Kaarina punehtui sekä ilosta että mielipahasta. Rouva Simola oli siis
keksinyt hänen pienen sotajuonensa, Plotina oli tietenkin ilmaissut
hänet. Ja hän oli oikeassa -- suorin tie on paras. Oliko hän mahtanut
hyvin paheksua Kaarinaa? Ehkäpä pitää häntä petollisena? Mitähän äiti
ja isä mahtavat sanoa, kun saavat tästä kuulla? Isä on niin tinkimätön,
mitä oikeaan ja väärään tuli. -- Huh, oikein poskia poltti!
Mutta se oli kuitenkin ihanaa, että Mökin asukkaat olivat päässeet
ainakin toistaiseksi rahahuolistaan. Sohvi-täti oli varmaankin kelpo
ihminen.
Hän avasi toisen kirjeen, se oli äidiltä.
Rakas Kaisu-tyttöni, sanottiin siinä. Vihdoinkin olemme päässeet
niin pitkälle, että uskallamme lähettää sinulle ilosanoman, jota
jo pari viikkoa olemme salanneet, koska olemme pelänneet sinua
turhilla toiveilla pettävämme. Tänä aamuna ilmoitti laitoksen
ylilääkäri, että isä nyt on terve. Viikon kuluttua saatamme
lähteä kotiin päin matkustamaan rakkaiden lastemme luo. Isä
liikkuu jo ilman sauvaa, joskin vielä jossakin määrin kankeasti.
Käsiään hän liikuttaa aivan vapaasti. Mieli on reipas ja valoisa.
Tohtori arvelee, että hän huoleti voi ryhtyä työhönsä jälleen.
Sinä arvaat, kuinka onnellinen isä on. Sillä juuri toimettomuus
häntä on kiusannut; ja pelko siitä, että me joutuisimme kärsimään
hänen pakollisesta työttömyydestään, on vaikuttanut hänen
tautiinsakin.
Saavumme Suomeen noin 24. päivän paikkeilla tätä kuuta. Silloin
toivomme tapaavamme sinut ja lapset Lanterissa. Saamme viettää
vielä kokonaisen ihanan viikon yhdessä, ennenkuin sinä ja Kati
lähdette kouluun. Olemme nimittäin päättäneet isän kanssa
lähettää Katinkin tänä syksynä maailmalle.
Tervehdimme rakasta tyttöämme häntä hellästi syleillen.
Äiti ja Isä.
Kaarina vaipui tuolille istumaan ja kätki kasvot käsiinsä.
-- Jumala, kuinka hyvä sinä olet, kuiskasi hän. Minä saan siis nähdä
isän ja äidin, Lanterin ja kaikki viikon kuluttua.
Hän kavahti ylös ja syöksyi suin päin alas portaita. Siken, joka
arkihuoneessa parhaillaan järjesti vastapestyjä vaatteita kaappiin, hän
oli syleilyllään rutistaa.
-- Sinäpäs -- muuta ei Sikke saanut sanotuksi.
-- Äiti ja isä palaavat kotiin viikon kuluttua, riemuitsi Kaarina. Ja
minä pääsen Lanteriin.
-- Kylläpä sinusta on hauska lähteä meiltä pois, sanoi Manne hiukan
katkerasti. Eipä sinulla tosiaan ole täällä kissanpäiviä ollutkaan.
-- Olisit jäänyt siihen asti, kun koulut alkavat, niin olisimme
matkustaneet yhdessä, virkkoi Iisa.
-- Tehän lähdette kuitenkin jo viikon lopulla ehtoja suorittamaan. Mitä
minä täällä sitten enää tekisin!
Iloissaan ei Kaarina malttanut pysyä sisässä. Hän houkutteli tytöt
mukaansa kävelylle. Maantiellä he tapasivat Plotinan.
-- Kaarina, minulla on niin paljon sinulle kertomista. Etkö tule meille?
-- Kävellään mieluummin. Saatetaan tytöt kotiin, niin tulen sitten
saattamaan sinua. Minullakin on uutisia.
Kaarina näytti Sohvi-tädin kirjettä.
-- Sinä tietysti ilmaisit minut.
-- Niin, enhän voinut muutakaan, kun hän kysyi nimeäsi. Nähtävästi
hän epäili, ettet ollut mikään tavallinen apuihminen. Kaarina, täti
ei ollut lainkaan niin peloittava kuin luulin. Me istuimme illalla
kahden minun huoneessani, hän kertoi minulle paljon äidistäni. Luulen
nähneeni kyyneliä hänen ankaroissa silmissään. Sitten hän rupesi
kyselemään olojamme ja teki sen niin lyhyesti ja täsmällisesti,
että minun ei auttanut kierrellä, totuus tuli ilmi kaikessa
alastomuudessaan. "Herranen aika, lapsi", huudahti hän silloin, "miksi
et ole minulle mitään kaikesta tästä kirjoittanut? Olen itsekäs
vanha nainen, mutta niin kovasydäminen en sentään ole, että antaisin
ainoan sisareni lapsen kärsiä puutetta. Mene nyt nukkumaan, minä
tahdon lähemmin ajatella asiaa." Seuraavana aamuna hän piti pitkän
nuhdesaarnan meille epäkäytännöllisyydestämme, mutta lopuksi hän
ilmoitti päättäneensä varata minulle kuukausirahan sillä ehdolla, että
käyttäisin sen taloudellisiin menoihin enkä joutaviin kirjoihin ynnä
muihin hassutuksiin, kuten hän lausui. -- Koko päivän hän sitten oli
oikein leppeä ja ystävällinen, isä raukallekin. Luulenpa melkein hänen
hiukan pitäneen minusta, lopetti Plotina kertomuksensa. Eihän se ole
ihme, lisäsi hän vaatimattomasti. Olihan äitini hänen sisarensa. Ja
ajatteles, lähtiessään hän pisti kouraani sadanmarkan setelin. Eikö
se ole suurenmoista, minulla ei koskaan ole ollut hallussani kymmentä
markkaa suurempaa rahaa.
Plotinan kasvot hehkuivat mielihyvästä. -- Mutta minun täytyi kertoa
hänelle siitä suursiivouksestanne. Hän olisi muutoin luullut minua
paremmaksi kuin mitä olen. Hän nauroi sydämellisesti puuhillenne.
Plotinan päätettyä kertomuksensa toi Kaarina esille iloiset uutisensa.
-- Lähdetkö niin pian? sanoi Plotina apeasti. Ja sitten minä en ehkä
koskaan enää saa sinua nähdä.
-- Tottahan, lohdutti häntä Kaarina. Sinun täytyy ensi kesänä tulla
meille.
-- Tiedäthän, etten voi jättää isää.
-- Hän tulkoon mukaan.
-- Hän ei kahteenkymmeneen vuoteen ole matkustanut täältä minnekään.
Mutta tietysti iloitsen siitä, että sinä pääset omiesi luo ja että
isäsi on terve. Sinä olet ollut isälle ja minulle kuin päivänsäde
varjossa kasvaville kukille.
He astuivat elokuun hämärässä vastaleikattujen ruispeltojen sivuitse,
kotiin palaavan karjan kellot kilahtelivat leppoisasti, lähestyvän
syksyn tuntua oli ilmassa. Heille itselleen käsittämätön alakuloisuus
valtasi tuokioksi tyttöjen mielen. He erosivat kyynelsilmin
ymmärtämättä miksi.
* * * * *
Viimeinen ilta oli käsissä. Tullan nuoret olivat palanneet kotiin
suoritettuaan ehtonsa. Kunnallisneuvos oli tyytyväinen ja rouva
hyvillään. Tytöt olivat kutsuneet ystävänsä viettämään Kaarinan
lähtöiltaa. Pentti oli tuonut hänelle kukkakimpun ja Hilja pussillisen
piparkakkuja matkaeväiksi. Rouva Tulla oli juhlallisesti kiinnittänyt
hänen rintaansa hopeasoljen, jossa oli enemmän metallia kuin aistia.
-- Kunnallisneuvokselta ja minulta pieni muisto, sanoi hän arvokkaasti.
Kaarina kiitti liikutettuna. Rouva Tulla oli tuottanut hänelle monta
karvasta hetkeä, mutta nythän oli kaikki ohi. Äiti kullan sylissä
unohtuisi kaikki paha ja ikävä. Hän ei tuntenut mitään kaunaa
kunnallisneuvoksetarta kohtaan.
Plotina oli kutsuttu toisten mukana. Hänellä oli uusi kaunis puku.
Kaarina arvasi sen olevan Sohvi-tädin lahjoittaman.
-- Jäännöspalojen aika on onneksi ohi, kuiskasi hän veitikkamaisesti
Plotinalle.
-- Isän viimeinen kirjoitus on hyväksytty arvossapidettyyn
aikakauskirjaan, kuiskasi Plotina vastaukseksi. Hän on ylen onnellinen.
Vieraiden lähdettyä istuivat nuoret vielä hetkisen yhdessä.
-- On niin ikävä, kun sinä lähdet, Kaarina, sanoi Sikke. Eikö totta,
Iisa, me olemme paljon pitäneet Kaarinasta.
Iisa nyökäytti päätään.
-- Soisin, että olisimme olleet ystävällisempiä häntä kohtaan.
-- Mikäs esti, sanoi Manne. Hän ojensi ujostellen tuohesta kutomansa
puukontupen Kaarinalle. -- Tuossa on, jos huolit. Ja häveten
liikutustaan hän viheltäen poistui huoneesta.
Aikaisin seuraavana aamuna Kaarina seisoi Ainamon kannella ja katseli
jälkeen jäävän kirkonkylän punaisia ja kellertäviä rakennuksia. Vajaat
kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli astunut jalkansa kylän
laivalaiturille arkana, pelko ja jännitys mielessä. Miten paljon hän
olikaan kokenut sinä aikana hyvää ja pahaa, iloa ja surua. Hän muisteli
Siken jäähyväissanoja:
-- Kaarina, sinä olet ollut hyvä meille, ja Iisa oli lisännyt:
-- Parempi kuin mitä olisimme ansainneet.
Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien
ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä
ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.
Ehkä se olikin elämän salaisuus.