
nukkui joukottain aatelisherroja ja naisia, mikä seisaallaan, mikä
istuallaan. Sitten hän tuli kokonaan kultaiseen huoneeseen ja näki
vuoteella, jonka verhot oli vedetty joka taholta auki, kauneimman
ilmestyksen mitä koskaan on nähty: siinä nukkui prinsessa, noin
viisi- tai kuusitoistavuotias, jonka kauneuden säteilyssä oli jotakin
ihmeen kirkasta, kuin jumalaista. Prinssi lähestyi ihaillen ja
vapisten ja laskeutui polvilleen hänen viereensä.
Koska hetki oli tullut ja lumous päättynyt, heräsi prinsessa.
Hän katsoi prinssiin hellemmin kuin näin ensi näkemältä tuntui
sopivankaan ja sanoi:
"Tekö se olette, prinssini? Kylläpä teitä sai odottaa kauan."
Prinssi hurmaantui näistä sanoista ja vielä enemmän tavasta,
jolla prinsessa ne lausui, eikä tietänyt miten ilmaista iloaan ja
kiitollisuuttaan. Hän vakuutti rakastavansa prinsessaa enemmän
kuin omaa itseään. Hänen puheensa oli kankeata, mutta se miellytti
prinsessaa sitä enemmän, sillä mitä vähemmän sanoja, sitä enemmän
rakkautta. Prinssi oli enemmän hämillään kuin prinsessa, ja sehän ei
ollut ihmekään. Olihan prinsessalla ollut aikaa uneksia, mitä hän
sanoisi prinssille, sillä onhan todennäköistä, vaikkei satu sitä
mainitsekaan, että hyvä haltiatar niin pitkän nukkumisen ajaksi oli
hankkinut hänelle mieluisain unten ilon. Neljä tuntia he puhelivat
keskenään eivätkä vielä ehtineet sanoa puoliakaan, mitä heillä oli
sanottavaa toisilleen.
Sillävälin oli prinsessan mukana herännyt koko palatsi, jokainen
ajatteli tehtäväänsä, ja koska muut eivät olleet rakastuneita, olivat
he kuolla nälkään. Ylihovirouva, jolla oli kiire niinkuin muillakin,
tuli kärsimättömäksi ja sanoi äänekkäästi prinsessalle että paisti
oli pöydässä. Prinssi auttoi prinsessaa nousemaan, tämä oli täysissä
vaatteissa, ja suuremmoisen hieno hänen pukunsa olikin, mutta prinssi
ei huolinut sanoa hänelle että hän oli puettu isoäidin aikaiseen
pukuun ja että hänellä oli vanhanaikainen röyhelökaulus. Se vain
kaunisti prinsessaa.
He siirtyivät peilisalonkiin ja söivät illallista, jota prinsessan
upseerit tarjosivat. Viulut ja oboet soittivat vanhoja kappaleita,
jotka olivat hienon hienoja, vaikka niitä ei ollut soitettu sataan
vuoteen. Illallisen jälkeen, jotta ei menetettäisi aikaa, vihki
hovipappi heidät linnankappelissa, ja ylihovirouva veti verhon kiinni.
He nukkuivat vähän, sillä prinsessa ei ollut juuri unen tarpeessa, ja
prinssi jätti hänet aamun koitteessa palatakseen kaupunkiin, missä
hänen isänsä mahtoi jo olla levoton hänen tähtensä.
Prinssi kertoi isälleen eksyneensä metsästysretkellä ja viettäneensä
yötä sysimiehen luona, joka oli antanut hänelle ruuaksi mustaa
leipää ja juustoa. Kuningas, joka oli kunnon mies, uskoi häntä,
mutta kuningatar ei ollut yhtä varma asiasta, ja nähdessään
poikansa lähtevän metsästysretkelle melkein joka päivä ja keksivän
aina tekosyitä, millä selittää parin kolmen yön poissaoloa, alkoi
kuningatar uskoa että pojalla oli jokin rakkausjuttu tekeillä. Yli
kaksi vuotta viettivät prinssi ja prinsessa tällä tavoin ja saivat
kaksi lasta, joista ensimmäinen, tyttö, sai nimen Aamurusko ja
toinen, poika, nimen Päivä, koska hän oli vielä kauniimpi kuin sisar.
Päästäkseen salaisuuden perille sanoi kuningatar usein pojalleen,
että elämässä pitää toki malttaa mielensä. Mutta prinssi ei
uskaltanut uskoa hänelle salaisuuttaan, sillä hän pelkäsi äitiään,
vaikka rakastikin häntä. Kuningatar nimittäin oli jättiläisten
heimoa, ja kuningas oli ottanut hänet vaimokseen vain siksi,
että hän oli niin rikas. Hovissa kuiskailtiin sellaistakin, että
kuningattarella oli jättiläisten taipumuksia ja että kun hän näki
pieniä lapsia, oli hänen kovin vaikea olla hyökkäämättä heidän
kimppuunsa. Siksi ei prinssi uskaltanut hiiskua mitään.
Mutta kun kuningas kahden vuoden päästä kuoli ja prinssistä tuli
hallitsija, ilmoitti hän julkisesti avioliitostaan ja meni suurin
juhlallisuuksin noutamaan vaimoaan, kuningatarta, linnaan. He
saapuivat loistavin menoin pääkaupunkiin, ja nuori kuningatar otti
paikkansa hovissa.
Jonkun ajan kuluttua kuningas lähti sotaan naapuriansa, keisari
Cantalabuttea vastaan. Hän jätti hallituksen äidilleen,
leskikuningattarelle, ja uskoi hänen haltuunsa erityisesti vaimonsa
ja lapsensa.
Kuninkaan piti viipyä poissa koko kesä. Heti hänen lähdettyään
lähetti leskikuningatar miniänsä lapsineen erääseen maataloon
keskellä metsiä, voidakseen helpommin toteuttaa hirveän aikeensa.
Hän meni maataloon parin päivän päästä itse ja sanoi eräänä iltana
hovimestarille:
"Huomenna tahdon päivälliseksi pikku Aamuruskon."
"Oi, teidän majesteettinne", sanoi hovimestari.
"Minä tahdon", sanoi kuningatar, ja hänen äänensä värisi niinkuin
ainakin jättiläisnaisen, joka haluaa tuoretta lihaa. "Minä tahdon
syödä hänet hyvän kastikkeen kera."
Miesparka, joka näki, että ihmissyöjän kanssa ei ollut
leikittelemistä, otti ison veitsensä ja meni pienen Aamuruskon
huoneeseen. Pikku prinsessa, joka silloin oli nelivuotias, tuli
hypellen häntä vastaan ja heittäytyi hänen kaulaansa nauraen ja
pyytäen karamellia. Mies alkoi itkeä, ja veitsi putosi hänen
kädestään. Hän meni karjapihalle, otti sieltä pienen karitsan ja
valmisti siihen niin hyvän kastikkeen, että leskikuningatar vakuutti
sen olleen parasta mitä hän koskaan oli syönyt.
Mies oli samalla ottanut mukaansa pienen Aamuruskon ja antanut hänet
vaimolleen, joka piilotti lapsen asuntoonsa karjapihan perällä.
Viikon päästä sanoi ilkeä kuningatar taaskin hovimestarilleen:
"Minä tahdon syödä illallisekseni pikku Päivän."
Mies ei vastannut mitään, sillä hän oli päättänyt tälläkin kerralla
pettää kuningattaren.
Hän meni hakemaan pikku Päivää, joka sillä hetkellä taisteli
leikkimiekalla suurta apinaa vastaan. Hän oli silloin vain
kolmivuotias.
Hovimestari vei hänetkin vaimolleen, joka piilotti hänet samaan
paikkaan kuin pikku Aamuruskon. Pikku Päivän sijasta hän tarjosi
leskikuningattarelle pienen, hyvin makean vuonan, joka ihmissyöjän
mielestä maistui ihastuttavan hyvältä.
Tähän asti oli kaikki käynyt erittäin hyvin, mutta eräänä iltana
sanoi paha kuningatar hovimestarille:
"Minä tahdon syödä kuningattaren saman kastikkeen kera kuin hänen
lapsensakin."
Silloin hovimestari parka ei uskonut voivansa enää pettää häntä.
Nuori kuningatar oli yli kaksikymmenvuotias, lukuunottamatta sataa
vuotta, jotka hän oli nukkunut. Hänen ihonsa oli vähän sitkeä,
vaikkakin kaunis ja valkea, ja karjapihalta oli vaikea löytää yhtä
sitkeätä eläintä.
Hän päätti oman henkensä pelastukseksi surmata nuoren kuningattaren
ja lähti hänen luokseen aikoen tällä kertaa tehdä asiasta toden.
Hän koetti yllyttää itsensä raivoon ja meni tikari kädessä nuoren
kuningattaren huoneeseen. Hän ei kuitenkaan aikonut yllättää
kuningatarta, vaan ilmoitti hänelle hyvin kunnioittavasti
leskikuningattaren määräyksen.
"Tehkää mitä tahdotte", sanoi nuori kuningatar ojentaen hänelle
kaulansa. "Täyttäkää määräys, jonka olette saanut. Minä pääsen
lasteni luo, lapsi parkojeni, joita rakastin niin hellästi."
Hän nimittäin uskoi että lapset olivat kuolleet, koska heidät oli
viety pois sanomatta hänelle mitään.
"Ei, ei, Teidän Majesteettinne", vastasi hovimestari parka vallan
heltyneenä, "teidän ei tarvitse kuolla, ja pääsette kuitenkin
lastenne luo. Te saatte nähdä heidät minun talossani, jonne olen
piilottanut heidät, ja minä petän kuningattaren vielä kerran."
Hän vei kuningattaren heti kotiinsa ja jätti hänet syleilemään
lapsiaan ja itkemään heidän kanssaan. Itse hän meni valmistamaan
hirvipaistin, jonka leskikuningatar söi illallisekseen yhtä hyvällä
ruokahalulla kuin jos se olisi ollut hänen miniänsä.
Ilkeä kuningatar oli hyvin tyytyväinen julmuuteensa ja valmistui
sanomaan kuninkaalle hänen palatessaan, että raivoisat sudet olivat
syöneet hänen vaimonsa ja lapsensa.
Eräänä iltana kun leskikuningatar tapansa mukaan käveli linnan
karjapihalla hengittämässä tuoreen lihan tuoksua, kuuli hän eräästä
kellarihuoneesta pikku Päivän äänen. Poika itki, sillä äiti tahtoi
antaa hänelle vitsaa, koska hän oli ollut häijy. Hän kuuli myöskin
pikku Aamuruskon pyytävän anteeksi veljensä puolesta.
Tuo ilkiö tunsi kuningattaren ja hänen lastensa äänet ja raivostui
huomatessaan että hänet oli petetty.
Seuraavana aamuna käski hän hirmuisella äänellä, joka sai koko
maailman vapisemaan, tuomaan keskelle linnan pihaa suuren vesialtaan,
joka pantiin täyteen kyitä, konnia, liskoja ja käärmeitä. Sinne oli
heitettävä nuori kuningatar ja hänen lapsensa, hovimestari, hänen
vaimonsa ja palvelijansa, ja heidät piti tuoda hänen eteensä kädet
sidottuina selän taakse.
Siinä he jo olivat, ja heidät aiottiin juuri heittää altaaseen, kun
kuningas, jota ei vielä odotettu, ratsasti pihaan. Hän oli palannut
lyhintä tietä, ja hän kysyi ihmeissään, mitä tämä hirveä näky
merkitsi. Kukaan ei uskaltanut vastata hänelle. Ihmissyöjä-kuningatar
heittäytyi raivostuneena itse suinpäin altaaseen, ja nuo ilkeät
eläimet, jotka hän oli antanut panna sinne, söivät hänet suuhunsa
silmänräpäyksessä. Kuningas oli suruissaan, olihan leskikuningatar
sentään hänen äitinsä. Mutta hän löysi pian lohdutuksen suloisen
vaimonsa ja lastensa seurassa.
Opetus.
Kai puolisoa oivaa, pulskeaa
voi jonkun aikaa tyynnä odottaa.
Vaan sata vuotta varro nukkuen
jos taidat, nykyajan tyttönen!
Sen opetuksen satu meille suo:
kai joskus odotuskin prinssin tuo.