Oli kerran kuningatar, joka synnytti niin ruman ja muodottoman
poikalapsen, että kauan epäiltiin, oliko hän ihminen ollenkaan. Eräs
haltiatar, joka tuli katsomaan lasta, vakuutti että hänestä sittenkin
kasvaisi miellyttävä ihminen, sillä hän tulisi olemaan hyvin älykäs,
ja haltiatar lisäsi antavansa pojalle sellaisen lahjan, että tämä
kykenisi eniten rakastamalleen ihmiselle jakamaan älyänsä mielin
määrin.
Kaikki tämä lohdutti hiukan kuningatar parkaa, joka oli kovin
suruissaan, kun oli antanut elämän niin rumalle vekaralle.
Mutta tuskin alkoi lapsi puhua, kun hän jo osasi sanoa tuhansittain
herttaisuuksia, ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin niin henkevää
että kaikki ihastuivat häneen.
Unohdin kertoa että hän syntyi maailmaan pieni hiustöyhtö päässä, ja
siitä hän sai nimen Riquet Töyhtöpää, sillä Riquet oli sukunimi.
Seitsemän tai kahdeksan vuoden kuluttua sai naapurivaltakunnan
kuningatar kaksi tytärtä. Ensimmäisenä syntynyt oli kauniimpi kuin
päivä. Kuningatar oli lapsen kauneudesta niin onnellinen, että
pelättiin tuon liian suuren ilon voivan olla hänelle vahingoksi.
Sama haltiatar, joka oli ollut läsnä pienen Riquet Töyhtöpään
syntyessä maailmaan, tuli tännekin, ja hillitäkseen kuningattaren
iloa hieman hän ilmoitti, että tämä pikku prinsessa tulisi olemaan
kokonaan vailla henkevyyttä, yhtä tyhmä kuin kaunis.
Tämä suretti kuningatarta suuresti, mutta hän sai paljon suuremman
surun muutaman hetken päästä, sillä toinen tytär, jonka hän synnytti,
oli äärettömän ruma.
"Älkää surko, hyvä rouva", sanoi haltiatar. "Tyttärenne saa korvausta
toiselta taholta. Hänestä tulee niin henkevä ja älykäs että kukaan
tuskin huomaakaan ettei hän ole kaunis."
"Taivas suokoon!" vastasi kuningatar. "Mutta eikö olisi mitään keinoa
antaa hiukan älyä vanhemmallekin, joka on niin kaunis?"
"En voi mitään hänen älylleen", vastasi haltiatar, "mutta kauneutta
voin antaa hänelle mielin määrin, ja koska teen kaikkeni teidän
mieliksenne, hyvä rouva, annan hänelle sen lahjan, että hän voi tehdä
kauniiksi sen henkilön, joka miellyttää häntä."
Sitä mukaa kuin prinsessat kasvoivat, kasvoivat myös heidän erikoiset
ominaisuutensa, ja kaikkialla puhuttiin vain vanhemman kauneudesta ja
nuoremman älykkyydestä.
Mutta heidän puutteensa kasvoivat myös suuresti iän mukana. Nuorempi
rumentui silmissä, ja vanhempi tuli älyttömämmäksi päivä päivältä:
hän joko ei vastannut mitään, kun häneltä kysyttiin, tai antoi
vastaukseksi typeryyden. Hän oli kaiken lisäksi niin kömpelö, että
hän ei voinut asettaa neljää porsliinivatia hyllylle rikkomatta yhtä
eikä juoda vesilasillista kaatamatta puolia vaatteilleen.
Vaikka kauneus onkin suuri etu nuorelle tytöille, vei nuorempi aina
voiton vanhemmasta kaikissa seuroissa.
Ensin kaikki kokoontuivat kaunottaren ympärille katsomaan ja
ihailemaan häntä, mutta pian siirryttiin toisen luokse, jolla oli
enemmän älyä ja joka osasi sanoa tuhansittain miellyttäviä seikkoja.
Oli omituista nähdä että neljännestunnin päästä ei vanhemman seurassa
ollut ketään ja että kaikki olivat asettuneet nuoremman ympärille.
Vanhempi huomasi kyllä tämän, niin tyhmä kuin olikin, ja hän olisi
varmaan huoleti antanut koko kauneutensa saadakseen puoletkin
sisarensa älystä.
Kuningatar, joka muuten kyllä oli viisas nainen, ei voinut olla
kerta toisensa jälkeen moittimatta tytön typeryyttä, ja silloin oli
prinsessa parka kuolla suruunsa.
Eräänä päivänä, kun prinsessa oli paennut metsään valittamaan
onnettomuuttaan, näki hän hyvin ruman, mutta loistavasti puetun
pienen miehen, joka tuli hänen luokseen. Se oli nuori prinssi Riquet
Töyhtöpää. Hän oli rakastunut prinsessaan kuvien mukaan, jotka
kiertelivät maailmaa, ja lähtenyt isänsä valtakunnasta saadakseen
ilon nähdä hänet ja puhua hänelle.
Hän oli ihastunut kohdatessaan prinsessan näin yksinään ja puhutteli
häntä niin kunnioittavasti ja kohteliaasti kuin suinkin voi
kuvitella. Lausuttuaan tavalliset kohteliaisuudet hän huomasi, että
prinsessa oli kovin surumielinen, ja sanoi hänelle:
"En ymmärrä, neitiseni, kuinka ihminen, joka on niin kaunis kuin
te, voi olla niin surullinen kuin te näytätte olevan. Saan kerskua
nähneeni äärettömät määrät kauniita ihmisiä, mutta voin sanoa
etten koskaan ole nähnyt ketään, jonka kauneus lähentelisi teidän
kauneuttanne."
"Niin te sanotte, hyvä herra", vastasi prinsessa, ja siihen hänen
puheensa jäi.
"Kauneus", jatkoi Riquet Töyhtöpää, "on niin suuri etu, että sen
täytyy voida korvata kaikki muu, ja kun sen omistatte, en ymmärrä,
mikä voi teitä suuresti surettaa."
"Olisin mieluummin", vastasi prinsessa, "yhtä ruma kuin te ja älykäs
kuin kaunis niinkuin olen ja niin äärettömän tyhmä kuin olen."
"Ei mikään ole niin selvä todistus älykkyydestä, hyvä neiti, kuin se
että ei usko omaavansa sitä. Tämän lahjan luonteeseen kuuluu, että
mitä enemmän sitä omistaa, sitä vähemmän luulee sitä omistavansa."
"Sitä en tiedä", vastasi prinsessa, "mutta minä tiedän että olen
hyvin tyhmä, ja siitä johtuu suru, joka vie minulta hengen."
"Jos siitä vain on kysymys, voin helposti lopettaa surunne."
"Kuinka niin?" kysyi prinsessa.
"Minulla on kyky", vastasi Riquet Töyhtöpää, "antaa niin paljon
älyä kuin ihminen suinkin tarvitsee sille henkilölle, jota eniten
rakastan. Ja koska te neitiseni olette se henkilö, riippuu vain
teistä tuletteko niin älykkääksi kuin ihminen voi tulla jos nimittäin
tahdotte mennä naimisiin kanssani."
Prinsessa jäi vallan sanattomaksi eikä vastannut mitään.
"Minä näen", vastasi Riquet Töyhtöpää, "että ehdotukseni tuottaa
teille tuskaa, enkä ihmettele sitä ollenkaan. Mutta minä annan teille
kokonaisen vuoden ajatusaikaa."
Prinsessalla oli niin vähän älyä ja samalla hän niin hartaasti
halusi saada sitä, että hänen mielestään tuo vuosi ei päättyisi
koskaan, ja hän suostui ehdotukseen. Tuskin hän oli luvannut tulla
Riquet Töyhtöpään vaimoksi päivälleen vuoden kuluttua, kun hän jo
tunsi olevansa aivan toinen kuin ennen. Hän huomasi uskomattoman
helpoksi sanoa kaiken mitä halusi, ja sanoa se hienosti, luontevasti
ja koruttomasti. Seuraavassa hetkessä hän alotti Riquet Töyhtöpään
kanssa hienon ja tahdikkaan keskustelun, jonka aikana hän oli siinä
määrin henkevä, että Riquet luuli antaneensa hänelle enemmän älyä
kuin mitä hänelle itselleen oli jäänyt.
Kun prinsessa palasi linnaan, oli koko hovi vallan ymmällään niin
äkillisestä ja eriskummallisesta muutoksesta, sillä prinsessan
puhe oli nyt yhtä ymmärtäväistä ja henkevää kuin se ennen oli
ollut typerää. Koko hovin valtasi ilo suurempi kuin kuvitella voi,
ainoastaan nuorempi sisar ei ollut juuri mielissään, sillä koska
hän ei enää ollut sisartaan etevämpi älykkyydessä, näytti hän tämän
rinnalla vain epämiellyttävältä kuvatukselta.
Kuningas antoi arvoa tyttärensä mielipiteille, kokosipa joskus
neuvostonsa hänen huoneeseensa. Kun huhu muutoksesta oli levinnyt,
tekivät naapuri valtakuntain nuoret prinssit kaikkensa voittaakseen
hänen rakkautensa, ja melkein kaikki kosivat häntä. Mutta prinsessa
ei löytänyt ketään tarpeeksi henkevää, ja hän kuunteli kaikkia
menemättä kihloihin kenenkään kanssa.
Mutta sitten tuli niin mahtava, rikas, älykäs ja komea prinssi että
prinsessa ei voinut olla tuntematta suopeutta häntä kohtaan.
Kun isä tämän huomasi, sanoi hän että tytär saisi itse vapaasti
valita puolisonsa, hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista päätöksensä.
Mutta koska lopullisen päätöksen tekeminen tässä asiassa on sitä
vaikeampaa mitä älykkäämpi ihminen on, kiitti prinsessa isäänsä ja
pyysi miettimisaikaa.
Hän meni sattumalta kävelemään samaan metsään, jossa hän oli tavannut
Riquet Töyhtöpään, saadakseen paremmassa rauhassa pohtia, mitä hänen
olisi tehtävä. Kulkiessaan metsässä syviin ajatuksiin vaipuneena hän
kuuli jalkainsa alta kumeata ääntä, niinkuin suuri joukko ihmisiä
olisi siellä kulkenut edestakaisin kovassa touhussa.
Hän kuunteli tarkkaavammin ja kuuli jonkun sanovan: "Tuo minulle
kattila." Toinen sanoi: "Anna tänne tuo pata." Kolmas sanoi: "Pane
tulta pesään."
Samassa avautui maa, ja hän näki jalkainsa alla ikäänkuin suuren
keittiön täynnä keittäjiä, kokkipoikia ja kaikenlaista palveluskuntaa
loistavan juhla-aterian valmistushommissa. Keittiöstä tuli
kolmisenkymmentä paistimestaria, jotka asettuivat pitkän pöydän
ympärille erääseen käytävään metsässä ja rupesivat paistihaarukka
kädessä, vanhanaikainen ketunhäntä-lakki korvalla työskentelemään
kaunissointuisen laulun tahdissa.
Prinsessa ihmetteli tätä näkyä ja kysyi, ketä varten he
työskentelivät.
"Prinssi Riquet Töyhtöpään häitä varten, jotka ovat huomenna,
armollinen neiti", vastasi joukon johtaja.
Prinsessa hämmästyi entistä enemmän, mutta muisti äkkiä, että nyt
juuri oli vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli lupautunut Riquet
Töyhtöpään puolisoksi. Hän oli kuin pilvistä pudonnut. Hän ei ollut
muistanut koko asiaa siitä syystä, että tehdessään tuon lupauksen hän
oli vielä tyhmä, ja saatuaan prinssin antaman uuden älykkyyden hän
oli unohtanut kaikki tuhmuutensa.
Hän ei ollut kävellyt kolmeakymmentä askelta eteenpäin, kun Riquet
Töyhtöpää astui hänen eteensä hienona ja komeana niinkuin ainakin
prinssi, joka aikoo mennä naimisiin.
"Te näette, neitiseni", sanoi hän, "että täytän sanani täsmälleen.
Uskon varmasti että tekin olette tullut täyttämään lupaustanne."
"Minä tunnustan teille suoraan", vastasi prinsessa, "etten ole
vielä tehnyt päätöstäni ja etten usko voivani tehdäkään sitä teidän
mielenne mukaan."
"Te saatte minut hämmästymään, neiti", sanoi Riquet Töyhtöpää.
"Minä uskon sen", sanoi prinsessa, "ja jos olisin tekemisissä
sivistymättömän, älyttömän miehen kanssa, joutuisin tottakin pahaan
pulaan. Prinsessalla ei ole muuta kuin sanansa, sanoisi hän, ja
teidän täytyy mennä kanssani naimisiin, koska kerran olette luvannut.
Mutta koska hän, jolle puhun, on maailman viisain ja henkevin mies,
olen varma että hän kuulee järkeä. Te tiedätte, että silloinkin kun
olin vain tyhmä raukka, en voinut suostua vaimoksenne. Kuinka voitte
odottaa että nyt, kun minulla on kaikki se äly, jonka olette minulle
antanut ja joka tekee minut entistäkin vaateliaammaksi, voisin tehdä
päätöksen, jota en ennen voinut tehdä? Jos todella tahdoitte mennä
naimisiin kanssani, erehdyitte suuresti siinä että päästitte minut
tyhmyydestäni ja opetitte minut näkemään selvemmin kuin olin nähnyt."
"Jos vähälahjainen mies olisi saanut hyvän vastaanoton syyttäessään
teitä sananne rikkomisesta, niinkuin sanoitte", vastasi Riquet
Töyhtöpää, "kuinka voitte vaatia, neiti, että minä en käytä samoja
keinoja asiassa, jossa on kysymys koko elämäni onnesta? Onko siinä
mitään järkeä että älykkäät ihmiset joutuvat huonompaan asemaan kuin
älyttömät? Ajatteletteko todella niin, te, jolla on niin paljon älyä
ja joka halusitte sitä niin hartaasti? Mutta palatkaamme asiaan,
jos suvaitsette. Lukuunottamatta rumuuttani, onko minussa mitään,
joka ei miellytä teitä? Oletteko tyytymätön syntyperääni, älyyni,
mielenlaatuuni, tapoihini?"
"En mitenkään", vastasi prinsessa, "minä pidän teissä kaikesta, minkä
mainitsitte."
"Jos niin on", vastasi Riquet Töyhtöpää, "tulee minusta onnellinen,
sillä te voitte tehdä minusta maailman miellyttävimmän miehen."
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi prinsessa.
"Se on mahdollista", vastasi Riquet Töyhtöpää, "jos rakastatte minua
siksi paljon että toivotte niin tapahtuvan. Ja jotta ette epäilisi,
hyvä neiti, niin tietäkää, että sama hengetär, joka minun syntyessäni
antoi minulle lahjan tehdä älykkääksi sen, jota rakastan, on antanut
teillekin lahjan tehdä kauniiksi sen, jota te rakastatte ja jolle
kernaasti tahdotte myöntää tämän suosion."
"Jos niin on", sanoi prinsessa, "toivon sydämestäni, että teistä
tulisi maailman miellyttävin prinssi, ja lahjoitan teille kauneutta
niin paljon kuin itsessänikin on."
Tuskin oli prinsessa lausunut nämä sanat, kun Riquet
Töyhtöpää muuttui hänen silmissään kauneimmaksi, komeimmaksi ja
rakastettavimmaksi mieheksi mitä hän koskaan oli nähnyt.
Muutamat ihmiset vakuuttavat että tässä ei ollenkaan tarvittu
haltiattaren taikoja, vaan että rakkaus yksin sai aikaan tämän
muutoksen. He sanovat, että kun prinsessa ajatteli sulhasensa
uskollisuutta, tahdikkuutta, hyvää sydäntä ja suurta älyä, ei
hän enää huomannut hänen ruumiinsa muodottomuutta ja kasvojensa
rumuutta. Kyttyrä näytti hänestä johtuvan vain kohteliaan miehen
kumarrusasennosta, ja vaikka Riquet hänen silmissään ennen oli
ontunut hirveästi, ei hän enää huomannut muuta kuin hieman
huolettoman käynnin, joka ihastutti häntä. Ihmiset sanovat vielä että
prinssin kierot silmät näyttivät hänestä vain sitä kirkkaammilta
ja että karsas katse todisti hänen mielestään vain kiihkeästi
rakkautta. Suuri, punainen nenä vihdoin oli prinsessan silmissä vain
sotilaallinen ja sankarillinen.
Oli miten oli, prinsessa lupasi heti paikalla tulla hänen
puolisokseen, jos vain saisi isänsä, kuninkaan, suostumuksen.
Kun kuningas huomasi, että prinsessa piti Riquet Töyhtöpäätä suuressa
arvossa, ja koska hän muutenkin tiesi tämän erittäin henkeväksi ja
viisaaksi prinssiksi, otti hän hänet ilomielin vävykseen.
Häät vietettiin seuraavana päivänä, niinkuin Riquet Töyhtöpää oli
aikonut, ja määräysten mukaan, jotka hän oli antanut jo kauan sitten.
Opetus.
Ei satua, vaan totta täyttä
on tämän tarun opetus:
Saa kaiken kauniiks rakkaus,
myös henkeväksi, siltä näyttää.
Voi luonto kauneutta suoda,
olennon täydellisen luoda,
vaan kaikki sulot sittenkään
niin saa ei syöntä sykkimään
kuin jokin tenho salainen
jonk' ymmärtää vain lempien.