Kunnallisneuvoksen koko perhe oli lähtenyt vierailulle penikulman
päässä olevalle maatilalle.
-- Saat käyttää tämän iltapuolen mielesi mukaan, oli
kunnallisneuvoksetar sanonut Kaarinalle astuessaan tilaviin
ajopeleihin. -- Muista kuitenkin huolehtia kukkien kastelemisesta.
Pois vierivät vaunut, ja Kaarina katseli ilomielin niiden jälkeen.
Oli onnellista kerrankin viettää kokonainen iltapuoli ilman skaaloja,
tanssiharjoituksia ja läksyjenohjausta.
-- Nytpä pistäynkin Plotinaa tervehtimässä, päätti hän, sieppasi
hattunsa ja lähti astumaan Mökkiä kohti.
Pihalla ei ollut muita kuin vuohi, joka tyytyväisenä seisoi lieassa
pureksien horsmia. Kaarinalla oli tilaisuus tarkastaa pikku
kasvitarhaa, ja hän teki sen asiantuntijan silmällä, sillä Lanterissa
kaikki perheen jäsenet harrastivat kasvitarhanhoitoa. Mielihyväkseen
hän huomasi pikku palstan olevan erinomaisessa kunnossa. Rikkaruohot
oli tarkoin kitketty, porkkanat seisoivat suorina yhtä pitkän
välimatkan päässä toisistaan, hernekepit olivat mallikelpoisessa
rintama järjestyksessä, pavut ja punajuuret reheviä.
-- Siistiä väkeä, mutisi hän kolkuttaessaan ovelle. Ovikelloa ei ollut.
Plotina tuli avaamaan. Hän näytti hämmästyneeltä nähdessään tulijan,
Kaarinasta tuntui miltei siltä kuin hän olisi ollut epämieluisa vieras.
-- Häiritsenkö? kysyi hän. Minulla oli vapaa iltapuoli, ja teki mieleni
tulla teitä tervehtimään.
-- Olet hyvin tervetullut, sanoi Plotina ujosti.
Heti sisään astuessaan Kaarina huomasi, ettei huoneessa vallitseva
järjestys lainkaan vetänyt vertoja puutarhan siisteydelle. Pikku
rakennus sisälsi kolme huonetta ja niistä oli jokainen enemmän tai
vähemmän kirjojen ja paperien hallussa. Puulaatikolla oli nidos
Tietosanakirjaa, astiainpesupöydällä sanomalehtiä levällään; näki, että
lukuharras pikku emäntä oli astioita pestessään vilkaissut lehteenkin.
Keittiön viereisessä huoneessa, jossa Kaarina arvasi Plotinan asuvan,
riippuivat ikkunaverhot vinossa, vuodepeitteelle oli heitetty pari
paksua kirjaa ja kiikkutuolimatosta törrötti pumpuli esiin vuorin ja
päällyksen välistä.
-- Istuhan tähän kiikkutuoliin, pyyteli Plotina, minä pistäydyn vähän
keittiössä, isä on kamarissa kirjoittamassa.
Kaarina istuutui, otti yhden vuoteella olevista kirjoista ja alkoi
sitä selailla. Se oli laaja historiallinen teos, ja Kaarina, joka
erityisesti harrasti historiaa, syventyi siihen pian.
Hiljainen rykiminen sai hänet luomaan silmänsä ylös. Maisteri seisoi
ovella silmälasit kädessä ja katseli vierasta hieman oudoksuen. Kaarina
nousi ylös tervehtiäkseen, samalla solui kirja hänen sylistään maahan.
Hämillään anteeksi pyytäen hän kumartui ottaakseen sen ylös, mutta
maisteri olikin kyykistynyt ja piteli jo kirjaa hellävaroen sylissään.
-- Ahaa, sanoi hän raukeasti hymyillen, pikku neiti tutkii Meyerin
Geschichte des Altertums. Se on hauska kirja, hyvin hauska, vai mitä
arvelette?
-- Olen hyvin innostunut historiaan, vastasi Kaarina ujosti.
Maisteri nyökäytti pörrötukkaista päätään.
-- Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin
historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset
ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt
heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?
-- Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.
-- Minulla on erittäin nerokkaasti kirjoitettu teos, joka käsittelee
babylonialaista ja assyyrialaista kulttuuria. Teidän pitäisi nähdä se,
pikku neiti, se on täällä huoneessani.
Kaarina seurasi innostunutta maisteria seuraavaan huoneeseen. Maisteri
alkoi etsiä kirjahyllyltään luvattua kirjaa, ja sillä välin Kaarinalla
oli aikaa tarkastaa huoneessa vallitsevaa miltei järjestelmällistä
epäjärjestystä.
Iso kirjoituspöytä oli tykkänään paperien, sanomalehtien,
käsikirjoitusten ja kirjojen peitossa, siellä täällä vain törrötti
jokin mustepullo, kynttiläjalka tai kynäteline paperien keskeltä kuin
majakka myrskyisellä merellä. Lattialla pöydän vieressä oli läjä
paksuja kirjanidoksia, kirjoja oli tuoleilla ja pienellä kuluneen
nahkasohvan edessä seisovalla pöydällä, jolla sitäpaitsi oli koko
joukko vanhoja savukelaatikoita kannet auki ja täynnä herneitä, papuja
ja muita keittiökasvien siemeniä. Niiden vieressä oli puutarhasakset,
veitsi sekä pieni istutuslapio. Maisteri harrasti nähtävästi
puutarhatyötä tasan tieteiden kanssa.
-- Plotina, Plotina! huusi maisteri kärsimättömänä, minä en löydä
Kingin historiaa. Hameväki, lisäsi hän kääntyen tuttavallisesti
Kaarinan puoleen, sotkee aina papereitamme ja kirjojamme, järjestystä
muka pitää olla. Järjestystä! Hän pudisti halveksivasti päätään.
Kaarina puri huuhaan salatakseen hymyään. Hänen silmänsä eivät tosiaan
keksineet minkäänlaista järjestyksen alkuakaan huoneessa. Hyllyjä ja
kirjoja peitti paksu pölykerros.
Plotina riensi sisään.
-- Haetko Kingin historiaa, isä? Sinullahan oli se juuri aamulla.
-- Niin, niin minä selailin sitä aamulla ja nyt se on poissa. Sinä olet
tietysti korjannut sen järjestysinnossasi.
Plotina hymähti luoden veitikkamaisen katseen Kaarinaan.
-- Isä hävittää usein tavaroitaan ja syyttää sitten minun
järjestysintoani. Ikäänkuin pölyriepu ja huisku saisi lähestyäkään
hänen huonettaan.
Hän alkoi auttaa isäänsä kirjan etsimisessä, tuolit tyhjennettiin
moneen kertaan kirjoista ja papereista, kirjoituspöytälaatikot, yksinpä
paperikorikin puurrettiin juurta jaksain, vaikka oli mahdoton ymmärtää,
kuinka laaja historiallinen teos voisi sopia paperikoriin. Mutta
Mökin hajamielisille ja epäkäytännöllisille asukkaille ei sellainen
mahdollisuus nähtävästi ollut mikään mahdottomuus. Sillä aikaa kun isä
ja tytär näin touhusivat, porisi ja kiehui kahvipannu tulella voimiensa
takaa kummankaan heistä kiinnittämättä siihen rahtuakaan huomiota.
-- Kyllä se nyt kuohuu aivan tyhjiin, ajatteli Kaarina, hyökkäsi
keittiöön, nosti pannun syrjään ja vähensi tulta. Kun hän palasi
huoneeseen, oli isäntäväki yhä vielä etsimispuuhissa lainkaan
huomaamatta hänen poissaoloaan. Äkkiä Plotina katosi ulos ja palasi
hetkisen kuluttua tyytyväinen ilme kasvoillaan ja kadonnut kirja
kädessään.
-- Tässähän se on, isä kulta. Sinulla oli se mukanasi aamulla, kun
lypsit Klioa. Etkö muista!
-- Totta tosiaan, maisteri iski kämmenellään otsaansa. Olemme hiukan
hajamielisiä, Plotina. Hän näytti kirjaa Kaarinalle. Tämä on aivan
erinomaisen huvittava kirja, nuori ystäväni. Voin vakuuttaa, etten
ummistanut silmiäni sinä yönä, jolloin rupesin sitä lukemaan. Ja
ajatelkaas, että saatoin unohtaa sen pihalle. Klio olisi voinut syödä
sen suuhunsa, niin, Kliokin voi olla ahne historialle -- hän nauraa
hohotteli sukkeluudelleen. -- Se on kiltti vuohi, mutta ymmärtää perin
vähän tieteitä. Apteekkari antoi sille koiruuksissaan nimen Klio, se on
tosin pyhän asian häpäisemistä, mutta kun koko kirkonkylän väki sanoo
sitä Klioksi, on se saanut pitää nimensä.
-- Kahvi on pöydässä, ilmoitti Plotina.
-- Kiitos, kiitos, pikku filosofini, hymyili isä. Arvaatteko, miksi
hänen nimensä on Plotina? kysyi hän äkkiä kääntyen Kaarinan puoleen.
-- En, vastasi tämä päätään pudistaen.
-- Muistatte tietysti kuka Plotina oli?
-- Eikö hän ollut joku roomalainen nainen, arvasi Kaarina umpimähkään.
-- Aivan niin, muistelkaa tarkemmin.
-- Joku, Kaarina ryki ja ryki -- joku keisarinna, uskalsi hän heittää
esille, tai kristitty marttyyri.
Viimeinen otaksuma tuli hiljaa, epäröimällä.
-- Aivan niin, aivan niin, roomalainen keisarinna, innostui ukko. Te
osaatte historianne, nuori ystävä. Ja sanokaa lähemmin, minkä keisarin
puoliso.
Kaarinan silmät siristyivät hänen turhaan etsiessään aivoistaan
Plotinan puolison nimeä.
-- Rohkea rokan syö, hän viimein arveli ja sanoi umpimähkään:
-- Marcus Aureliuksen?
Maisteri loi häneen säälivän silmäyksen ja pudisti pettyneenä päätään.
-- Ei, ei, nuori ystävä, sanoi hän huoaten, Marcus Aureliuksen puoliso
oli oikea pahanpäiväinen letukka. Trajanus, tuo karkea, oppimaton
sotilas, oli se mies, jolle jumalat olivat suoneet puolisoksi vanhan
ajan helmen, hyveellisen ja viisaan Plotinan. Hän harrasti filosofiaa
ja tieteitä koko sydämestään, ja hänen ansionsa oli, että tieteitä
harrastava Hadrianus valittiin keisariksi Trajanuksen jälkeen. Senpä
vuoksi minä, kun rakas vaimoni lahjoitti minulle tytön, annoin hänelle
nimeksi Plotina siinä toivossa, että hänestä kerran tulisi yhtä viisas
ja hyvä nainen kuin hänen ruhtinaallinen kaimansa kerran oli ollut.
Ja se hänestä on tullutkin. Jumala suokoon, nuori ystäväni, että
hän kerran elämässään saisi iloa murto-osankaan siitä, mitä hän on
tuottanut köyhälle, yksinäiselle isälleen. Maisteri räpytti silmiään
liikutettuna, kyynelet eivät nähtävästi olleet kaukana.
-- Kuka puhuu köyhästä, yksinäisestä isästä? sanoi Plotina iloisesti ja
astui sisään kantaen hyvin mustaa ja tummunutta kahvipannua. Meitähän
on kaksi, isä kulta, ja Klio kolmantena sekä sen lisäksi kaikki vanhat
historian suurmiehet täällä hyllyillä ympärillämme. Sellaisessa
seurassa ei olla yksin.
-- Totta, totta tyttöseni, vakuutti isä hymyillen. Mutta etkö luule,
lisäsi hän luoden neuvottoman katseen kahvipannuun, että pannun pitäisi
olla hiukan kirkkaampi? Äidin eläessä se oli kirkas kuin kulta.
-- Niin, en ymmärrä, kuinka muut ihmiset saavat pannunsa pysymään
kiiltävänä, valitti Plotina. Minä kyllä pesen sitä aina väliin
saippualla ja harjalla, mutta ei se kiillä ollenkaan niinkuin
esimerkiksi täti Saarisen pannut.
-- Minä luulen, että se on silloin tällöin keitettävä tuhassa ja
hangattava hiekalla, sanoi Kaarina. Niin meillä tehdään.
-- Täytyy koettaa, sanoi Plotina ja maisteli hajamielisen näköisenä
kahviaan. Mutta eikö teistä tämä kahvi maistu hiukan omituiselta?
-- Sinä olet varmaan unohtanut panna siihen kahvijauhot, huomautti
Kaarina ujosti.
Plotina katsahti häneen hämmästyneenä.
-- Niinpä tosiaan taisin tehdä, suokaa anteeksi, tässä on vain
porovettä. Menen heti paikalla keittämään uutta.
Hän otti pannun ja hävisi keittiöön.
-- Trajanuksen puolison ei varmaankaan itse tarvinnut keittää kahvia,
huokasi maisteri puolittain leikillä. Hänellä oli palvelusväkeä
yllinkyllin. Kunpa minäkin saan kustantajan uudelle historialliselle
teokselleni, voin ehkä hankkia Plotinalle palvelustytön. On niin ikävä,
kun hänen kesken tieteellisiä tutkimuksiaan täytyy rientää patojen ja
kattiloiden kimppuun. Mutta -- lisäsi hän vilkkaammin -- saamme nähdä,
kun työni valmistuu. Ensimmäinen luku on jo valmis. Se käsittelee
kysymystä, missä määrin mitaanilaiset ovat samaa sukujuurta kuin
heettiläiset eli khatit. Mikä on teidän luulonne tästä asiasta, nuori
ystäväni?
-- Minä -- minä en tiedä, sopersi Kaarina. Me emme lukeneet niistä
koulussa.
-- Sepä vahinko, heettiläiset ovat sangen mielenkiintoinen kansa,
heidän rakennustaiteensa esimerkiksi. Malttakaa, minä luen
teille käsikirjoituksestani. Hän nousi ketterästi ja alkoi etsiä
kirjoituspöydältään. -- Se oli tässä aivan esillä äskettäin.
-- Plotina, Plo-tiinaa! Voi rakas tyttöseni, minne on joutunut
tutkistelmani heettiläisistä, ensimmäinen luku? Ihmeellistä! Sinä
olet varmaankin taas järjestäessäsi hukannut sen. Ja-ah, se onneton
järjestyshalu, se vie minulta vielä hengen. Plotina!
Plotina juoksi keittiöstä kahvimylly kädessä.
-- Rakas isä, mikä hätänä?
Ukko seisoi hänen edessään levittäen molempia käsiään epätoivon kuvana.
-- Heettiläinen tutkielmani on poissa. Sinä olet varmaankin sytyttänyt
sillä tulta tai antanut sen Kliolle. Oih, oih, monen viikon työ aivan
turhaan mennyttä.
-- Etsitään, isä kulta, etsitään.
Kaarinan suureksi huviksi ja kummastukseksi alkoi taas sama puurtaminen
ja haeskelu. Paperikori, pöytälaatikot, yksinpä uuni tutkittiin
perinpohjaisesti. Toisten etsiessä osui Kaarinan katse tiheästi
kirjoitettuun paperipinkkaan, joka oli melkein istutuslapion ja
puutarhasaksien peitossa. Hän näki siinä sanat khatti, kheta, khitti,
Mitaanin valtakunta ynnä muita outoja nimiä.
-- Tässä on muuan käsikirjoitus, ei kai se voi olla tämä? kysyi hän
ojentaen papereita maisterille.
-- Täsmälleen sama, aivan niin, minähän panin sen sinne eilen illalla
lajitellessani pavunsiemeniä. Hän alkoi selailla papereita ja unehtui
niitä lukemaan. Sillä aikaa Kaarina ja Plotina olivat päässeet kiinni
keskustelun päähän. Plotina ei enää ujostellut, hän oli tosin nytkin
harvapuheinen, mutta kuunteli huvitettuna, kun Kaarina sukkelalla
tavallaan kertoi kaskuja koulusta.
Ulkoa kuului Klion surkea määkinä. Maisteri havahtui.
-- Kello on kahdeksan, tyttöseni, olemme unohtaneet Klio-rukan. Se
nureksii.
Kaarina hypähti istuimeltaan.
-- Huh, joko kello on niin paljon, silloinhan minun on mentävä kotiin.
-- Tulettehan uudestaan, nuori ystävä, sanoi maisteri sydämellisesti
puristaessaan hänen kättään.
-- Niin, tule, sanoi Plotinakin ja lisäsi syrjään, isä on niin
virkistynyt käynnistäsi. Hän on iloinen saadessaan panna toimeen pienen
kuulustelun historiassa. Se muistuttaa hänelle niitä aikoja, jolloin
hän oli opettajana.
-- Minä tulen mielelläni, vastasi Kaarina. Viihdyn niin hyvin täällä
hauskassa Mökissänne. Sehän on omanne, eikö totta?
-- On, omamme se on, sanoi maisteri. Viime aikoina tosin on näyttänyt
siltä kuin aiottaisiin meiltä evätä oikeus siihen.
-- Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole sitä ostanut?
-- Olen kyllä ja maksanut kauppasumman rehellisesti. Mutta henkilö,
joka sen minulle möi, on kuollut, ja nyt uhkaa syntyä rettelöitä.
Tämä on näet vain pieni palstatila, ja itse emätila on saanut uuden
omistajan.
Varjo näytti hetkeksi pimittävän hänen ystävällisiä kasvojaan ja
Plotinan levollista otsaa.
-- Oh, kyllä asiat varmasti selviävät, lohdutti Kaarina.
-- Niinpä mekin luulemme. Tämähän on meidän ainoa turvapaikkamme,
Tusculumimme.
-- Älä huolehdi, isä kulta, rauhoitti Plotina isäänsä, joka äkkiä
näytti vanhalta ja raihnaalta.
Astuessaan pienestä portista ulos maantielle Kaarina tunsi saaneensa
uusia ystäviä, joiden surut ja ilot olivat hänenkin. Heidän pieni
puutteellinen kotinsa tuntui enemmän kodilta kuin kunnallisneuvoksen
kolkot huoneet plyyshikalustoineen ja silkkiverhoineen.
-- Kaarina, Kaarina!
Plotina juoksi hänen jälkeensä paljain päin. Kaarina käännähti.
-- Voi, hyvä ystävä, unohdimme aivan juoda kahvin. Tule takaisin. Se on
jo kauan ollut valmis, vaikka en muistanut sitä tarjota.
Kaarina räjähti helakkaan nauruun.
-- Mainiota! Kyllä se tällä kertaa jää juomatta. Olen luvannut kastella
kukkapenkit vielä tänä iltana. Ei näytä siltä kuin tulisi sadetta.
-- Mutta -- -- -- Plotina näytti onnettomalta -- sinä jäit ilman kahvia.
-- Sitä pikemmin tulen uudelleen.