IX.

Elokuun alkupäivinä kunnallisneuvoksetar ilmoitti aikovansa tällä

kertaa viettää Iisan lähenevää syntymäpäivää tavallista juhlallisemmin.

-- Vietetään se nyt oikein komeasti. Ei kukaan saata tulla minua

moittimaan siitä, etten ymmärtäisi asemaamme yhteiskunnassa ja

osaisi käyttäytyä sen mukaan. Maaherra juhli tyttärensä nimipäiviä

tanssiaisilla, me teemme samoin.

Näin puheli äiti, ja tyttäret, varsinkin Iisa, olivat suunniltaan

ilosta. Kunnallisneuvos ei myöskään vastustanut tuumaa, hän tahtoi

mielellään kääntää pitäjäläisten ajatukset pois Mökin jutusta, joka oli

herättänyt ikävää huomiota.

Kaarinakin unohti ajaksi koti-ikävänsä juhlan valmistuksissa. Kun rouva

Tulla kysyi, saattoiko hänestä olla mitään apua kutsujen järjestelyssä,

vastasi hän iloisesti, että hän kotona aina auttoi äitiä, kun heillä

oli kutsut.

-- No, teidän varoissanne ei kai suuria pitoja pidetty, huomautti

kunnallisneuvoksetar kuivasti. -- Hän oli nähtävästi saanut sen

käsityksen, että Kaarinan koti oli perin köyhä.

-- Yhdentekevää, mietti Kaarina ja hymyili muistellessaan niitä monia

hauskoja iltoja kesä- ja joululomalla, jolloin oli tanssittu Lanterin

isossa salissa. Isä oli pitänyt huolen tanssimusiikista ja äiti käynyt

valvomassa, ettei kukaan vieraista tuntenut itseänsä syrjäytetyksi.

Suurella touhulla ryhdyttiin juhlavalmistuksiin. Iisa sai toimekseen

maalata kutsukortit ja syventyi innolla työhön. Tämän johdosta syntyi

pieni kina hänen ja Mannen välillä, jälkimmäinen väitti nimittäin,

että kutsukortteihin maalatut ruusut olivat uusia perunoita. Mutta kun

Sikke vakuutti, että hän oikein tunsi, miten ne tuoksuivat ruusuille,

rauhoittui Iisa.

-- Mitäpä tuollaiset poikanulikat ymmärtävät taiteesta, lohdutti hän

itseään.

Tanssiharjoituksia pidettiin entistä ahkerammin. Mannenkin täytyi olla

mukana kaikista vastustelemisistaan huolimatta. Suurella vaivalla

Kaarina sai hänet oppimaan valssinaskelet, mutta hänen täytyi luvata

itse tanssia Mannen kanssa ratkaisevana iltana, jotta poika paremmin

pysyisi tahdissa.

-- Mutta enempää kuin sen ainokaisen tanssin en tanssi, uhkaili

Manne. Olen luvannut Villelle kymmenen penniä joka tytöstä, jota hän

tanssittaa minun puolestani. Se olkoon minun veroni lystistä.

Ralle vietti suurimman osan päivästään keittiössä, missä

Miettisen Amalia, pitäjän kokenut ja taitava leipoja, pyöritteli

taikinaa rinkeleiksi, tortuiksi ja kaakuiksi. Arkihuoneessa istui

kalpea, laiha ompelija valmistaen tulisella kiireellä pukuja

kunnallisneuvoksettarelle ja tytöille. Ne ommeltiin kaikki kahisevasta,

paksusta silkistä -- se oli rouva Tullan yllätys pitäjäläisille,

kaikkien piti nähdä, että hän tunsi ja ymmärsi uuden arvonsa. Tyttöjen

pukukangas oli kirkkaanpunainen, rouvan heleän viheriä. Kaarina pudisti

päätään puvuille, väri oli liian räikeä ja kuosi ylen monimutkainen.

Ompelijakin huomautti arasti, että tyttöjen puvuissa oli liiaksi

koristuksia, mutta rouva Tulla vastasi siihen mahtavasti:

-- Nyt ei säästetä, kangas on siksi kallista, että pukujen täytyy

näyttää joltakin. Ihmiset nähkööt, että meillä on varoja.

Suuri päivä koitti. Jo aikaisin aamulla kävi "kvartetti" laulamassa

tyttöjen ikkunan alla. Sen oli haalinut kokoon kanttorin Freedu, jolla

oli musikaaliset lahjansa suoraan perintönä isältään. Toiset laulajat

olivat Pentti Saarinen, Ville, kauppa-apulainen ja nimismiehen kaksi

poikaa. Freedu itse oli sepittänyt sanat. Ne kuuluivat seuraavasti:

Neito nuori, nouse jo,

juhlapäiväs koittaa.

Aamun armas aurinko

öiset varjot voittaa.

Kirkas niinkuin aamu tää

elos olkoon aina,

ettei murra myrskysää,

murhe mieltäs paina!

Laulu kaikui erittäin tunnelmallisena vielä uinailevan

maalaiskirkonkylän aamuisessa hiljaisuudessa, ellemme ota lukuun

sitä häiritsevää pikkuseikkaa, että Pentti, jonka hoidettavaksi oli

uskottu ensimmäisen basson kunniakas tehtävä, eksyi tahdista ja

päästi äänensä kuuluviin vain silloin tällöin jonkinlaisena vihaisena

ärähdyksenä, joka enemmän muistutti kahlekoiran murinaa, kuin sulautui

kyseessä olevaan musikaaliseen toimitukseen. Freedun mielestä laulu

oli toistettava. Hän toivoi näet, että sanat painuisivat oikein

tarkkaan Iisan muistiin. Pahaksi onneksi olivat laulajat saaneet

valveille kaikki naapuriston kukot, jotka kuuluvalla äänellä yhtyivät

konserttiin. Freedu pui raivoissaan nyrkkiään Tullan suurelle

Leghorn-kukolle, joka pisti päänsä kanalan ikkunasta ja ilmeisellä

mieltymyksellä kajahutti kukkokiekaansa.

Tytöt kykkivät paitasillaan ikkunaverhojen takana huoneessaan. Kaarina

ja Sikke naureskellen kukkojen väliintulolle, jota Iisa puolestaan piti

suoranaisena loukkauksena itseään kohtaan.

-- "Ettei murra myrskysää!" kuinka runollista, huokasi Sikke.

Viimeinen sävel oli kajahtanut ja häipynyt ilmaan. Pojat

valmistautuivat lähtemään ja loivat vielä etsivän katseen tyttöjen

ikkunaan. Samassa ilmestyi parvekkeelle, ikkunan alapuolelle valkoinen

haamu, se kumarsi syvään pojille ja heitti pari lentosuukkosta onnesta

punastuvalle Freedulle.

-- Se on tietysti Iisa, sanoi Pentti. Kaikki viisi poikaa kumarsivat

mitä kohteliaimmin ja huusivat hattujaan heiluttaen.

-- Eläköön Isabella Tulla! Hurraa Iisalle!

Iisa oli ihmeekseen huomannut poikien kumartavan ja kiinnittävän

katseensa parvekkeelle. Hän taivutti varovasti päätään katsoakseen,

mitä se tiesi.

Hirveätä! Parvekkeella seisoi Manne yllään Siken pitkä, pitseillä

reunustettu yöpaita ja päässään Iisan ruusuilla koristettu pyhähattu.

Mitä julkeimmin kiemaillen hän heitteli lentosuukkoja pojille.

Unohtaen kaiken varovaisuuden kurotti Iisa papiljotteihin käärityn

päänsä ja kirkaisi kimakasti:

-- Manne, sinä vihoviimeinen lurjus!

Nyt vasta pojat äkkäsivät erehdyksensä. He peräytyivät kiireesti

tirskuen ja kylkiään pidellen. Freedu yksin oli äkäinen ja lupasi

löylyttää Mannen ensi tilassa.

Unesta ei tämän jälkeen tullut enää mitään. Iisa itki harmista ja

väitti Mannen saattaneen hänet naurunalaiseksi koko kirkonkylässä.

Hänen mieliharminsa vaihtui kuitenkin pian iloksi, kun hän tyttöjen

saattamana astui saliin ja näki syntymäpäiväpöytänsä. Sikke ja Kaarina

olivat koristaneet pöydän tummilla orvokeilla ja ruusunlehdillä,

pappilasta oli lähetetty uhkeita astereita ja kanttorista leukoijia.

Isältään hän sai hohtokivisormuksen, äidiltä tanssikengät ja

hansikkaat. Sikke oli ommellut käsityölaukun ja Kaarina ostanut

kirkonkylän vaatimattomasta kirjakaupasta kirjan.

Manne oli tipotiessään, arvattavasti keppostaan piilossa.

-- Olkoon aloillaan, sanoi Iisa jalomielisesti, en minä viitsi hankkia

hänelle nuhteita juhlapäivänäni.

Aamiaiselle poika kuitenkin ilmestyi, hän oli häpeissään ja ojensi

Iisalle hirvittävän ruman kukkamaljakon.

-- Se on kaunein, mitä täällä kirkonkylässä saa. Maksoi kolme markkaa,

selitti hän ylpeänä, kun Iisa armollisesti anteeksi antaen häntä

kiitti. -- Sinä olet sentään aika poikaa, lisäsi hän matalalla äänellä,

kun et kielinyt isälle ja äidille siitä aamullisesta.

-- Jos oikein toden teolla kadut tuhmaa kujettasi, niin osoita se

teossa ja lähde Villen kanssa noutamaan kanttorista sitä heidän suurta

fiikustaan. Äiti on pyytänyt sen saliamme varten.

-- Olkoon menneeksi, vastasi Manne tyytyväisenä, kun niin vähällä

pääsi. Tuon vaikka koko kirkonkylän fiikukset ja palmut, jos niikseen

tulee.

Päivällisen aikaan oli kaikki juhlavalmistukset loppuunsuoritettu.

Koko päivän kestänyt hälinä ja kiire asettui, hiljaiset mainingit vain

keittiön puolella kertoivat myrskystä, mikä oli pauhannut, ennenkuin

kaikki oli sellaisessa järjestyksessä kuin talon emännän kunnia ja

arvo vaati. Pihalle olivat Manne ja Ville yhteisin ponnistuksin

saaneet pystytetyksi koivumajan, jonka suulla upeili katajista ja

pihlajanlehdistä sidottu Iisan nimikirjoitus. Rouva Tulla, joka kaiken

päivää oli kulkenut käsiliina pään ympäri kiedottuna, lähetti tytöt

pukeutumaan ja tuli itse irroittamaan papiljotit heidän hiuksistaan.

Kaarinaa miltei säälitti katsella juhlapukuista Sikkeä. Tekokiharat ja

heleänpunainen, kankea silkkipuku eivät kaunistaneet hänen tervettä,

vaatimatonta maalaisolentoansa, pikemmin päinvastoin. Paljon hauskemman

näköinen hän oli yksinkertaisessa pumpulihameessaan arkioloissa. Näytti

siltä kuin hieno puku olisi vaivannut häntä, hän vaikutti kömpelöltä

ja teeskennellyltä. Iisan verevälle ulkomuodolle ei myöskään ollut

edullinen puvun helakka väri, hän huomasi sen itse ja sai tyytymättömän

ilmeen kasvoilleen.

Vasta senjälkeen, kun molemmat talon tyttäret olivat valmiit, ennätti

Kaarina ruveta ajattelemaan omaa pukuaan. Hän oli vielä kahden

vaiheilla, minkä puvun ottaisi, sinipilkkuisen musliinihameensa

vai parhaimpansako. Mutta nähtyään Siken ja Iisan niin hienoina

päätti hänkin pukeutua juhlapukuunsa. Se oli ohutta, valkoista

pesusilkkiä, koristeltu ainoastaan silkkikirjailulla, kuosi oli

mahdollisimman yksinkertainen, mutta kenties juuri siksi puku olikin

kaunis ja aistikas. Kaarinalla oli ollut se vain kerran ennen yllään,

serkkunsa häissä. Pukeutuessaan tähän ilmavaan, somaan hameeseen ei

Kaarina voinut olla mielihyvällä vertaamatta sitä Siken ja Iisan

mauttomiin pukuihin. Hän kietoi kaulaansa sievän kaulakoristeen, isän

viimevuotisen joululahjan, ja luotuaan hyväksyvän katseen kuvaansa

peilissä hän iloisesti hyräillen juoksi ullakonportaita alas.

Kasveilla koristetussa salissa ei vielä ollut muita vieraita kuin

pikkupappilan väki, joka aina tuli puolta tuntia aikaisemmin kuin muut

vieraat ja säännöllisesti joukolla, perheen vanhimmasta jäsenestä

nuorimpaan, oli edustettu kaikissa kutsuissa. Talon tyttäret

vastaanottivat vieraat niiaten, ja rouva Tulla loi voitonriemuisen

katseen pastorskaan. Huomasiko hän, että Sikke ja Iisa olivat

silkissä? Pikkupappilassa ei, Jumala paratkoon, ommeltu silkkipukuja,

kotikutoinen, puolivillainen siellä kelpasi.

-- Kas vain, sanoi pastorin rouva, ihmettelevä sävy äänessään --

tytöt ovat oikein kuhisevassa silkissä. Ja meidän Hiljalla on vain

kretonkihame.

-- Niin, mutta äiti, katsokaapa Kaarinaa, häntä vasta kannattaa

ihailla. Hän on kuin prinsessa satujen maasta, niin kevyt ja ilmava,

huudahti Hilja iskien ihastuneena kätensä yhteen.

-- Se puku ei ainakaan ole maalaisompelijan käsistä lähtenyt, sanoi

Martta Saarinen, pastorin vanhin tytär. Pastorin rouva pudisti

paheksuen päätään.

-- Se on liian kallis ja hieno puku noin nuorelle tytölle. Mutta kaunis

se on.

Rouva Tullan silmiin oli tullut pistävä katse. Hänen tyttäriensä pukuja

ei oltu lainkaan ihailtu -- nehän olivat vain maalaisompelijan tekemiä.

Ja kumminkin hän oli tuhlannut niihin rahoja enemmän kuin kyllikseen.

Hänen harmikseen yhtyi Sikkekin ihailemaan Kaarinaa.

-- Kaarina on aina hieno ja kaunis, sanoi hän sydämellisesti. Sikke

itse oli mahdollisimman vähän turhamainen ja pukeutui hienosti vain

äitinsä tahdosta.

Iisa loi pikaisen katseen isoon kuvastimeen, joka heijasti sen edessä

seisovan ryhmän. Rypistynein silmäkulmin hän totesi Hiljan olevan

oikeassa. Kaarinan koruton, mutta epäämättömän hieno puku sopi

erinomaisesti hänen solakkaan vartaloonsa ja vaaleaan hipiäänsä.

Hänen luonnostaan kähärä tukkansa ei kaivannut papiljotteja tai

käherrysrautaa, sievästi ja luonnollisesti se ympäröi kapeita, hiukan

kalpeita kasvoja. Hänen rinnallaan he toiset joutuivat kokonaan

varjoon. Miksi äiti olikaan pyntännyt heidät noin armottomasti?

Kaarinan puvusta näki, että yksinkertaisin oli kaunein. Pahoilla mielin

hän kääntyi pois kuvastimesta.

Rouva Tulla arvasi tyttärensä ajatukset, ja se kiihdytti hänen

tyytymättömyyttään. Oli kerrassaan sopimatonta, että tuollainen

tyttöletukka, joka oli miltei palkollisen asemassa heidän perheessään,

koetti ylvästellä hänen tyttäriensä kustannuksella. Hänen tuli saada

siitä tuntuva läksytys. Rouvan ennestään punaiset kasvot kävivät vielä

punaisemmiksi. Hän kääntyi rikollisen puoleen ja sanoi terävällä

äänellä:

-- Pastorska on oikeassa. Sinä olet asemaasi nähden aivan liian

hienossa puvussa. Olen aikonut käyttää sinua apunani tarjoilussa,

ja tuo puku on siihen tarkoitukseen sopimaton. Mene ylös muuttamaan

yksinkertainen, siisti pumpulihame yllesi ja tule sitten tänne minua

auttamaan. Fransiskan ja Isabellan tulee tänään saada huvitella, he

ovat talon tyttäriä.

Jähmettynyt äänettömyys seurasi näitä kovia sanoja. Kaarina oli

käynyt yhtä valkoiseksi kuin hänen onneton pukunsa, Sikke katseli

säikähtyneenä äitiänsä, ja Iisa hieroi kenkänsä kärjellä lattiaa,

Hiljan silmiin nousi kyyneleitä, ja Pentti takoi hänen selkänsä takana

nyrkkiään. Pastorin rouva huudahti onnettomana:

-- Enhän minä pahalla sitä sanonut, antakaa tytön pitää kaunis pukunsa,

hyvä kunnallisneuvoksetar.

Mutta Kaarina ei kuullut hyväntahtoisen rouvan valitteluja. Nopeasti

hän oli käännähtänyt ja luomatta katsetta kehenkään läsnäolijoista hän

pää pystyssä, säkenöivin silmin poistui salista.

-- Älkää olko millännekään, hyvä pastorska, lausui kunnallisneuvoksetar

happamenimelällä äänellä, tyttö on ylpeä ja tarvitsee ojennusta. Häntä

on nähtävästi hemmoteltu liiaksi kotona. -- Minne sinä menet, Fransiska?

Sikke jäi neuvotonna seisomaan kynnykselle. Hän oli aikonut rientää

Kaarinan jälkeen lohduttamaan häntä. Hän hypisteli komean pukunsa

hetaleita ja mutisi nöyrästi: -- Ei Kaarina tarkoittanut pahaa, äiti.

-- Iisa, sanoi Pentti matalalla äänellä, pyydä äitiäsi peruuttamaan

sanansa. On synti ja häpeä, että Kaarinaa moititaan siksi, että hänellä

on aistikas puku yllään.

-- Minulla ei ole tapana arvostella äidin käytöstä, vastasi Iisa

ynseästi.

Ikävä mieliala, joka oli vallannut seuran, hävisi uusien vieraiden

saapuessa. Hymyhuulin vastaanottivat kunnallisneuvos ja rouva pitäjän

herrasväet, nimismiehen ja hänen perheensä, rovastin ja ruustinnan ja

kanttorinväen, joka aina uskollisesti pysyi heidän vanavedessään.

-- Eiköhän maaherran väki tulekaan? kysyi kunnallisneuvos

huolestuneena, kun kaikki muut vieraat jo olivat koolla? Ehkä he

pitävät kutsuamme liian tungettelevana.

-- Ei suinkaan, vastasi hänen vaimonsa arvokkaasti, olemmehan me

yhtä hyvät kuin joku toinenkin. Maaherratar telefonoi päinvastoin

aamupuolella ja kysyi, saisivatko he tuoda mukanaan sukulaisensa,

kaksi nuorta poikaa, jotka ovat käymässä heidän luonaan. Kas, siinäpä

heidän vaununsa tulevatkin, hän hätäisesti huudahti katsottuaan ulos

ikkunasta. Ja maaherratar itse on mukana. Kuinka herttaista! Ilosta

hohtaen kunnallisneuvoksetar riensi vastaanottamaan hänelle niin

rakkaita vieraita.

Vaunuista laskeutui maaherratar, kalpea, kivulloisen näköinen nainen,

tyttäret, kaksi tummahipiäistä tyttöä, kaksoiset ja toistensa näköiset

kuin marjat, sekä heidän sukulaisensa, veljekset Maunu ja Erkki Pohjola.

Rouva Tulla saattoi vieraansa kunniapaikalle sohvaan ja kuiskasi sitten

Mannelle, joka kiusaantuneen näköisenä, tärkkikaulus kaulassa ja

kiiltonahkakengät jalassa, seisoi oven suussa:

-- Mene nopeasti sanomaan Kaarinalle, että hän tulee auttamaan

kahvintarjoilussa.

Manne ei tiennyt mitään äskeisestä kohtauksesta; kiireesti hän harppasi

ylös portaita ja koputti tyttöjen ovelle, joka oli lukittu:

-- Mitä kissanhäntää sinä täällä lukittujen ovien takana piileksit?

Tule joutuin alas. Tupa on täynnä vieraita.

Kaarina ei vastannut. Hän oli riisunut yltään hienon pukunsa, oli

heittäytynyt suulleen vuoteelleen ja itki ääneen loukatusta ylpeydestä

ja häpeästä.

-- Jospa isä ja äiti tietäisivät! voihki hän. Mistä syystä minun pitää

näin paljon kärsiä? Onkohan onnettomampaa olentoa maailmassa kuin minä?

Hän kuuli kärrynpyörien jytinää ulkoa ja iloisten äänten surinaa

alakerrasta. -- Minä en mene sinne lainkaan. En. Häpeän nähdä pastorin

väkeä. Ja hän kätki uudelleen päänsä tyynyyn nyyhkien.

Uusi arka koputus ovelle.

-- Rakas Kaarina -- tällä kertaa ääni oli Siken. Tule alas, olen aivan

onneton. Saariset ovat tuoneet kaikki lapsensa ja nimismiehen väki

myös. En voi tulla toimeen heidän kaikkien kanssa. Rallekin on niin

vallaton. Ja Miettisen Amalia on kiukkuinen ja hermostunut.

-- Tulen heti, vastasi Kaarina epäselvällä äänellä. Mikäpä siinä muu

auttaa, huokasi hän ja rupesi valelemaan silmiänsä kylmällä vedellä.

Hän ripusti silkkihameensa vaatesäiliöön ja otti ylleen vaalean

pumpulihameen.

-- Olisinpa ottanut sinut heti, niin olisin säästynyt häpeästä.

Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä ja pani hänet hämillään

miettimään.

-- Ehkäpä äskeinen ikävyys oli rangaistus hänelle. Eikö hän ollut

pukeutunut parhaimpaansa siitä syystä, että tahtoi olla yhtä hieno,

hienompikin kuin Sikke ja Iisa? -- Merkillistä, mutisi hän -- mikähän

siinä on: muut tytöt saavat olla miten ylpeitä ja turhamaisia tahansa,

ei heille mitään tapahdu, mutta annapas minun joskus pöyhistellä,

kohta saan niskaani kylmää vettä. Ja totta puhuen tarvitsinkin pienen

näpsäyksen, sillä jos olen rehellinen, täytyy minun myöntää nauttineeni

siitä, että Hilja kehui minua hienommaksi muita.

Pidettyään tämän pienen yksinpuhelun rauhoittui Kaarina sen verran,

että saattoi lähteä vieraiden joukkoon. Mielenliikutus oli nostanut

hänen poskilleen punan ja pannut hänen silmänsä säteilemään entistä

kirkkaammin. Sirosti kumartaen vieraille hän kulki salin poikki

ruokasaliin, missä pikkulasten oli määrä juoda kahvinsa.

-- Mikä viehättävä tyttö, sanoi vanha, hiukan yksinkertainen neiti

Tähtinen lämpimästi, minä en tiennyt, että teillä oli niin sievä tytär,

kunnallisneuvoksetar.

-- Ei hän ole tyttäremme, vastasi kunnallisneuvoksetar jäykästi.

Hän on vain lastemme seuralainen, jonka olemme ottaneet

sanomalehti-ilmoituksen mukaan.

-- Hänkö siis on Kaarina Holsti, puuttui maaherratar mielenkiinnolla

puheeseen. Tyttäreni ovat kyllä puhuneet hänestä, he ovat tavanneet

hänet Helsingissä.

Kaarina seisoi punottavin poskin ruokailuhuoneessa ja jakoi limonaatia

ja leivoksia lapsille. Hänellä oli täysi työ pitää aisoissa Rallea,

joka tahtoi ahmia vatsansa täyteen mitä erilaisimpia herkkuja ja

yhtämittaa mankui:

-- Limonaatia, lisää limonaatia. Ellet anna, menen sanomaan äidille.

Ikkuna oli auki ja ulkoa koivumajasta kuului nuorten iloinen puhelu ja

nauru. Kaarina oli mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut mennä sinne,

hän ei ollut sillä tuulella. Kun lapset oli syötetty, alkoi hän auttaa

Miettisen Amaliaa, joka laittoi tarjotinta kuntoon teen juontia varten.

-- Kaarina, muuan tuttava haluaa tavata sinua, sanoi Sikke. Riisu

esiliina yltäsi ja tule saliin.

-- En minä nyt jouda, vastasi Kaarina lyhyesti.

-- Etkö jouda, silloin kai minun täytyy tulla sinun luoksesi, kaikui

iloinen, tuttu ääni. Kaarina katsahti hämmästyneenä ylös rinkilästä,

jota hän parhaillaan leikkasi ja kohtasi parin veitikkamaisia silmiä.

-- Erkki! Erkki Pohjola! Oletko sinä täällä?

-- Kuten näet, ja olen kuluttanut suurimman osan ajastani etsimällä

erästä itsepintaista nuorta neitosta.

Kyynelet kohosivat Kaarinan silmiin pelkästä ilosta. Hän tarttui Erkin

ojennettuun käteen ja mutisi:

-- Kuinka minä olen iloinen. Tämähän on kuin ihme. Onko Maunokin täällä?

-- On ja odottaa sinua tuolla salissa. Hän ei ollut yhtä uskalias kuin

minä, joka tunkeuduin tänne kielletylle alueelle asti. Tule nyt häntä

tervehtimään.

Kaarina ei enää estellyt. Hän riisui esiliinan yltään ja seurasi

Erkkiä saliin, jonne kaikki nuoret olivat kokoontuneet tanssimaan.

Mauno seisoi nojautuen eteisen oveen, pää pystyssä, hiukan ylimielisen

näköisenä kuten aina.

-- Nyt me menemme tervehtimään pikkuserkkujani, sanoi Erkki ja vei

Kaarinan salin poikki maaherran tyttärien luo.

-- Pikkuserkkuni Irja ja Inkeri ja vanha taistelutoverini Heinosten

täysihoitolasta, esitteli Erkki.

-- Kyllähän me olemme toisemme kerran tavanneet, ehätti Irja

selittämään, ettekö muista, normaalilyseolaisten juhlakonventissa?

-- Kyllä, vastasi Kaarina iloisesti. -- Kokonainen sarja hupaisia

muistoja valtasi hänen mielensä.

-- Kuinka tiesitte minun olevan täällä? kysyi hän Maunolta, joka tällä

välin oli lähestynyt heitä ja lujasti puristi tytön kättä.

-- Erkki on kirjeenvaihdossa Hannan kanssa ja sai häneltä tietää, että

sinä olet näillä mailla. Koska täti Valmari on äitimme serkku ja usein

on meitä pyytänyt luoksensa, päätimme iskeä kaksi kärpästä samalla

haavaa, käydä tervehtimässä sukulaisiamme ja torua sinua tyhmästä

päähänpistostasi. Kuinka voit olla noin ajattelematon, Kaarina, ja

antautua moiseen seikkailuun? Hanna oli hirveän pahoillaan. Hän olisi

mielellään kutsunut sinut koko kesäksi luokseen, jos olisit sanallakaan

maininnut aikomuksestasi.

Kaarina hymyili. Tuntui niin kotoiselta kuulla Maunon toruskelevan.

-- Näetkös, minä tahdoin olla itsenäinen ja seisoa omilla jaloillani,

selitti hän tärkeän näköisenä.

-- Itsenäinen! Tyttöjen ei tarvitse olla itsenäisiä, murahti Mauno.

-- Ohoo, herra normaalilyseolainen, siinä suhteessa uskallan olla eri

mieltä kanssasi. Me opimme yhteiskoulussa aivan toista.

-- Pötyä! Onko sinulla ollut mitään iloa itsenäisyydestäsi tänä kesänä?

Kaarinan kasvojen ilme kävi vakavaksi.

-- Iloinen ei tämä kesä tosin ole ollut, mutta luulenpa, että olen

oppinut jonkin verran uusia elämänarvoja.

-- Tuo on vain tuommoisia kirjoista opittuja puheenparsia, väitti Mauno

kiusoitellen.

-- Sinä olet aivan yhtä maunomainen kuin ennenkin, mutta älä nyt viitsi

enää torua minua, olen ilmankin saanut maistaa nuhteita tänään.

-- Niin, sen kyllä arvaan, huudahti Mauno tulistuen. Rouva Tulla ei

näytä erittäin lempeältä. Onko hän todellakin uskaltanut torua sinua?

-- Uskaltanut, naurahti Kaarina. Mutta Mauno kuuli hänen naurussaan

pidätettyjä kyyneliä.

-- Miksi hän ei uskaltaisi torua lastensa seuralaista, joka saa sata

markkaa kesässä ja vapaan ylläpidon? Tiedätkös, Mauno, meillä kotona

äiti aina vaati, että olisimme ystävällisiä palvelijoille, varsinkin

jos he olivat nuoria tyttöjä. "He tulevat omasta kodistaan vieraitten

luo, ja siksi pitää meidän kohdella heitä hienotunteisesti", oli hänen

tapansa sanoa. En silloin ymmärtänyt häntä, mutta tästä lähtien en

koskaan enää ole tyly kenellekään palvelijalle.

Mauno rypisti kulmiaan, ja katse, minkä hän loi vihreäpukuiseen rouva

Tullaan, joka parhaillaan istui sohvalla liehitellen maaherratarta, ei

ollut erikoisen leppeä.

-- Niin, niin, sanoi hän sitten, näyttääpä siltä kuin hemmoteltu

Kaarina olisi saanut kesän pitkään kokea muutakin kuin päivänpaistetta

ja lämmintä. Ja se tekee hänelle koko lailla hyvää, lisäsi hän

ilkamoiden.

-- Joko Mauno on päättänyt ripityksensä? pisti Erkki hilpeästi väliin.

Tule, Kaarina, otetaan pieni valssi kesken saarnaa -- arvaan, että

kunnianarvoisa veljeni taas on kiusannut sinua.

Iloisena pyrähti Kaarina Erkin viemänä tanssivien parien joukkoon.

Hän olisi voinut nauraa ääneen riemusta. Maailma, joka vielä pari

tuntia sitten oli mustaa mustempi, näytti taas valoisalta. Tuskin

oli Erkki vienyt hänet takaisin paikalleen, kun Pentti Saarinen oli

kumartamassa. Ja ennenkuin Kaarina tiesikään, oli hän taas pyörimässä.

Mutta kun hän lämpimänä ja punaposkisena lähestyi Irjaa ja Inkeriä,

jotka ystävällisesti viittasivat häntä viereensä, huomasi hän rouva

Tullan silmät, jotka pistävinä tarkkasivat häntä salin vastakkaiselta

puolelta. Ja samassa hän huomasi, että Sikke tyytymättömän näköisenä

istui eräässä nurkassa.

-- Erkki hyvä, sanoi hän hätäisesti matalalla äänellä ystävälleen,

joka taas tuli noutamaan häntä tanssiin. Ole hyvä ja mene pyytämään

Sikkeä. Hän ei varmaankaan ole saanut tanssia, koska näyttää niin

ikävystyneeltä.

-- Hän tanssii niin hurjan huonosti. Ei häntä jaksa raahata enemmän

kuin kerran illassa, vaikeroi Erkki.

-- Mutta hän on minun tanssioppilaani, ja minusta on kovin ikävä, ellei

hän saa käytännössä osoittaa taitoaan.

-- Ei sinulla kunniaa ole ainakaan siitä oppilaasta, naurahteli Erkki,

mutta olkoon menneeksi, teen sen sinun tähtesi.

Siken kasvot kirkastuivat, kun Erkki häntä lähestyi ja kohteliaasti

kumartaen vei hänet tanssiin.

-- Hän tanssii tosiaan kurjasti, huokasi Kaarina, mutta viis siitä, hän

on kiltti ja hyväsydäminen tyttö. -- Hyvänen aika, huudahti hän äkkiä

-- hän oli avonaisesta ovesta nähnyt Mannen ja Rallen epäilyttävissä

puuhissa jäätelövadin ääressä -- suokaa anteeksi, minun täytyy mennä

vähän tänne.

Hän ehti parahiksi tempaamaan Rallen kädestä lusikan, jota herkkusuinen

poika juuri oli pistämässä jäätelöpyramidiin.

-- Häpeä, Manne, etkö sinä vanhempana voi estää Rallea moisista

tyhmyyksistä? Sinä olet tietysti päinvastoin rohkaissut häntä, muutoin

hän ei sinun nähtesi uskaltaisi koskea jäätelöön.

-- Kas, vastasi Manne katkerasti, huomasitpa meidän puuhamme. Minä

luulin, ettei sinulla olisi silmiä eikä korvia muille kuin uusille

ystävillesi, noille hienoille Helsingin keikareille.

-- Mauno ja Erkki Pohjola eivät ole uusia ystäviäni, he ovat vanhoja

tovereita, joista pidän miltei kuin he olisivat veljiäni.

-- He ovat tietysti mallikelpoisia kiireestä kantapäähän, jatkoi Manne

ynseästi.

-- Mallikelpoisia he eivät ole, mutta sen uskallan taata, etteivät he

ainakaan kutsuissa menisi rääpimään vieraille aiottuja virvokkeita.

Ja Kaarina loi musertavan katseen Manneen, jonka taskusta pisti esiin

jättiläismäinen omenatortunpala.

Häpeissään Manne puikki ulos huoneesta muristen jotakin mamselleista,

jotka pistävät nenänsä joka paikkaan. Mutta Ralle inisi yhä vielä lisää

herkkuja.

-- Ralle ei saa enää mitään, sanoi Kaarina päättävästi. Mene nyt

kiltisti noutamaan nimismiehen ja pastorin lapsia, niin minä leikin

kanssanne Suulasta rouvaa.

Ralle totteli. Suulas rouva oli hänen mielileikkinsä, hän iloitsi jo

etukäteen siitä, miten saisi raastaa Kaarinaa tukasta. Leikki päättyi

nimittäin siten, että kaikki leikkiinosaaottavat tarmonsa takaa vetivät

ja nyppivät sitä onnetonta, joka kulloinkin sattui olemaan Suulas rouva.

Kun Kaarina viimein pörröisenä ja hengästyneenä pääsi pikku

kiusanhenkiensä käsistä, olivat nämä niin väsyneet, että Ralle hetkisen

kuluttua löydettiin jalat koukussa nukkumassa ruokasalin sohvalta ja

pastorin lapset pyysivät äidiltään päästä kotiin "omaan sänkyyn".

Nimismiehen Aarne yksin valvoi torkkuen ja odotellen illallista.

Rouva Tulla oli karsain silmin nähnyt Irja ja Inkeri Valmarin

mieltymyksen hänen tyttäriensä seuralaiseen ja päätti pitää Kaarinan

syrjässä vieraista, jotta talon omat tyttäretkin saisivat tilaisuuden

tutustua arvossa pidetyn maaherran perheeseen.

-- Sikke, sanoi hän vanhimmalle tyttärelleen, miksi pysyttelet

vain nurkissa yhdessä kanttorin Alman kanssa? Nyt, kun pappa on

kunnallisneuvos, pitää sinun valita itsellesi sopivampaa seuraa kuin

tuo kömpelö, tyhmännäköinen Alma. Mene istumaan maaherran tyttärien

viereen. He ovat hienoja tyttöjä.

-- Mutta, äiti, sanoi Sikke katsellen avuttomilla vedensinisillä

silmillään äitiään, en minä osaa puhua heidän kanssaan mistään.

Almalle ja minulle riittää aina juttua, keskustelemme ompeluista,

pitsinmalleista ja muista käsityöasioista.

-- Joutavia, tiuskaisi kunnallisneuvoksetar, emme me, pappa ja minä,

ole panneet toimeen kalliita kutsuja sitä varten, että sinä istuisit

juttelemassa kanttorin Alman kanssa pitsinmalleista. Me olemme tehneet

sen siitä syystä, että tyttäremme saisivat hienoja tuttavuuksia ja

pääsisivät parempiin seurapiireihin. Missä Isabella on?

-- Hän istuu ruokasalissa syömässä pähkinöitä Pentin ja Freedun kanssa.

-- Nouda hänet tänne.

-- Isabella, nuhteli äiti, kun Iisa Siken noutamana saapui, te ette

lainkaan käsitä omaa etuanne. Fransiska piilee nurkissa Alman kanssa,

ja sinä pysyttelet tuon pöllömäisen Freedun ja epäkohteliaan Pentin

seurassa. Miksi et seurustele Valmarin tyttöjen ja heidän hienojen

serkkujensa kanssa?

-- Irja ja Inkeri Valmarille kelpaa vain Kaarina, ja Pohjolan pojat

tuskin huomaavat muita kuin häntä, vastasi Iisa nyrpeästi.

-- Se on sopimatonta. Kaarina ei ollenkaan ymmärrä asemaansa

perheessämme. Minä lähetän hänet nyt Amalian luo keittiöön, siellä

tarvitaan kyllä apua illallista varten.

Ja niin kävi, että Kaarinan ikäväkseen täytyi jättää vastalöydetyt

ystävänsä ja viettää lopun iltaa keittiössä Miettisen Amalian

kielevässä seurassa. Vasta illallisen jälkeen hän sai hetkisen tavata

Maunoa ja Erkkiä.

-- Me tulemme huomenna noutamaan sinua Valmarille, suhautti Erkki

hyvästellessään häntä. Irja ja Inkeri kutsuivat.

-- Mutta pyytäkää Sikke ja Iisa mukaan, muutoin en pääse, vastasi

Kaarina. Erkki kohautti hartioitaan.

-- Täytyy kai sitten kutsua heidätkin.