Oli kerran mies, jolla oli kauniita taloja kaupungissa ja maalla,
kulta- ja hopea-astioita, kirjailtuja huonekaluja ja kullattuja
vaunuja. Mutta pahaksi onneksi tällä miehellä oli sininen parta, ja
se teki hänet niin rumaksi ja hirmuiseksi, ettei ollut sitä naista
eikä tyttöä, joka ei olisi juossut pakoon hänen edestään.
Eräällä naapurinrouvalla, joka oli hieno nainen, oli kaksi
täydellisen kaunista tytärtä. Siniparta pyysi toista vaimokseen,
jättäen äidin valittavaksi, kumman heistä hän tahtoi antaa. Mutta
tytöillä ei ollut halua, ja he lähettivät hänet aina toisen luo
voimatta kumpainenkaan suostua ottamaan miestä, jolla oli sininen
parta. Mies oli heistä sitä vastenmielisempi, kun hänellä oli jo
ollut useitakin vaimoja, eikä tiedetty kuinka näiden oli käynyt.
Tutustuakseen tyttöihin Siniparta kutsui heidät, äidin ja kolme
tai neljä heidän parasta ystäväänsä sekä muutamia lähiseudun
nuoria herroja erääseen maataloonsa, jossa viivyttiin kokonainen
viikko. Siellä ei muuta tehty kuin kävelyretkiä, metsästys- ja
kalastusmatkoja, siellä tanssittiin, juhlittiin, pidettiin pitoja.
Siellä ei nukuttu ollenkaan, ja kaiket yöt tehtiin kepposia ja
kujeiltiin. Loppujen lopulta kävi niin hyvin, että nuoremman mielestä
talon isännän parta vähitellen ei enää ollutkaan niin sininen ja
hän itse oikeastaan oli hyvin mukava mies. Heti kun oli palattu
kaupunkiin, vietettiin häät.
Kuukauden kuluttua Siniparta sanoi vaimolleen, että hänen oli pakko
erään tärkeän asian vuoksi tehdä ainakin kuusi viikkoa kestävä matka
maaseudulle. Hän kehoitti vaimoa huvittelemaan hänen poissaollessaan,
kutsumaan luokseen hyviä ystäviä, viemään heidät maalle, jos häntä
halutti, ja herkuttelemaan kaikin tavoin.
"Kas tässä", sanoi hän, "tässä on molempien suurten varastohuoneitten
avaimet, tässä kulta- ja hopeakaluston, jota ei käytetä joka
päivä, tässä jalokivilippaitteni avaimet, ja tässä on avain, jolla
pääsee kaikkiin huoneisiin. Tämä pieni avain vie kamariin, joka on
alakerroksessa suuren käytävän päässä. Saatte kaiken avata ja mennä
kaikkialle, mutta tuohon pieneen kamariin kiellän teitä menemästä, ja
kiellän niin ankarasti, että jos satutte avaamaan sen oven, saatte
odottaa vihaltani mitä tahansa."
Vaimo lupasi tarkasti noudattaa kaikkia määräyksiä, ja Siniparta
suuteli häntä, nousi vaunuihinsa ja lähti matkalle.
Naapurit ja hyvät ystävättäret eivät edes odottaneet kutsua
tullakseen nuoren rouvan luo, siinä määrin he paloivat halusta saada
nähdä kaikkia talon rikkauksia. He eivät olleet uskaltaneet tulla
niin kauan kuin mies oli kotona, sillä he pelkäsivät hänen sinistä
partaansa. Nytkös he juoksivat läpi kaikkien huoneitten, kamarien ja
vaatekomeroitten, jotka kaikki olivat toinen toistaan kauniimmat ja
rikkaammat. Sitten he nousivat varastohuoneisiin, joissa he eivät
voineet kyllin ihailla seinävaatteitten kauneutta ja ääretöntä
määrää, vuoteita, sohvia, nojatuoleja, pieniä ja suuria pöytiä
ja peilejä, joissa näki itsensä päästä jalkoihin asti ja joiden
kehykset, mitkä lasia, mitkä hopeata ja kullattua vaskea, olivat
kauniimmat ja upeammat kuin koskaan oli nähty. He eivät lakanneet
liioittelemasta ystävättärensä onnea ja kadehtimasta häntä, mutta
hänestä ei ollut vähääkään hauskaa nähdä kaikkia näitä rikkauksia,
sillä hän paloi halusta mennä avaamaan alakerran kamarin ovea.
Uteliaisuus kiihdytti häntä siinä määrin, että hän, ajattelematta
kuinka sopimatonta oli jättää seurueensa, riensi alas takaportaita
niin hätäisesti, että hän pari kolme kertaa oli taittamaisillaan
niskansa. Saavuttuaan kamarin ovelle hän pysähtyi hetkeksi muistaen
miehensä kiellon ja ajatellen että hänelle voisi koitua onnettomuutta
tottelemattomuudestaan, mutta kiusaus oli niin suuri että hän ei
voinut vastustaa. Hän siis otti pienen avaimen ja avasi vapisten
kamarin oven.
Ensin hän ei nähnyt mitään, sillä ikkunat olivat peitetyt. Hetken
kuluttua hän rupesi näkemään, että lattiaa peitti hyytynyt veri,
johon heijastui pitkin seiniä kiinnitettyjä naisten ruumiita. Siinä
olivat kaikki Siniparran entiset vaimot, jotka hän oli surmannut
toisen toisensa jälkeen. Nuori rouva oli kuolla pelosta, ja avain,
jonka hän oli vetänyt lukosta, putosi hänen kädestään.
Jonkun verran toinnuttuaan hän otti avaimen, sulki oven ja nousi
omaan huoneeseensa rauhoittuakseen hiukan, mutta siitä ei tullut
mitään, niin järkytetty hän oli.
Sitten hän huomasi, että kamarin avain oli veren tahraama, ja hän
koetti pariin kertaan pyyhkiä sitä, mutta veri ei lähtenyt. Turhaan
hän pesi, turhaan hankasi hiekalla ja soralla, verta jäi aina
näkyviin, sillä avain oli noiduttu. Ei ollut mahdollista puhdistaa
sitä kokonaan: jos toiselta puolelta sai veren pois, ilmaantui se
takaisin toiselle puolelle...
Siniparta palasi matkaltaan vielä samana iltana. Hän sanoi saaneensa
matkan varrella kirjeitä, joista oli käynyt ilmi, että asia, jota
varten hän oli lähtenyt matkaan, oli päättynyt hänen edukseen. Hänen
vaimonsa koetti kaikin voimin osoittaa ihastustaan miehen pikaisen
paluun johdosta.
Seuraavana päivänä Siniparta kysyi avaimiaan, ja vaimo antoi ne
hänelle, mutta niin vapisevin käsin, että mies helposti arvasi mitä
oli tapahtunut.
"Mistä johtuu", kysyi Siniparta, "että kamarin avain ei ole toisten
joukossa?"
"Olen varmaan jättänyt sen pöydälleni", vastasi rouva.
"Katsokaa että tuotte sen minulle heti", sanoi Siniparta.
Monien lykkäysten jälkeen ei viimein auttanut muu kuin tuoda avain.
Siniparta katseli sitä ja kysyi vaimoltaan:
"Minkätähden avaimessa on verta?"
"En tiedä", vastasi nuori vaimo parka, kalpeampana kuin kuolema.
"Ettekö tiedä?" sanoi Siniparta. "Minä kyllä tiedän, minä. Te olette
tahtonut mennä kamariin sisälle. Hyvä on, rouvaseni, te pääsette
sinne ja saatte asettua paikallenne toisten rouvien joukkoon, jotka
näitte siellä."
Vaimo heittäytyi miehensä jalkoihin itkien ja pyytäen todella
katuvaisena anteeksi tottelemattomuuttaan. Hän olisi voinut saada
kallionkin heltymään, niin kaunis ja onneton hän oli. Mutta
Siniparran sydän oli kalliotakin kovempi.
"Nyt on kuoltava, rouvaseni, ja heti paikalla", sanoi hän.
"Koska minun on kuoltava", vastasi vaimo kylpien kyynelissä, "antakaa
minulle vähän aikaa rukoillakseni Jumalaa."
"Saatte puolen neljännestuntia", sanoi Siniparta, "mutta ei hetkeäkään
enemmän."
Jäätyään yksin nuori rouva kutsui sisartaan ja sanoi hänelle:
"Sisareni Anna" (niin oli hänen nimensä) "minä pyydän sinua, nouse
tornin huippuun ja katso, eivätkö veljemme tule. He lupasivat tulla
minua katsomaan tänään, ja jos näet heidät, tee heille merkki, että
he kiirehtisivät."
Sisar Anna nousi tornin huippuun, ja onneton raukka huusi hänelle
aika ajoin: "Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"
Ja sisar Anna vastasi:
"En näe muuta kuin häikäisevää päivänpaistetta ja viheriöivän niityn."
Sillävälin Siniparta, suuri veitsi kädessä, huusi kaikin voimin:
"Tule heti alas, tai minä nousen sinne!"
"Vielä hetkinen, jos sallitte", vastasi hänen vaimonsa. Ja samassa
hän huusi ihan hiljaa: "Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään
tulevan?"
Ja sisar Anna vastasi:
"En näe muuta kuin häikäisevän päivänpaisteen ja viheriöivän niityn."
"Paikalla alas sieltä", huusi Siniparta, "tai minä nousen sinne."
"Minä tulen", vastasi vaimo.
Ja sitten hän huusi.
"Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"
"Minä näen", vastasi sisar Anna, "suuren tomupilven, joka tulee tänne
päin..."
"Ovatko ne veljeni?"
"Voi ei, sisareni, se on vain lammaslauma..."
"Etkö lähde sieltä?" huusi Siniparta.
"Vielä pieni hetki", vastasi hänen vaimonsa.
Ja sitten hän huusi:
"Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"
"Minä näen kaksi ratsastajaa, jotka tulevat tänne päin, mutta he ovat
hyvin kaukana vielä... Jumalan kiitos!" huusi hän hetkistä myöhemmin,
"ne ovat veljeni. Minä viittaan heille, minkä ennätän, että he
kiirehtisivät."
Siniparta alkoi huutaa niin kovaa että koko talo vapisi. Vaimo parka
tuli alas ja heittäytyi hänen jalkoihinsa vallan itkettyneenä ja
hapset hajalla.
"Siitä ei ole apua", sanoi Siniparta, "nyt on kuolema edessä!"
Sitten hän tarttui toisella kädellä vaimonsa hiuksiin ja kohotti
toisella suurta veistä sivaltaakseen häneltä pään poikki.
Vaimo parka kääntyi häneen, katsoi häntä riutuvin silmin ja pyysi
häneltä vielä pientä hetkeä kootakseen ajatuksensa.
"Ei, ei", huusi Siniparta, "heitä itsesi Jumalan haltuun..." Ja hän
kohotti käsivartensa...
Samassa koputettiin ovelle niin kovaa, että Siniparta pysähtyi siihen
paikkaan. Ovi aukeni, ja sisään astui kaksi ratsastajaa, jotka
tarttuivat miekkaansa ja hyökkäsivät suoraan Sinipartaa kohti...
Hän tunsi tulijat vaimonsa veljiksi, joista toinen oli rakuuna ja
toinen muskettisoturi, ja hän yritti heti pelastua pakenemalla,
mutta veljet seurasivat häntä niin läheltä, että saivat hänet kiinni
ennenkuin hän pääsi portaille. He lävistivät hänet miekoillaan, ja
hän kuoli siihen paikkaan. Vaimo parka oli melkein yhtä kuollut kuin
mieskin, eikä hänellä ollut voimia nousta syleilemään veljiään.
Kävi selville että Siniparralla ei ollut ollenkaan perillisiä, ja
niin sai vaimo haltuunsa kaikki hänen rikkautensa. Osan niistä hän
käytti naittaakseen sisarensa Annan eräälle nuorelle aatelismiehelle,
joka oli häntä jo kauan rakastanut, toisella osalla hän hankki
kapteenin virat veljilleen, ja itse hän meni naimisiin hyvän kunnon
miehen kanssa, joka sai hänet unhottamaan Siniparran kanssa vietetyt
pimeät päivät.
Opetus.
Jos utelias olet kauheasti,
sen maksaa mahdat sitä kalliimmasti.
On liian lyhyt huvi, houkutus,
ja katkera ja pitkä katumus.
Vaan kell' on viisautta elon suomaa,
hän vallan vanhaksi tään tarun huomaa.
Jos kuinka ympäriltäs etsinet,
niin julmaa miestä enää löydä et.
Ja parran väri olkoon mikä lienee,
talonsa herraks' miehen tuskin tiennee.