Seikkailu Eräsaarella joudutti lasten kotiinlähtöä. Iisa eli
alinomaisessa pelossa, että Riepposet vielä jollakin tavalla
koettaisivat heitä vahingoittaa. Vasta kun levisi tieto, että veljekset
olivat poistuneet paikkakunnalta, hän rauhoittui. Mutta hän ikävöi
takaisin kirkonkylään, ja Siken ja Mannen vastaväitteistä huolimatta
hän sai tahtonsa perille.
Kotona ja kylässä herätti seikkailurikas marjaretki tietenkin suurta
huomiota. Manne ei mielellään kertonut tapahtumasta; Kaarina huomasi,
että hän vältti tätä keskustelunaihetta, ikäänkuin olisi pelkkä
Riepposten nimikin jo häntä vaivannut. Hän oli myöskin kieltänyt
Kaarinaa kertomasta, että Hiski Riepponen oli koettanut häntä ampua.
-- Ehkä hän ei tarkoittanut minuun osata, sanoi hän, enkä minä tahdo
häntä linnaan, onhan siinä kyllin, että isä on vienyt hänen talonsa,
lisäsi hän katkerasti.
Pari päivää sen jälkeen, kun nuoret olivat kotiutuneet Vehmassaarelta,
sanoi kunnallisneuvos ruokapöydässä:
-- Ensi kesänä päästään uuteen taloomme asumaan.
-- Sepä hauskaa! sanoi rouva Tulla, joko pian ruvetaan rakentamaan?
-- Heti kun maisteri on muuttanut. Minä toimitin hänelle häätökäskyn
tänä aamuna.
-- Voi sentään! huudahti Sikke, pitääkö Plotinan lähteä pois kodistaan?
Minne he sitten muuttavat?
-- Sitä en tiedä, mutta Mökki on minun maallani ja tiellä
rakennuspuuhilleni.
-- Eikö maisteri Saramaa ole ostanut sitä palstaa? uskalsi Kaarina
kysyä.
Tulla loi häneen tuikean katseen.
-- Hän kyllä väittää niin tehneensä, mutta kauppakirjaa ei ole
olemassa, hän on vain vuokralainen, kaikki muu on turhaa puhetta.
Suntion perillinen ei tiedä kaupasta mitään. Ukko on hajamielinen ja
luulee ostaneensa siinä, missä on vain vuokrannut. Missään tapauksessa
kauppa ei ole laillinen, kun ei ole kauppakirjaa eikä koko hommaa ole
laillistettu oikeudessa.
Kaarina tunsi syvää sääliä ystäviänsä kohtaan, hän odotti vain sopivaa
hetkeä päästäkseen pujahtamaan Mökkiin. Varmaankin istuivat molemmat,
isä ja tytär, surun vallassa.
Illalla hänelle tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Iisa ja rouva Tulla
olivat ompelijan käsissä, ja Sikke lähti hakemaan käsityömalleja
kanttorin Almalta. Hän pyysi Kaarinaa seurakseen, ja Kaarina ehdotti,
että hän pistäytyisi Mökissä sillä aikaa, kun Sikke viipyi kanttorissa.
Plotina istui keittiössä kädet helmassa, kun Kaarina astui sisään.
Hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.
-- Tiedätkö sinä jo? kysyi hän matalalla äänellä.
-- Tiedän, vastasi Kaarina. Mitä nyt aiotte?
-- En käsitä. Täti Saarinen on ystävällisesti tarjonnut meille
väliaikaisen asunnon piharakennuksessa, mankelihuoneen vieressä. Mutta
isää on niin vaikea saada ymmärtämään, että hänen täytyy muuttaa.
Hän väittää vain, ettei hän lähde pois omasta talostaan eikä ryhdy
mihinkään toimenpiteisiin poismuuton suhteen.
-- Milloin teidän on muutettava?
-- Viikon kuluessa. -- Oi, Kaarina, minä kävin eilen isän tietämättä
kunnallisneuvoksen puheilla. Arvelin hänen heltyvän, kun oikein
selittäisin asemamme. Isän sydän murtuu, jos hänet karkoitetaan
tästä rakkaasta mökistä. Minä pelkäsin kovin, tiedäthän, kuinka
ujo olen, mutta rohkaisin mieleni isän tähden. Se oli turha retki.
Kunnallisneuvos oli niin kova, niin taipumaton. Hän on paha mies.
Plotinan tavallisesti niin levolliset kasvot ilmaisivat kiihtymystä,
ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Kaarina katseli häntä säälien.
Hän saattoi kuvitella, kuinka tyttö raukka puettuna suuriruutuiseen
pumpulihameeseensa arasti hiipi puotiin, pyrki puotipoikia ujostellen
kunnallisneuvoksen puheille ja sydän kurkussa, nenäliinaansa
pyörittäen, puhui rikkaalle miehelle hätäänsä siinä toivossa, että
hänen sydämensä heltyisi. Ja kuinka poloinen sitten masentuneena
kieltävän vastauksen saatuaan hitaasti palasi kotiin, missä vanha isä
itsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä omasta talostaan.
Hän huudahti kiivaasti: -- Olet oikeassa, Plotina, kunnallisneuvos on
ilkeä mies.
-- Hyss, kuiskasi Plotina nopeasti, kuulen isän askelet, puhukaamme
jostakin muusta.
Maisteri astui sisään näennäisesti reippaana, hymy huulillaan. Isä
ja tytär koettivat pettää toisiaan. Kaarinan silmiä sumensi. Eihän
rakas Jumala saattanut jättää noita avuttomia, sydämenhyviä ihmisiä
tunnottoman pohatan armoille.
-- Tyttöseni, keitähän nuorelle ystävällemme kahvia, sanoi maisteri.
Siitähän on pitkä aika, kun hän viimeksi oli meillä.
Plotina näytti hätääntyneeltä eikä noussut kuten tavallisesti
heti noudattamaan isänsä käskyä. Kaarina epäili, että hänen pieni
kahvitoosansa oli tyhjä. Hän kielsi hartaasti Plotinaa vaivaantumasta,
koska hänen heti taas oli lähdettävä. Vilkkaalla tavallaan hän sitten
alkoi kertoa Eräsaaren retkestä ja viinanpolttajista. Maisteri kuunteli
huvitettuna, Plotinakin unohti hetkeksi huolensa.
Kaarinan hyvästellessä pisti Plotina läjän vanhoja kirjekuoria hänen
käteensä.
-- Olen ottanut talteen muutamia ulkomaisia postimerkkejä, hän sanoi,
sinähän kerroit Mannen keräänvän postimerkkejä.
-- Voi, Plotina, oletko tallettanut postimerkkejä kauppaneuvos Tullan
pojalle! huudahti Kaarina.
-- Olen, vastasi Plotina rauhallisesti, eihän hän ole syypää siihen,
mitä hänen isänsä tekee.
-- Sinä hyvä sielu, virkkoi Kaarina syleillen ystäväänsä. Manne tulee
tästä kovin iloiseksi. Hän on hyvin innostunut postimerkkien kokoilija.
Raskain mielin Kaarina heitti hyvästi Mökin asukkaille, ja hänen
tietämättään oli äänessä jonkin verran katkeruutta, kun hän ojensi
kirjekuoret Mannelle lausuen -- Plotina lähettää sinulle nämä. Hän on
kuullut, että keräät postimerkkejä.
-- Plotinako? Äläs! huudahti Manne.
Punastuiko hän vai kuvitteliko Kaarina vain. Manne ja Kaarina
olivat kahden arkihuoneessa. Manne nouti vettä ja alkoi irroittaa
postimerkkejä kuorista. Viimeistä irroittaessaan hänestä tuntui, että
kuori oli tavallista paksumpi. Hän pisti kätensä sen sisään ja veti
esiin kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Luotuaan siihen silmäyksen
hän huudahti hämmästyksestä.
-- Mutta tässähän se on! Tule katsomaan, Kaarina.
-- Mikä!
-- Kauppakirja!
Kaarina heitti kädestään kynän, jolla hän oli korjannut vihkoja,
semmoisella voimalla, että punainen muste pirskahti paperille. Hän
juoksi Mannen luo ja alkoi ahmimalla lukea pojan kädessä olevaa
paperia: Kauppakirja Suntio Ananias Vanhasen ja Maisteri Kristoffer
Saramaan välillä. -- Tyttö vaipui tuolille, kätki kasvot esiliinaan,
itki ja nauroi yht'aikaa.
-- Arvasinhan sen, arvasin, ettei hyvä Jumala heitä hylkää, hoki hän
ilosta suunniltaan.
Manne katseli häntä miettiväisenä.
-- Sinä naurat, sinä Kaarina, mutta mitähän isä sanoo? Hänen
suunnitelmansa menevät nyt myttyyn. Joka tapauksessa pitää hänen saada
tämä tietää.