-- Menetkö näyttämään sitä isällesi?
-- Menen.
Kunnallisneuvos istui huoneessaan tilikirjan ääressä. Kun Manne astui
sisään, käännähti hän äreästi.
-- Minulla on kiireellistä työtä nyt, älä tule häiritsemään.
-- Minulla on vähän puhuttavaa isälle, sanoi Manne. Hän huomasi, ettei
hänen ollut niinkään helppoa tuoda esiin sanottavaansa.
-- Entä mitä? Puhu suusi puhtaaksi äläkä siekaile, sanoi
kunnallisneuvos kärsimättömänä.
Manne ojensi kauppakirjan isälle. -- Minä löysin tämän.
Tulla otti vastaan paperin huolettomasti ja loi siihen haukotellen
pikaisen silmäyksen. Samassa kohosi veri hänen kasvoilleen.
-- Mistä tämä on tullut käsiisi? kysyi hän kiivaasti luoden terävän
katseen poikaansa.
-- Plotina lähetti minulle joukon kirjekuoria, joissa oli vanhoja
postimerkkejä. Paperi oli yhden kirjekuoren sisässä.
-- Mikä onni, ettei hän itse sitä huomannut, mutisi kunnallisneuvos.
Hän taittoi paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.
-- Sinun ei tarvitse puhua tästä mitään muille. Hän otti lompakkonsa
esiin ja ojensi Mannelle kymmenenmarkan setelin. Sinä pyysit tuonnoin
rahaa uutta uistinta varten -- tuossa saat -- unohdin antaa sinulle
silloin.
Manne otti epäröiden rahan vastaan ja loi samalla kysyvän katseen
isäänsä.
-- Menehän nyt, ja muista, on turha lörpötellä tästä muille.
-- Kaarina tietää sen jo.
Kunnallisneuvoksen otsa synkistyi.
-- Sepä paha. On parasta heti sanoa hänelle, että tämä paperi on aivan
tehoton, sillä ei ole mitään merkitystä. Manne töllisteli isäänsä
silmät pyöreinä.
-- Mutta sehän on laillinen minun ymmärtääkseni.
-- Sinun ymmärtääksesi, tiuskasi kunnallisneuvos. Sinä et ymmärrä
mitään. Et omaa hyvääsikään. Etkö käsitä, että jos tämä kauppakirja on
laillinen, on maisterilla omistusoikeus Mökkiin, ja se on tykkänään
meidän etujemme kanssa ristiriidassa. Mökki on hyvä palsta, ja siinä on
koko joukko nousevaa metsää. Minä tarvitsen sen suunnitelmiani varten.
Käsitätkö nyt, pöllöpää?
Manne oli käynyt kalpeaksi.
-- Tarkoitatteko, isä, että aiotte salata kauppakirjan oman etunne
vuoksi? Sehän olisi väärin, hirveä vääryys maisteria kohtaan.
-- Nulkki, sinäkö rupeat minun tekojani arvostelemaan?
Manne katseli rohkeasti isäänsä silmiin.
-- Ainakin täytyy maisterin saada tietää, että kauppakirja on löytynyt.
Todistakoon sitten sen laillisuuden.
Tulla hypähti pystyyn ja asettui uhkaavana pojan eteen.
-- Luulenpa, että olet pähkähullu, vintiö. Sinä et puhu sanaakaan tästä
paperista kenellekään, kuten jo äsken sanoin. Kaarinalle saat sanoa,
että paperi oli vain joutava töherrys. Mitä tuommoinen tyttöletukka
ymmärtää kauppakirjoista ja sopimuksista. Minä revin koko paperin rikki
ja sillä hyvä. Hän tarttui paperiin repäistäkseen sen kahtia. Nopealla
tempaisulla tarttui Manne hänen käteensä.
-- Sitä ei isä tee, ei saa tehdä! hän huusi. Minä en salli, että isä
tekee vääryyttä.
Kunnallisneuvos silmäili ällistyneenä poikaansa. Hän oli niin
hämmästynyt hänen kuulumattomasta rohkeudestaan, että salli pojan
jatkaa edelleen.
Ja Manne huusi itkunsekaisella äänellä:
-- Isän täytyy antaa kauppakirja maisterille. Mökki on hänen, jos isä
rakentaa talon sille paikalle, en minä astu siihen jalkaani, lähden
pois kotoa iäksi. Karkaan.
Kunnallisneuvos ojensi kätensä antaakseen korvapuustin niskoittelevalle
pojalleen, mutta luotuaan katseen Mannen hehkuviin kasvoihin hän laski
sen jälleen.
-- Hyvä, sanoi hän, jatka vain edelleen, uhkaa, moiti isääsi, joka
otsansa hiessä puuhaa ja tekee työtä lastensa edestä eikä saa palkaksi
muuta kuin kiittämättömyyttä.
Manne hiljensi ääntään. -- Isä, minä lupaan olla ahkera koulussa,
lupaan suorittaa ehtoni, jos isä ei tee sitä. Minä luen vaikka
prokuraattoriksi, -- tässä hän melkein ulvoi epätoivossaan -- jos isä
vain ei tee vääryyttä.
Tulla katseli poikaansa miettiväisenä. Vähitellen hänen kasvonsa
lauhtuivat. Olivatko pojan rukoukset kyenneet hellyttämään hänen
mieltänsä vai huomasiko hän itsekin, että saattoi käydä vaaralliseksi
nyt enää salata kauppakirjan olemassaoloa. Hän taittoi rutistuneen
paperin kokoon ja lausui verkkaan pistäessään sen taskuunsa:
-- Sinä olet nenäkäs, uppiniskainen poika, mutta saatat olla oikeassa.
On ehkä paras ottaa selkoa siitä, onko paperi laillinen. Minä en
tietysti tahdo tehdä vääryyttä kenellekään. Jos kauppakirja ei ole
väärennetty, kuten ensin epäilin, saa maisteri tietysti pitää Mökkinsä.
Mannen kesakkoisille kasvoille valahti ilon puna. Mutta hänen jäykkä
kielensä ei saanut esille muuta kuin yksinkertaisen:
-- Se on hyvä.
-- Mene nyt matkaasi, minä kyllä itse selitän välini maisteri Saramaan
kanssa.
Manne poistui huoneesta luoden aran epäilevän katseen isäänsä,
kynnyksellä hän vielä pysähtyi kysyen:
-- Saanko sitten sanoa Kaarinalle, että asia on selvä?
-- Sinäpä olet takiainen. Sano mitä tahdot, tiuskasi kunnallisneuvos.
Hiton helsinkiläismamselli, hänen syytänsä kaikki, mutisi hän itsekseen.
Kaarinan iloa, kun hän Mannen suusta kuuli asian päätöksen, on vaikea
kuvailla. Mieluimmin hän olisi heti rientänyt kertomaan ystävilleen
ilosanomaa, mutta koska jo oli myöhä, tyytyi hän vain mielessään
kuvittelemaan vanhan historioitsijan ja hänen tyttärensä riemua heidän
saadessaan tietää tapahtumasta.
Seuraavan päivän aamiaispöydässä kunnallisneuvos ilmoitti aikovansa
käväistä maisteri Saramaan luona hauskoissa asioissa. Oli nimittäin
löytynyt -- tässä hän sai kovan yskänkohtauksen -- paperi, jonka
nojalla saattoi päättää maisterin todellakin olevan oikeassa
väittäessään ostaneensa Mökin.
-- Mutta isää se uutinen ei näytä ilahuttavan, hän tuntuu olevan
pahalla tuulella, kuiskasi Ralle vieressään istuvalle äidille niin
kuuluvalla äänellä, että jokainen läsnäolijoista sen kuuli.
Isä ei ollut tietääkseen nenäkkään pojan huomautuksesta, mutta vaikeata
ei ollut nähdä, että hän todella oli varsin pahalla tuulella.
Sitä onnellisemmilta näyttivät Mökin asukkaat, kun Kaarina illalla
kohtasi heidät postitoimiston ulkopuolella.
-- Pieni Kreikka voitti sittenkin, huomautti maisteri hymyillen, ja
Plotina lisäsi, vieden Kaarinan syrjään:
-- Kunnallisneuvos itse kävi meillä aamupuolella ja oli varsin
kohtelias isälle. Selitti erehtyneensä ja pyysi anteeksi. Ajatteles,
ellen minä Mannea varten olisi tallettanut niitä kirjekuoria, olisin
heittänyt ne tuleen, ja kauppakirja olisi iäksi jäänyt löytymättä.
Kuinka saatoin arvata, että isä hajamielisyydessään oli pistänyt
sellaisen tärkeän paperin umpimähkään vanhaan kirjekuoreen. Isä on nyt
niin onnellinen ja iloinen. Hän on käynyt kävelemässä Klion kanssa ja
kärsivällisesti kestänyt oikullisen vuohemme syrjähypyt ja niskoittelut.
Uuden huvilan rakennuspuuha jäi toistaiseksi lepäämään.
Kunnallisneuvoksetar puhui aina senjälkeen hyvin katkerasti Mökin
asukkaista, ikäänkuin he olisivat anastaneet katon hänen päänsä päältä.
Tulla itse ei sanallakaan kosketellut asiaa, sanoi vain lyhyesti ja
päättävästi, että vanha rakennus sai kelvata toistaiseksi. Manne oli
äidin ja sisarusten eikä vähemmin Kaarinan suureksi kummaksi ruvennut
ahkerasti lukemaan.
Kaarina tapasi hänet usein kirjan ääressä unisen ja onnettoman
näköisenä. Mutta hän taisteli rohkeasti laiskuuden jättiläistä vastaan
ja koetti päntätä voimainsa takaa päähänsä laskuopin sääntöjä ja
ruotsinkielen verbejä.
-- Olen luvannut suorittaa ehtoni, vastasi hän, kun tiedusteltiin
syytä tähän harvinaiseen lukuintoon. Mutta tarkemmin hän ei selittänyt
luonnotonta ahkeruuttaan.
Kaarinan työ kävi tämän takia paljon helpommaksi. Mutta sen sijaan
alkoi koti-ikävä entistä suuremmalla voimalla häntä rasittaa. Hän
ikävöi vanhempia, sisaruksia ja kotia kiihkeästi; usein hän iltaisin
itki itsensä nukuksiin. Eikä hänen ikäväänsä suinkaan vaimentanut
haikea kirje Katilta; tyttöpaha ikävöi hänkin syvästi vanhempia ja isoa
siskoa.
Ja juuri silloin, kun hänen mielensä oli apeimmillaan, saapui
hänen hyvältä ystävältään, Iris Kleweltä, kirje, joka pani hänen
velvollisuudentuntonsa kovalle koetukselle. Iris, joka oli ollut
ulkomailla koko talven, oli vasta äskettäin saanut tiedon Kaarinan
olinpaikasta.
Paha Kaarina, kirjoitti hän. Näen kirjeestäsi, että olet ottanut
uhkarohkean askelen. Aiotko todella lähteä tallustelemaan
opettajan "okaita ja orjantappuroita kasvavalla tiellä" -- kuten
Alina-täti määritteli opettajantointa? Olen epätoivoissani
tähtesi. Minun täytyy siis, kun syksyllä tapaamme Helsingissä,
niiata sinulle silmät kainosti maahan luotuina ja kysyä
säveästi: "Kuinka täti jaksaa?" Minun täytyy kiltisti käydä
rinnallasi, pyytää saada kantaa kirjojasi ja hirvittävän suurta
sateenvarjoasi ja vain säädyllisesti hymyillä, silloin kun tekisi
mieli nauraa kikattaa.
Kuinka luulet semmoisen onnistuvan Iris rukalta? Ei,
Kaarina kulta, heitä rillit nurkkaan, luovu arvokkaasta
opettajannaamastasi ja muutu jälleen vallattomaksi Kaisuksi. Jätä
heidät kaikki, lihavat ja laihat, Mannet ja Siket ja tule tänne
-- Metsäpirttiin. Voithan opettaa ruotsia Serelle ja Tanelille,
jos välttämättömästi tahdot olla opettajana. Vakuutan sinulle,
että Taneli tuottaa sinulle niin paljon päänvaivaa, että tiesi on
täälläkin oleva "okainen ja orjantappurainen".
Et usko, miten ihanaa täällä on. Me asumme kahden
ullakkokamarissa, samoilemme metsiä, soutelemme, käymme Tanelin
kanssa kalassa ja punomme jännittäviä romaaneja itsestämme ja
muista. Ja minä kerron huvittavia juttuja ulkomaanmatkastamme.
Tule, rakas Kaarina! Isäni lausuu sinut tervetulleeksi.
Oma Iriksesi.
Kokonaisen yön Kaarina valvoi tämän kirjeen johdosta, mutta aamulla
hänen päätöksensä oli tehty. Hän ei voinut jättää työtään kesken.