Oli kerran pieni maalaistyttö, kaunein mitä kuvitella voi. Äiti oli
häneen hullaantunut, ja isoäiti vielä enemmän. Tämä kunnon muori
teetti tytölle pienen punaisen päähineen, joka sopi hänelle niin
hyvin, että häntä kaikkialla nimitettiin pieneksi Punahilkaksi.
Eräänä päivänä äiti oli leiponut sämpylöitä ja sanoi Punahilkalle:
"Mene katsomaan kuinka isoäiti jaksaa, sillä kuulin että hän on ollut
sairaana, ja vie hänelle sämpylä ja tämä voivakkanen."
Pieni Punahilkka lähti paikalla isoäitinsä luo, joka asui toisessa
kylässä.
Metsän läpi kulkiessaan hän kohtasi susi-kuoman, jonka kovin teki
mieli syödä hänet suuhunsa, mutta tuo ilkiö ei uskaltanut parin
puunhakkaajan tähden, jotka olivat metsässä. Susi kysyi, minne hän
oli matkalla.
Lapsi parka, joka ei tietänyt, että oli vaarallista pysähtyä
kuuntelemaan suden puheita, vastasi: "Menen katsomaan isoäitiä ja
vien hänelle sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."
"Asuuko hän kaukanakin?" kysyi susi.
"Asuu kyllä", sanoi pieni Punahilkka, "toisella puolen myllyä, joka
näkyy tuolla, tuolla ihan kaukana, kylän ensimmäisen talon luona."
"Hyvä on", sanoi susi, "minäkin menen katsomaan häntä, minä lähden
tätä tietä ja sinä tuota, ja sittenpä saamme nähdä, kuka ehtii
ensimmäisenä."
Susi lähti juoksemaan kaikin voimin lyhintä tietä, ja tyttönen kulki
pitempää tietä. Hän poimi huvikseen pähkinöitä tien varrelta, juoksi
perhosten jäljessä ja sitoi vihkoja pienistä kukista.
Susi ehti pian isoäidin mökille ja koputti ovea: kop, kop.
"Kuka siellä?"
"Oma pieni tyttönne Punahilkka", sanoi susi muuttaen ääntään, "ja
minä tuon teille sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."
Hyvä isoäiti, joka oli vuoteessa, koska ei ollut oikein terve, huusi
vastaan: "Vedä salpaa, niin säppi aukeaa."
Susi veti salpaa, ja ovi aukeni. Hän syöksyi kelpo muorin kimppuun ja
ahmaisi hänet suuhunsa vähäistäkin vähemmässä ajassa, sillä hän ei
ollut syönyt yli kolmeen päivään. Sitten hän sulki oven ja asettui
isoäidin vuoteeseen odottamaan pientä Punahilkkaa, joka hetken päästä
tulikin koputtamaan ovelle: kop, kop.
"Kuka siellä?"
Pieni Punahilkka kuuli suden karkean äänen ja säikähti ensin, mutta
sitten hän arveli että isoäidin ääni oli painuksissa ja vastasi:
"Oma tyttönne täällä on, pieni Punahilkka, ja minä tuon teille
sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."
Susi vastasi vähän pehmentäen ääntään: "Vedä salpaa, niin säppi
aukeaa."
Pieni Punahilkka veti salpaa, ja ovi aukeni. Nähdessään hänen astuvan
sisään susi piiloutui peiton alle ja sanoi:
"Pane leipä ja voivakkanen pöydälle ja tule tänne vuoteeseen minun
viereeni."
Pieni Punahilkka riisuutui ja meni vuoteeseen, missä häntä kovin
ihmetytti nähdä, minkälainen isoäiti oli yöpuvussa. Hän sanoi:
"Isoäiti, onpa teillä suuret käsivarret!"
"Sitä paremmin voin syleillä sinua, tyttöni."
"Isoäiti, onpa teillä suuret jalat!"
"Sitä paremmin voin juosta, lapseni."
"Isoäiti, onpa teillä suuret korvat!"
"Sitä paremmin voin kuunnella, lapseni."
"Isoäiti, onpa teillä suuret silmät!"
"Sitä paremmin voin nähdä, lapseni!"
"Isoäiti, onpa teillä suuret hampaat!"
"Sitä paremmin voin syödä sinut."
Ja näin sanoen tuo ilkeä susi syöksyi pienen Punahilkan kimppuun ja
söi hänet.
Opetus.
Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan
saa lapset seisahtua kuulemaan,
kun oudot sedät suotta pakinoi.
Se tyttösille turman tuoda voi.
Hei hopsis vaan, jo susi heidät syö!
Se susi-kuomalle on hetken työ.
Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä,
ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä.
On susia myös lauhamieliä,
on liukkahia lipokieliä,
ne mairitella tietää makeasti,
ne seuraa neitosia kotiin asti.
Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon!
Ne sudet vasta ilkiöitä on.