Oli kerran leski, jolla oli kaksi tytärtä. Vanhempi tuli niin
äitiinsä sekä muodon että luonnon puolesta, että joka näki hänet,
näki äidinkin. He olivat molemmat niin ikäviä ja ylpeitä, ettei
heidän kanssaan voinut elää. Nuorempi, joka oli lempeän, kelpo isänsä
todellinen kuva, oli samalla kauneimpia tyttöjä mitä nähdä voi. Koska
ihminen luonnostaan rakastaa itsensä kaltaista, oli äiti hullaantunut
vanhempaan tyttäreen ja tunsi hirveätä vastenmielisyyttä nuorempaa
kohtaan. Tyttö sai syödä keittiössä ja tehdä työtä lakkaamatta.
Lapsi paran täytyi muun muassa kaksi kertaa päivässä mennä hakemaan
vettä runsaan puolen peninkulman päästä ja kantaa kotiin suuri
ruukullinen. Eräänä päivänä, kun hän oli lähteellä, tuli hänen
luokseen köyhä vaimo, joka pyysi juotavaa.
"Saatte kyllä, muori kulta", sanoi tämä kiltti tyttö. Ja hän
huuhteli ruukkunsa, ammensi vettä parhaasta paikasta ja tarjosi sitä
vanhukselle kannattaen koko ajan ruukkua, jotta hänen olisi helpompi
juoda.
Kun tuo kunnon eukko oli juonut, sanoi hän tytölle: "Sinä olet niin
kaunis, niin hyvä ja kohtelias, etten voi olla antamatta sinulle
erästä lahjaa." Vaimo nimittäin oli hengetär, joka oli ottanut köyhän
maalaiseukon muodon nähdäkseen, kuinka pitkälle tytön kohteliaisuus
menisi.
"Annan sinulle sellaisen lahjan", jatkoi hengetär, "että joka sanalta,
minkä sanot, putoaa suustasi kukkanen tai kallis kivi."
Kun tyttö tuli kotiin, torui äiti häntä, kun hän palasi lähteeltä
niin myöhään. "Anteeksi, äiti kulta, että olen viipynyt niin kauan",
sanoi tyttö parka. Ja kun hän lausui nämä sanat, putosi hänen
suustaan kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi suurta timanttia. "Mitä
minä näen?" huusi äiti ihmeissään, "minä luulen että hänen suustaan
tulee helmiä ja timantteja! Mistä se johtuu, tyttöni?" (Tämä oli
ensimmäinen kerta kun äiti sanoi hänelle "tyttöni").
Lapsi parka kertoi kaikessa viattomuudessaan, mitä hänelle oli
tapahtunut, ja samalla putosi hänen suustaan äärettömät määrät
timantteja.
"Tosiaanko", sanoi äiti, "minun täytyy lähettää sinne oma tyttöni
myös. Katsohan, Fanchon, näetkö mitä sisaresi suusta tulee, kun hän
puhuu? Etkö hyvin kernaasti omistaisi samaa lahjaa? Sinun ei muuta
tarvitse kuin mennä ammentamaan vettä lähteestä, ja kun köyhä vaimo
pyytää sinulta juotavaa, on sinun tarjottava sitä hänelle hyvin
kohteliaasti."
"Sepä juuri kauniilta näyttäisi", vastasi tuhma tyttö, "jos minä
menisin kaivolle."
"Minä tahdon että menet", sanoi äiti, "ja heti paikalla."
Tyttö lähti, mutta toruskeli kaiken matkaa. Hän otti astiakseen
kauneimman hopeamaljan mitä talossa oli. Tuskin hän oli ehtinyt
lähteelle, kun metsästä tuli loistavasti puettu nainen, joka pyysi
häneltä juotavaa. Se oli sama hengetär, joka oli näyttäytynyt hänen
sisarelleen, mutta joka nyt oli ottanut prinsessan muodon ja vaatteet
nähdäkseen, kuinka pitkälle tytön epäkohteliaisuus menisi.
"Sitäkö varten olen tänne tullut", vastasi tuo tuhma, kopea tyttö,
"että antaisin teidän juoda? Olen kai tuonut hopeamaljankin
vartavasten tarjotakseni arvon rouvalle juomista. Minun mielestäni
saatte juoda itse, jos haluttaa."
"Etpä ole juuri kilteimpiä", sanoi hengetär vihastumatta. "Hyvä on,
koska olet niin vähän kohtelias, saat sellaisen lahjan, että joka
sanalta minkä sanot, putoaa suustasi käärme tai sammakko."
Kun äiti huomasi tytön tulevan, huusi hän jo kaukaa: "Mitä kuuluu,
tyttöni?"
"Sitä kuuluu, äitini", matki tuo tuhma tyttö pudottaen suustaan kaksi
kyytä ja kaksi sammakkoa.
"Oi taivas!" huudahti äiti. "Mitä minä näen? Se on sisaresi syy, ja
hän saa sen maksaa." Ja äiti juoksi heti lyömään nuorempaa tyttöä.
Lapsi parka pakeni ja juoksi läheiseen metsään. Kuninkaan poika, joka
palasi metsästysretkeltä, kohtasi hänet ja nähdessään tuon ihanan
tytön kysyi, mitä hän teki täällä niin yksin ja miksi hän itki.
"Voi, hyvä herra, äiti on ajanut minut kotoa pois."
Kuninkaan poika näki, että hänen suustaan putosi viisi tai kuusi
helmeä ja yhtä monta timanttia, ja hän pyysi tyttöä kertomaan, mistä
se johtui. Tyttö kertoi hänelle koko seikkailunsa. Kuninkaan poika
rakastui häneen, ja koska hänen mielestään tällainen lahja oli
arvokkaampi kuin kaikki mitä joku toinen voi saada myötäjäisiksi, vei
hän tytön isänsä, kuninkaan, palatsiin ja otti hänet vaimokseen.
Sisaresta taas tuli niin sietämätön, että oma äiti ajoi hänet pois
kotoa. Onneton tyttö juoksi pitkät matkat löytämättä ketään, joka
olisi tahtonut hänet taloonsa, ja heitti viimein henkensä jossakin
metsän loukossa.
Opetus.
Jos kiltti, kohtelias olet aivan,
saat joskus kyllä nähdä pienen vaivan.
Vaan palkkas saat sa kerran, usko pois!
Ja ehkä silloin, kun et luulla vois.
Ei timantit ja kullat valtaa vailla,
ne ihmismieliin tehoo aika lailla.
Vaan hyväin sanain voima verraton,
se paljon painavampi mahti on.