X.

Seuraavana päivänä ajoivat Kaarina ja Tullan tytöt Valmarien huvilalle,

joka oli viiden kilometrin päässä kirkolta. Manne oli myös kutsuttu,

mutta kieltäytyi itsepintaisesti lähtemästä.

-- Mitä minä siellä helsinkiläisten seurassa! vänkkäsi hän äreästi

vastaan. En minä osaa olla niin hienosti kuin he.

-- Olenhan minäkin helsinkiläinen ainakin osan vuotta, sanoi Kaarina

nauraen, ja minun kanssanihan sinä tulet erinomaisesti toimeen.

-- Niin sinä, sinä et olekaan kuin muut. Et ainakaan ennen, mutta

nyt sinäkin vain hännystelet noita hienouksia etkä välitä meistä

maalaisista hölyn pölyä.

-- Älä puhu tyhmyyksiä, torui Kaarina, tule pois vain ja käyttäydy

säädyllisesti, niin on sinullakin hauska.

-- Enkä tule. Minä menen Plotinan ja maisterin luo. Heille minä

kelpaan, vaikka en osaakaan kumartaa ja keskustella hienosti.

Manne oli Kaarinan kautta tutustunut Mökin asukkaihin ja oli, ihme

kyllä, saavuttanut sekä ihmisaran maisterin että hänen ujon tyttärensä

luottamuksen. Muutoin niin raju ja töykeä poika käyttäytyi näiden

yksinäisten kirjatoukkien parissa luontevasti ja siivosti, hänen hyvät

ominaisuutensa pääsivät oikeuksiinsa pikku kodissa, jossa häntä ei

alinomaa ojennettu ja soimattu kuten kotona.

Nopeasti kului päivä Valmarien kauniissa huvilassa. Rouva Valmari

oli erikoisen ystävällinen Kaarinaa kohtaan. Mauno ja Erkki olivat

kertoneet hänelle, mihin vaikeaan asemaan Kaarina oli saattanut itsensä

tahtoessaan auttaa vanhempiaan. Ja tutustuttuaan kunnallisneuvoksen

perheeseen hän ymmärsi, että tytöstä ei ollut kovinkaan helppoa

aina täyttää niitä velvollisuuksia, jotka hän oli ottanut nuorille

hartioilleen.

Nuoret pelasivat krokettia, söivät vattuja ja viinimarjoja ja

samoilivat suuren puiston varjokkaita käytäviä. Kaarinasta tuntui

kuin hän olisi vanki, joka päiväksi on päässyt vankilastaan ihanaan

vapauteen. Oli suloista hengittää tässä ystävällisessä ilmakehässä,

kun koko kesän oli kokenut vain kylmyyttä ja ynseyttä Tullan

perhepiirissä. Maunokin, jäykkä, harvasanainen Mauno, oli niin hellä ja

huomaavainen, aivan kuin hän olisi tahtonut korvata Kaarinalle kaiken

sen rakkaudenpuutteen, jota hän kesän kuluessa oli kärsinyt.

Liian pian pimeni elokuun ilta, ja vieraiden oli lähdettävä ajamaan

takaisin kirkolle.

-- Erkki ja minä tulemme huomenna polkupyörällä kirkonkylään.

Tapaammeko sinut? kysyi Mauno hyvästellessään Kaarinaa.

-- Tahtoisin mielelläni tutustaa teidät parhaimpiin ystäviini tällä

paikkakunnalla, maisteri Saramaahan ja hänen tyttäreensä.

-- Hyvä, me tulemme noutamaan sinua.

Kunnallisneuvoksettareen oli johonkin määrin vaikuttanut se

silmäänpistävä ystävällisyys, jolla maaherran perhe ja heidän nuoret

sukulaisensa kohtelivat Kaarinaa. Koska hän itse ollen pintapuolinen

ja turhamainen ei milloinkaan osoittanut suosiotaan kenellekään muulle

kuin sellaiselle henkilölle, joka hänen mielestään merkitsi jotakin

ihmisten kesken, arvosteli hän muitakin itsensä mukaan. Hän päätti

kohdella Kaarinaa paremmin kuin ennen, kukaties hänestä vielä saattoi

olla hyötyä tytöille, kun he vastaisuudessa aikoivat Helsinkiin. Kun

siis Pohjolan veljekset seuraavana päivänä ajoivat pyörällä pihalle ja

kysyivät Kaarinaa, suostui hän, vaikkakin happamesti hymyillen, siihen,

että Kaarina sai lähteä heidän kanssaan.

Matkalla Kaarina varovasti valmisti ystäviään siihen, että he

joutuisivat tekemisiin omituisten ihmisten kanssa, ja hyvä se olikin,

sillä kun maisteri kappaleen matkan päässä tuli heitä vastaan

maantiellä taluttaen viirunaamaista vuohtaan, oli vallaton Erkki

purskahtaa helakkaan nauruun, niin hassunkurinen oli näky hänen

mielestään.

-- Merkillinen pariskunta, mutisi hän, vuohi näyttää melkein siltä

kuin jos neekeri olisi pukeutunut valkoisiin ja pannut tärkkikauluksen

kaulaansa.

Mutta ääneen hän sanoi: -- Maisterilla on hauskan näköinen vuohi, se

tuo mieleen jonkin satyyriolennon muinaiskansojen jumaluustarustosta.

Maisteri oli epäluulolla tarkastanut vieraita poikia, hän oli tottunut

siihen jo opettajana ollessaan, että vallattomat pojat tekivät hänestä

pilaa. Mutta kun hänen mieliainettaan, historiaa, kosketeltiin, suli

hänen jäykkyytensä.

-- Niin, sanoi hän, Klio on merkillinen vuohi, viisas ja säyseä,

merkillisen säyseä. -- Tässä osoitti Klio säyseyttään sillä, että

huomatessaan tien reunalla perunamaan, seisahtui kuin kiinnikasvanut

yhteen paikkaan ja sitten itsepintaisesti hiljakseen alkoi pyrkiä

kielletylle alueelle. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin yhteisvoimin

saatiin niskoitteleva elukka jälleen talttumaan.

-- Vai niin, jatkoi maisteri äsken katkennutta keskustelua, nuoret

harrastavat nähtävästi historiaa.

-- Minä olen kyllä myöskin innostunut historiasta, puheli Erkki, mutta

tämä vanhempi veljeni on oikea ammattimies sillä alalla.

Maisteri ihastui ja iski heti Maunoon ryhtyen hänen kanssaan pohtimaan

historiantutkimuksen viimeisiä tuloksia. Mauno kuunteli kärsivällisesti

historioitsijan hiukan pilventakaisia väitelmiä, mutta myönteli

itsekseen, että maisteri oli viisaampi kuin hänen omituinen ulkonäkönsä

ja hajanainen puhetapansa antoi luulla.

Plotina oli iloissaan nähdessään isänsä innokkaassa keskustelussa

vieraiden kanssa, mutta Kaarina huomasi heti tytön hermostuneesta

käytöksestä, että jotakin oli vinossa.

-- Mikä sinun on? kysyi hän, kun olivat kahden kesken Plotinan pienessä

huoneessa.

-- Oi voi, valitti Plotina, sain eilen kirjeen tädiltäni, hän ilmoittaa

saapuvansa tänne huomenna.

-- Sehän on kai hauska uutinen.

-- Onpa kyllä, mutta katsopas, täti on niin hirvittävän käytännöllinen

ja tarkka, ja minä tiedän kyllä, että meidän kotimme on puutteellinen

joka suhteessa.

Ollakseen rehellinen ei Kaarina voinut kumota tätä kieltämätöntä

tosiasiaa.

-- Kuka sinun tätisi oikeastaan on?

-- Hän on äitini sisar, leskirouva Sohvi Simola ja omistaa laajan

kangas- ja kenkäliikkeen Tampereella.

-- Hän on siis rikas.

-- Luullakseni.

-- Eikä auta teitä? huudahti Kaarina.

-- Kyllä hän auttaakin, sanoi Plotina säveästi. Hän lähettää joka

jouluksi isälle sukkia ja villapaidan sekä minulle jotakin hyödyllistä.

Sitäpaitsi saan häneltä silloin tällöin kangastakin.

Hullunkurinen ajatus syntyi Kaarinan aivoissa -- Hänenkö kaupastaan

ovat kotoisin nuo ihmeelliset kankaat, joita sinä käytät pukunasi?

kysyi hän.

Plotina naurahti hämillään.

-- Niin katsopas, täti lähettää minulle jäännöspalasia kaupastaan.

-- Suo anteeksi, puhkesi Kaarina harmistuneena sanomaan, mutta sinun

tätisi voisi antaa sinulle muutakin kuin vain jäännöspalasia, koska hän

kerran on varakas. Hän on varmaankin saita, kovasydäminen olento.

-- Älä sano niin, hyvä ystävä. Täti tarjoutui kyllä ottamaan minut

huostaansa ja kasvatikseen, sillä ehdolla, että rupeaisin apulaiseksi

hänen liikkeeseensä. Mutta siihen emme isä ja minä suostuneet. Enhän

voinut jättää isää, ja sitäpaitsi -- Plotina levitti avuttomana

käsiään, miten luulet minun selviytyvän kangaskaupassa? Päätäni huimaa

ajatellessanikin vain kaikkia niitä ihmisiä, joita minun pitäisi

palvella.

Kaarina purskahti nauruun. -- Tosiaan, pikku Plotina mittaamassa

kangasta ja nauhoja. Sinä möisit tietysti kenkiä metreittäin ja

kangasta kilokaupalla.

-- Niin, jatkoi Plotina edelleen vakavasti, siltä minustakin tuntuu,

etten kykenisi sellaiseen toimeen. Mahdotonta olisi minun jättää

rakkaat kirjani ja ennen kaikkea rakas isäni. Ei hän mitenkään tulisi

toimeen ilman minua. Mutta tädin mielestä minä olen kiittämätön, penseä

olento, ja hän julisti, että hän siinä tapauksessa heittää meidät oman

onnemme nojaan. Siitä on nyt kulunut pari vuotta, ja eilen, kuten

sanoin, sain häneltä kirjeen, missä hän sanoo olevansa liikematkalla

Kuopioon ja poikkeavansa tänne paluumatkalla. Minua suuresti peloittaa,

että hän pahastuu nähdessään kotimme, hän on niin ankara järjestyksen

ihminen.

Kaarina näytti miettivältä.

-- Hänen täytyy tyytyä teihin sellaisina kuin olette, muuta neuvoa en

tiedä.

Plotina huokasi.

-- Hän halveksii lukutoukkia ja tieteellisiä harrastuksia sydämen

pohjasta. Varsinkaan tyttöjen ei hänen mielestään laisinkaan pitäisi

askaroida kirjojen ääressä.

-- Hirveä olento! huudahti Kaarina. Mitä tyttöjen sitten pitäisi hänen

mielestään tehdä?

-- Keittää ruokaa. Ommella ja työskennellä liikealalla.

Tässä tyttöjen vuoropuhelu katkesi, kun maisteri taas hätääntyneenä

huusi Plotinaa etsimään hänelle jotakin kirjaa, jota hän tahtoi näyttää

pojille.

-- Hauskoja ihmisiä, vaikka jonkin verran omituisia, lausui Mauno, kun

nuoret olivat kotimatkalla.

-- Mutta sanopas, miksi tuo tyttö pukee itsensä noin lievimmin sanoen

merkillisesti, huomautti Erkki. Hänhän on miltei kuin kuljeksiva

tilkkupeite.

-- Voi, älä naura, hänellä on siihen omat syynsä, huudahti Kaarina ja

kertoi pojille täti Simolan kangaskaupasta ja jäännöspaloista.

-- Täti Simola tarvitsisi pienen läksytyksen, huomautti Erkki nauraen.

Tuollainen kitupiikki.

Illalla vuoteessaan Kaarina laati kokonaisen sotasuunnitelman

käytännöllistä ja saitaa rouva Simolaa vastaan. Ja kun hän uskoi

suunnitelmansa Sikelle pyytäen hänen apuaan, suostui tämä siihen

mielellään. Hän sai äitinsäkin taipumaan tuumaan; ja heti koulutuntien

päätyttyä marssi luudilla, pesurievuilla, pölyhuiskuilla ja harjoilla

aseistettu pieni joukko Mökkiä kohti. Manne oli saanut vihiä hommasta

ja tarjoutui huvitettuna mukaan.

-- Voinhan kantaa vettä ja halkoja, ellen pysty lattioita pesemään.

Kun ihmeellinen seurue astui sisään ovesta, riensi Plotina, joka

ikkunasta oli nähnyt tulijat, vastaan.

-- Mitä te aiotte? kysyi hän aivan ymmällään.

-- Me tulemme pitämään suursiivousta, ettei Sohvi-täti toru sinua,

sanoi Kaarina päättävästi.

-- Mutta isä ei pidä siistimisestä. Sinä tiedät, Kaarina, kuinka

hyväluontoinen isä on, mutta vain pölyriepua nähdessäänkin hän ihan

vimmastuu, ja tuulettaminen on hänelle kauhistus. Hän väittää,

että naiset ovat keksineet suursiivoukset ja muut sellaiset hommat

vartavasten kiusatakseen miehiä.

Manne ratkesi ulvovaan nauruun, mutta Kaarina heitti ikkunan

tarmokkaasti auki sanoen: -- Kyllä hän nyt tällä kertaa saa sen

koetuksen joka tapauksessa kestää. Onko hän kotona nyt?

-- Ei, hän lähti kävelyttämään Klioa.

-- Ja kauanko hän tavallisesti viipyy sillä matkallaan?

-- Tunnin tai pari.

-- Hyvä. Me ryhdymme heti toimeen. Manne, tee tuli takkaan ja kanna

vettä kattilaan. Sinä, Sikke, pölytät huonekalut. Plotina siistii

pöydän ja minä kirjahyllyn. Rivakasti toimeen. Pidä sinä, Plotina,

silmällä, milloin isäsi palaa kävelymatkalta ja anna varoitusmerkki

meille.

Nopeasti kuin henki olisi ollut kysymyksessä ryhtyi kukin määrättyyn

tehtäväänsä. Sikeitä ja Kaarinalta sujui työ helposti. Sikke oli

luonnostaan käytännöllinen, ja Kaarina oli usein auttanut äitiään

isän työhuoneen järjestämisessä, mutta Plotina rukka, joka oli varsin

vasenkätinen kaikessa, mikä koski jokapäiväisiä askareita, ja sen

lisäksi pelkäsi isänsä yllättävän heidät, teki kaikki nurinpäin ja sai

tuskin mitään aikaan. Manne hääri nenä noessa keittiössä ja helisteli

hellanrenkaita, niin että olisi luullut melun kuuluvan toiselle puolen

kylää.

-- Vesi on lämmintä, ilmoitti hän, joutukaa pesemään lattiaa. Olen

kuulevinani Klion määkinän.

Tytöille tuli hätä käteen. Plotina kaatoi likinäköisyydessään

mustepullon papereille ja oli vaipua maahan kauhistuksesta.

-- Älä nyt hätäile, sanoi Sikke leveällä, tyynellä tavallaan ja

pisti paperit piiloon. Isäsi on niin hajamielinen, että luulee itse

kaataneensa mustepullon.

-- Voi voi, enhän minä saata isää pettää, vaikeroi Plotina, en ole

vielä koskaan pettänyt häntä.

Kaarina latoi kuumeentapaisesti kirjat paikoilleen, ja Sikke pesi

polvillaan lattiaa otsa hiessä.

-- Puhtaaksi minä tämän nyt luutuan, vaikka sata maisteria olisi

tulossa, hän vakuutti rauhallisesti.

Manne pujahti ulos ja houkutteli maisterin kasvitarhaan näyttämään

hänelle komeita kaalinkupujaan. Ukko teki tuon tuostakin lähtöä

sisään, mutta aina poika keksi jotakin uutta katselemisen aihetta

kasvitarhassa. Viimein, kun kaikki porkkanat, kurpitsalavat ja

punajuuret oli moneen kertaan katsottu, ei Manne enää keksinyt mitään

syytä pidättääkseen historioitsijaa. Silloin hän epätoivoissaan salaa

päästi Klion irti ja kului hetken aikaa, ennenkuin maisteri ja hän

saivat sen kiinni.

-- Pelastakoot tytöt nyt nahkansa. Enempää en minä voi, mutisi Manne ja

juoksi ketterästi edellä avaamaan ovea ukolle.

Tytöt olivat kuulleet heidän askelensa ja päätä pahkaa pelastautuneet

Plotinan huoneeseen. Maisteri Saramaa liikkui epäluuloisen näköisenä

huoneessaan haistellen ilmaa. Se oli raittiimpaa kuin tavallisesti, hän

oikein kaipasi rakasta tupakansavua, ja muutoinkin -- huone näytti niin

merkillisen oudolta. Mutta Manne seurasi hänen kintereillään ja puhua

pakisi lakkaamatta, niin että ukko ei ennättänyt tehdä huomioitaan

rauhassa. Ja hetken aikaa muristuaan hän unohti epäluulonsa syventyen

kirjoihinsa.

Sillä aikaa tytöt häärivät muissa huoneissa. Kanttorin Alma oli

ikkunasta huomannut heidän oudot puuhansa eikä voinut hillitä

uteliaisuuttaan, vaan pujahti naapurin portista sisälle. Sikeltä, joka

oli tyhjentämässä likavesiämpäriä, hän sai kuulla tyttöjen puuhista ja

tarjoutui heti apulaiseksi.

-- Sinä olet näppärä käsitöissä, sanoi Kaarina, parsipas nuo reiät

sohvan päällisessä ja paikkaa kiikkutuolin matto. Tuosta tuolista

pistää jouhet esille, korjaa sekin.

Alma juoksi kotiin noutamaan lankaa ja neulaa, sillä Plotina oli

niin hämmennyksissään kaikesta siitä väkivaltaisuudesta, mitä hänen

kodissaan harjoitettiin, ettei löytänyt omia ompeluvehkeitäänkään.

Palatessaan Alma toi mukanaan pari pöytäliinaa ja puhtaan

päällyspeitteen.

Ahkerissa käsissä sai pieni puutteellinen koti pian aivan toisen

ulkonäön. Ikkunaverhot parsittiin ja pölytettiin, pöydillä oli Alman

tuomat sievät liinat, Plotinan vuoteelle, jonka hän aikoi luovuttaa

tädilleen, levitettiin puhdas päällyspeite. Vaatekomerosta Kaarina

löysi pienen sievän maton.

-- Onko tämäkin tädin kangaskaupasta, kysyi hän nostaen mattoa Plotinan

nähtäväksi.

-- On.

-- Se kelpaa mainiosti vuodematoksi. Minä levitän sen tähän sinun

vuoteesi eteen.

Manne lähetettiin noutamaan voileipiä, tytöillä oli niin kiire,

etteivät ennättäneet käydä syömässäkään. Iloinen puheensorina kuului

maisterin huoneeseen, ja työssään häiriintyneenä tämä pistäysi

katsomassa, mitä oli tekeillä. Ihmeekseen hän huomasi oudon näyn.

Huone, jossa vain aniharvoin oli muita kuin sen arka emäntä, oli nyt

täynnä hilpeitä vieraita. Sikke seisoi pöydällä vasara kädessä ja

nauloja suussa ja viritti verhoja ikkunan eteen. Manne istui hajasäärin

lattialla kiilloittaen kynttiläjalkoja, Alma oli polvillaan sohvan

edessä parsinneula kädessä, ja Kaarina hieroi mustepilkkuja pöydästä,

tuolilla oli lautasellinen voileipiä ja pari kylmää perunaa.

Maisteri miltei vaaleni kauhusta nähdessään tätä kotirauhan

häiritsemistä.

-- Mitä tämä oikein merkitsee? sopersi hän luoden nuhtelevan katseen

hämmentyneeseen tyttäreensä.

-- Me tulimme vähän auttamaan Plotinaa, kun kuulimme, että saisitte

vieraita, sanoi Kaarina iloisesti.

-- Onko se nyt välttämätöntä tämmöinen siistiminen, minusta täällä oli

siistiä kyllä ennenkin?

-- Auta armias! pääsi Siken vilpittömiltä huulilta. Täällähän oli kuin

-- -- --

-- Tuollaiset vanhat rouvat ovat tavallisesti vähän turhantarkkoja,

kiirehti Kaarina keskeyttämään häntä, ja kun Plotinalla on niin paljon

tärkeämpää työtä, tarjouduimme hänelle apulaisiksi. Häiritsemmekö setää?

-- Ette erikoisesti, mutisi maisteri ja vetäytyi takaisin huoneeseensa

harmitellen itsekseen hameväen ihmeellistä halua aikaansaada

turhanpäiväisiä selkkauksia.

-- Kas niin, sanoi Kaarina luoden viimeisen tarkastavan silmäyksen

ympärilleen, nyt täällä luullakseni alkaa olla järjestyksessä. Vai mitä

arvelette tytöt?

-- Oi, täällähän on ihmeen hienoa, huudahti Plotina kiitollisena.

-- Jotakuinkin siistiä, kuului Alman arvostelu.

-- Mutta eikö teidän mielestänne ole epärehellistä, että meidän kotimme

näyttää aivan erilaiselta, kuin mitä se arkioloissa on? kysyi Plotina

arasti.

-- Ei laisinkaan, vakuutti Sikke, ainahan siistitään vieraita varten.

-- Ja sitäpaitsi, sanoi Kaarina, voit päättää, että tästälähin pidät

kotisi siistinä.

-- Luuletko minun siihen kykenevän? kysyi Plotina avuttomana.

-- Miksikä et, uhraa joka päivä parikin tuntia kodin järjestyksessä

pitämiseen, sen kyllä voit tehdä, vaikka oletkin lukutoukka.

-- Minä koetan, mutta minulta käy kaikki niin hitaasti ja

takaperoisesti, huokasi Plotina.

Kun tytöt olivat lähdössä, veti Kaarina Plotinan erikseen ja kysyi:

-- Suo anteeksi, että sekaannun asioihinne, mutta haluaisin niin

mielelläni olla sinulle avuksi, ja sen vuoksi kysyn: mitä aiot antaa

tädillesi ruuaksi?

-- Onhan meillä perunoita, vihanneksia ja vuohenmaitoa.

-- Hyvä, mutta osaatko sinä keittää?

-- Olenhan minä keittänyt meidän kaikki ateriamme.

-- Mitä arvelet siitä, jos minä huomenna tulisin auttamaan sinua

päivällisen valmistamisessa? Rouva Tulla päästää kyllä minut tunniksi

tai pariksi, hän on nykyjään hyvin kiltti, ja he lähtevät huomenna koko

perhe nimismiehelle Klaaran päiville.

-- Voi, Kaarina, kuinka sinä olet hyvä. Kyllä minä olisin iloinen, jos

tulisit, pelkään, ettei Sohvi-täti ole niin vaatimaton ruuan suhteen

kuin isä. Minulta usein ruoka palaa pohjaan tai unohtuu suola.

Tohtorinna Holstin mielestä oli välttämätöntä, että tytöt rinnan

lukujen kanssa oppivat käytännöllisiä toimia. Kaarina oli siis tottunut

liikkumaan keittiössä, vaikkei hän mikään ensiluokan kokki ollutkaan.

-- Minä arvelen, sanoi hän seuraavana päivänä istuessaan Mökissä,

keittiön puulaatikolla, että keitämme vihanneslientä, sipulilaatikkoa

ja korppuvanukasta, minä osaan näet parhaiten valmistaa näitä

ruokalajeja, sillä ne olivat isän mieliruokaa.

-- Niin, ja ajattelepas, Alma toi tänään tänne hauen, jonka Freedu oli

saanut verkolla. Eikö se ollut kiltisti tehty?

-- Olipa kyllä. Laitamme siis haukea munakastikkeen kera.

Tytöt riensivät puutarhaan poimimaan liemeen tarvittavat ainekset.

Plotina oli hermostunut, hän pelkäsi täsmällistä tätiään ja oli

tavallista kömpelömpi. Kaarina ihmetteli mielessään, olisiko rouva

Simola laisinkaan saanut päivällistä sinä päivänä, ellei hän olisi

tullut auttamaan.

-- Kuulepas nyt, Plotina, sanoi hän, kun kello läheni neljää. Pelkään

pahoin, että tulette myöhään, ellette jo mene laivalle. Ja se olisi

ikävä. Ihmiset joutuvat aina pahalle tuulelle, ellei kukaan ole heitä

vastassa, kun he saapuvat vieraalle paikkakunnalle.

-- Plotina, Plotina, kuului sivuhuoneesta hätäinen ääni, ja maisteri

pisti ovesta pörröisen päänsä. Minä en löydä kaulusta enkä kalvosimia.

Olen etsinyt niitä kaikkialta, yksin paperikoristakin.

Plotina riensi hätään. Kaarina kuuli piironginlaatikkoja vedettävän

ja suljettavan ja vähän väliä hermostunutta torumista: -- Se on

sitä naisväen komentoa. Järjestetään, järjestetään, ja seuraus on,

ettei mitään löydy. Nähtävästi kadonneet esineet kumminkin lopuksi

löydettiin, sillä jonkin ajan kuluttua maisteri ilmestyi esiin yllään

musta kulunut sortuutti, hyvin vanhanaikainen kaulus kaulassaan ja

tukka harjattuna.

-- Kyllä he nyt myöhästyvät, tuumi Kaarina pistäessään korppulaatikon

uuniin. Luulenpa, että jään tänne katsomaan, kuinka Plotina raukka

suoriutuu leikistä. Voinhan olla muka Plotinan apulainen, niin en

häiritse ketään läsnäolollani. -- Hän sieppasi naulasta Plotinan

huivin, jota tämä käytti vuohta lypsäessään. Sidottuaan sen päähänsä ja

ison esiliinan vyölleen hän aivan hyvin saattoi käydä pienestä sievästä

palvelustytöstä. Iloisesti hyräillen hän nosti patoja ja kattiloita.

Sen ohessa hän kattoi pöydän kolmelle hengelle ja poimi puutarhasta

kukkia saadakseen päivällispöydän niin hauskan näköiseksi kuin niillä

pienillä apukeinoilla saattoi, mitä hänellä oli käytettävinään.

Hän oli juuri kyyryllään uunin edessä katsoakseen, oliko vanukas jo

kypsä, kun keittiön ovi kuului aukeavan. Katsahtaessaan taakseen

hän huomasi lihavahkon, englantilaismalliseen kävelypukuun puetun

keski-ikäisen naisen, joka matkalaukku vasemmassa ja sateenvarjo

oikeassa kädessä seisoi ovella.

Kaarina kohosi seisaalleen ja niiasi syvään.

-- Eikö herrasväki ole kotona? kysyi rouva äreästi.

-- He lähtivät laivasillalle maisterin kälyä vastaan, sanoi Kaarina

ja niiasi uudestaan. Myöhästyivät tietysti ja menivät toista tietä,

ajatteli hän itsekseen.

Rouva ojensi käskevällä liikkeellä matkalaukkunsa Kaarinalle.

-- Vie tämä makuuhuoneeseeni. Missä teidän eteisenne on?

-- Rouva on hyvä ja seuraa minua, sanoi Kaarina nöyrästi. Häntä alkoi

huvittaa palvelustytön osa.

Hän auttoi päällystakin rouvan yltä ja vei hänet Plotinan huoneeseen.

Tarkastelevin silmin mittasi rouva Simola huonetta.

-- Hm, sanoi hän puoliääneen, tytöllä näkyy olevan verraten siistiä ja

puhdasta -- tuopas minulle lasi vettä, huusi hän keittiöön.

Kun Kaarina oli ojentanut hänelle vesilasin, kysyi rouva Simola:

-- Oletko ollut talossa kauankin?

-- En, en kauan, vastasi Kaarina. Samassa juolahti hänen mieleensä,

että hän ehkä saattoi tehdä ystävilleen palveluksen. Hän lisäsi siis

empien ja nöyrästi: -- Mutta minä pidän paljon neidistä ja maisterista,

on vain niin ikävä, että heillä on niin paljon vaikeuksia.

Rouva Simola loi tyttöön paheksuvan katseen.

-- Minun mielestäni on nenäkästä ja sopimatonta, että sinä sekaannut

isäntäväkesi asioihin.

-- Niinpä kyllä, myönteli Kaarina nöyrästi, mutta minä pidän heistä

paljon, ja mieltäni pahoittaa, kun näen, miten heidän täytyy taistella

puutetta vastaan, vaikka heillä on rikkaita sukulaisia.

-- Jos sinä olet niin perehtynyt isäntäväkesi asioihin, kuin tahdot

näyttää, tiedät ehkä myös, että heidän niin kutsutut vaikeutensa ovat

suureksi osaksi omaa syytä. Eräs läheinen sukulainen tarjoutui pitämään

huolta Plotinasta, jos hän olisi suostunut muutamiin varsin järkeviin

ehtoihin.

-- Nämä ehdot saattoivat kyllä olla järkeviä, mutta oikeamielisiä ne

eivät olleet. Tuon läheisen sukulaisen olisi pitänyt käsittää, että

tyttäret eivät mielellään eroa isästään, ja muutoinkin olivat ehdot

tuiki sopimattomat Plotinan luonteelle. Jos minä olisin ollut tuo

läheinen sukulainen, olisin auttanut maisteria ja hänen tytärtään

tavalla, joka heillekin olisi ollut mieluinen. Kaarina oli puhunut

innokkaasti, mutta vaikeni äkkiä hämillään. Rouva Simola katseli häneen

terävästi.

-- Oletko sinä talon palvelustyttö.

-- E-e-n, apulainen vain.

-- Joka tapauksessa en ole halukas keskustelemaan kanssasi niin

arkaluontoisesta seikasta kuin isäntäväkesi toimeentulosta.

Kaarina niiasi.

-- Kuten suvaitsette, rouva. Hän poistui keittiöön juuri parahiksi

estääkseen kastikkeen pohjaanpalamista.

Muutaman minuutin kuluttua saapuivat maisteri ja Plotina. He olivat

sekä hämillään että pahoillaan ja vastaanottivat onnettoman näköisinä

ankaran sukulaisensa esitelmän aiheesta: mitä täsmällisyyden puute ja

saamattomuus saavat aikaan.

-- Se on näetkös, Kristoffer hyvä, ollut sinun elämäsi suuri virhe,

ettet koskaan ole ollut täsmällinen. Ja mihin se on johtanut?

Täällä sinä nyt istut viheliäisessä maalaiskylässä yksinäisenä ja

unohdettuna ja pengot vanhoja kellastuneita papereita sen sijaan,

että olisit opettajana jossakin arvossapidetyssä oppilaitoksessa tai

ehkäpä yliopiston professorina. Toiset sinua typerämmät ovat päässeet

kiipeämään paljon korkeammalle.

-- Sinä olet, Jumala paratkoon, aivan oikeassa, Sohvi-käly, huokasi

maisteri ja näytti onnettomalta kuin koulupoika rehtorinsa edessä.

-- Rakas täti, oikeastaan se oli minun syyni, että myöhästyimme,

uskalsi Plotina kohottaa ääntään isän puolustukseksi.

Rouva Simola kääntyi äkkiä tyttöön.

-- Sen pahempi, sinun pitäisi olla isääsi ymmärtäväisempi. Mutta

sinä tietysti istuit myöskin nenä kirjassa. Ei kai tässä talossa

muuta tehdäkään kuin luetaan. Ja tuo kauhean nenäkäs palvelustyttö

tai apulainen lukee kai myöskin romaania keittiössä, koska ei

päivällinenkään ole valmis. Olen tietysti nälissäni matkustettuani

viisi pitkää tuntia epämukavassa ja likaisessa laivassa.

Plotina riensi pelästyneenä keittiöön.

-- Kutsu vain pöytään, ruoka on valmis, sanoi Kaarina.

-- Etkö sinä tule syömään?

-- En, minä olen tällä kertaa vain sinun keittiöapulaisesi.

Plotina koetti estellä, mutta Kaarina pisti ruokatarjottimen hänen

käteensä. -- Kas niin, ei mitään vastaväitteitä, mene sisään nyt vain.

Plotina totteli hämmentyneenä. Sohvi-tädin tuima katsanto lauhtui,

kun höyryävä vihannesliemi ilmestyi pöytään. Mielihyvällä hän totesi

sen olevan varsin maukasta. Syötyään vielä aimo annoksen kalaa

ja jälkiruokaa hän tyytyväisenä siirtyi juomaan kahvia Plotinan

huoneeseen, jonne Kaarina oli kattanut sievän kahvipöydän.

-- Myönnän, sanoi Sohvi-täti viedessään höyryävää kahvikuppia

huulilleen, ettei tämä teidän kotoinen järjestyksenne sentään ole

niin perin nurinkurinen, kuin miksi sitä olin kuvitellut. Ehkäpä

sinusta vielä tulee ihminen, Plotina. Kunpa sinulla vain olisi toinen

nimi! En ymmärrä, kuinka äitisi saattoi suostua tuohon hirvittävään

pakanalliseen nimeen. Plotina, miksi ei yhtä hyvin platina tai tina.

-- Anteeksi, käly rakas, huomautti maisteri säveästi, Plotina oli

älykäs roomalainen keisarinna, ja hänen mukaansa onkin tyttäremme

saanut nimensä.

-- Loruja, minä en näe mitään järkeä siinä, että lapsille pannaan

pakanallisten keisarinnojen nimiä. Ja onko sinusta sitten hänessä

mitään ruhtinaallista? Minun mielestäni hän on pieni mitätön

tyttölapsi. No niin, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, ja lapsi

raukka on itse siihen viaton.

Kaarina naureskeli itsekseen keittiössä, missä hän pesi astioita,

Sohvi-tädin puheille. Olipa vahinko, ettei hän enää uskaltanut mennä

hänen kanssaan juttelemaan. Plotinan täti näytti varsin rehdiltä

ihmiseltä. Hän asetti astiat kaappiin ja viittasi Plotinan keittiöön.

-- Minun täytyy mennä, Tullan väki on jo ehkä palannut kotiin. Pidä

hyvä huoli illallisesta ja muista kaikin mokomin tehdä vuode mukavaksi.

Toivoisinpa, ettet näyttäisi noin apealta.

-- Sohvi-täti on niin peloittavan tarkkanäköinen, kuiskasi tyttö,

huomasin hänen ainakin viisi minuuttia tarkastavan erästä mustepilkkua

pöydässäni.

-- Ehkä hän on parempi kuin miltä näyttää, lohdutti Kaarina ystäväänsä.

Kaarina olisi mielellään seuraavana päivänä pistäytynyt Mökillä

kuulustelemassa, miten asiat siellä luistivat. Mutta hän ei päässyt

tunneiltaan, oli luettava entistä ahkerammin, ehtojen suoritusaika

läheni. Maunoa ja Erkkiä hän ei tavannut kuin kerran, silloinkin vain

pikimmältään laivalaiturilla, kun he olivat poislähdössä. Veljekset

pyysivät häntä hartaasti kotiinsa heidän kanssaan.

-- Jätä koko Tullan joukko ja tule pois meille, houkutteli Erkki. Äiti

ottaa sinut avosylin vastaan, meillähän ei ole tyttöjä koko talossa,

kaksi poikaa vain. Pidämme sinua kuin kukkaa kämmenellä.

-- Etkö todella voisi lähteä mukaamme, ehdotti Maunokin. Me voisimme

siinä tapauksessa jäädä tänne pariksi päiväksi, kunnes olet lähtövalmis.

Kaarina pudisti surumielisesti hymyillen päätään. -- Kiitos, ystävät,

mutta se on todella mahdotonta; en voi jättää oppilaitani pulaan. Se

olisi väärin, eikö totta, Mauno?

-- Olet ehkä oikeassa, mutta tule sitten, kun olet heistä päässyt.

Laiva vihelsi, ja pojat heittivät hyvästit. Kaarina katsoi ikävöiden

poistuvan Ainamon jälkeen. Koskahan koitti sekin aika, jolloin hän

pääsisi lähtemään? Oli enää pari viikkoa lukukauden alkuun.

Illalla hän sai kaksi kirjettä postista. Toinen oli kirjoitettu suurin,

miehekkäin kirjaimin ja kuului seuraavasti:

"Sohvi Simola pyytää ilmoittaa Plotinan keittiöapulaiselle,

että tuo läheinen sukulainen on huomannut viisaimmaksi antaa

jokaisen seurata omaa taipumustaan, eikä tahdo pakottaa ketään

vieraalle alalle. Ja rauhoittaakseen hyväsydämisen apulaisen

huolia hän ilmoittaa, että Plotinan ja hänen isänsä vaikeuksia

tullaan huojentamaan. Samalla ehdottaa Sohvi Simola, että nuori

keittiöapulainen, kun hän vasta tahtoo auttaa ystäviänsä,

näyttelisi omaa osaansa.