VI.

-- Voi sun taavetti! kirkaisi Manne hyökätessään saliin hattu

niskassa. Tytöt, Sikke, Iisa, Hilja Saarinen ja Kaarina keskeyttivät

tanssiharjoituksensa.

-- Siinäpä sinä tuletkin! Sinunhan piti olla mukana tanssitunnilla, ja

nyt olet myöhästynyt puolisen tuntia, sanoi Kaarina.

Manne vihelsi pitkään.

-- Hui hai, tyttö parka, siitä ei synny kerrassaan mitään. Minusta ei

tule tanssikeikaria, vaikka koko kunnallisneuvoksen perhe seisoisi

päälaellaan parisen viikkoa.

-- Miksi siis syöksyt sisään kuin tuulispää häiritsemään meitä,

tiuskasi Iisa.

-- Ukki on tullut ja lupaa viedä meidät mukanaan Vehmasmäkeen.

-- Onpa se nyt jotakin erinomaista, mutisi Iisa, mutta Sikke, joka

paraillaan otsa hiessä oli syventymässä wieniläisvalssin salaisuuksiin,

pysähytti tanssinsa ja punastui mielihyvästä.

-- Ihanko sinä tosissasi puhut, Manne? kysyi hän.

-- Tule katsomaan.

-- Opitaan ensin nämä askelet, määräsi Kaarina. Hilja kiltti, soita

vielä kerta sama sävel.

Hilja istui soittokoneen ääreen, Iisa ja Sikke pyörivät. Iisalta kävi

oppiminen helposti, mutta Siken oli vaikea pysyä tahdissa.

-- Yks kaks, yks kaks, laski Kaarina. Voi hyvänen aika, Sikke, etkö

sinä koskaan opi niitä askeleita? puhkesi hän viimein toivotonna

sanomaan.

Sikke pysähtyi punaisena ja hengästyneenä.

-- En, enkä minä enää piittaa koko tanssista. Minä lähden ukin kanssa

saareen lehmiä lypsämään ja lehdeksiä tekemään.

Näin sanoen nöyrä ja mukautuva Sikke kohotti päätään niskoittelevasti

ja poistui päättävästi huoneesta. Kaarina katsahti ällistyneenä Iisaan.

-- Mikä häneen nyt meni?

Iisa ja Hilja nauroivat.

-- Sellainen hän aina on, selitti Iisa, kun Vehmasmäestä puhutaan. Hän

viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla.

Kunnallisneuvos Tullan kauppa oli tavallinen pieni maalaispuoti, pimeä

ja likainen, täynnä tupakansavua ja tuota epämääräistä tuntua, joka

syntyy märistä vaatteista, rasvanahkasaappaista ja hiestä, sillistä

ja lamppuöljystä. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi maalaiset

niin hyvin siellä viihtyivät, siellä sai vapaasti syljeksiä niin

pitkälle kuin tahtoi, sai tupakoida ja vaihtaa ajatuksiaan rauhassa

kenenkään muistuttamatta siisteydestä ja tuosta ikävästä puhtaudesta,

jota uusi lääkäri oli ruvennut kaikkien harmiksi saarnaamaan. Puodin

viereisessä huoneessa, puotikamarissa, oli isäntien tapana pistäytyä

juttelemassa asioistaan Tullan kanssa. Siellä istui nyt vanha Tullakin,

kunnallisneuvoksen isä, vetäen sauhuja pienestä piipunnysästään. Hän

oli pieni ketterä ukko, puhelias ja leikillinen. Rikasta poikaansa hän

vain harvoin kävi tervehtimässä ja pysyttelihe silloinkin mieluimmin

puotikamarissa tai itse puodissa, missä hänellä oli tilaisuus tavata

tuttuja ja vaihtaa heidän kanssaan jokin kokkapuhe.

Sikke astui maalaisen hitaalla tavalla huoneeseen ja pisti

juhlallisesti ukille kättä.

-- Päivää ukki, mitä saareen kuuluu?

-- Mitäs muuta kuin vanhaa rauhaa. Siellä on nyt paras marja-aika.

Olisi jouduttava mustikoita poimimaan.

-- Kyllä minä tulen, vakuutti Sikke. Puhukaa vain isälle ja äidille,

että päästävät meidät. Saammeko lähteä, isä?

Kunnallisneuvos istui leveänä konttorituolissaan sikari hampaissa.

Hänen olentoonsa tuli aina jotakin hyväntahtoisen suojelevaa isän

seurassa.

-- Mikäs, enhän minä kiellä. Kuka sinne sitten lähtee?

-- Sikke ja minä ainakin, vakuutti Manne.

-- Mitäs sinusta tyhjäntoimittajasta sinne, murahti kunnallisneuvos.

-- Osaanhan minä vetää nuottaa, tuon sitten isälle muikkuja

saavimitalla, lupasi Manne.

Päivällispöydässä otettiin asia uudelleen puheeksi, mutta

kunnallisneuvoksetar ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan.

-- Metsistyvät siellä taas, tytöt päivettyvät, ja Mannesta tulee moukka.

-- Auttaisikohan tuo, jos ostettaisiin se kirja "Hyvästä

käytöstavasta", virkkoi ukki ja katseli toinen silmä ummessa miniäänsä.

Lukisivat sitä tunnin tai pari päivässä, niin tokko nuo silloin niin

pääsisivät metsistymään?

-- Ukki laskee leikkiä, mutta se ei ole leikin asia, jos lapsista tulee

raakalaisia. Nyt kun Juhosta on tullut kunnallisneuvos, pitää meidän

olla niinkuin hänen asemassaan sopii, selitti rouva Tulla arvokkaasti.

Ukko kynsi korvallistaan.

-- Kyllähän minä senkin ymmärrän, mutta näinköhän tuosta tulisi

suurtakaan pahennusta, jos lapset viikon tai pari olisivat eukon ja

minun seurassani? Ei taida se hienous niistä niin lyhyessä ajassa

karista.

-- Annetaan lasten lähteä, sanoi kunnallisneuvos päättävästi.

-- Kuka sinne sitten haluaa? kysyi rouva Tulla. Sikke ja Manne tietysti.

-- Niin! huusivat veli ja sisar yhteen suuhun.

-- Minä jään kotiin, sanoi Iisa, ja Kaarina myös.

-- Eipäs, vastusti Manne, mitä minun luvuistani silloin tulee? Kyllä

Kaarinan on lähdettävä mukaan. En minä osaa ilman hänen apuaan kasveja

tutkia, ja minun on tänä kesänä otettava kuusikymmentä kasvia.

Kaarina katsahti hämmästyneenä poikaan. Mikä häneen nyt äkkiä pöllähti?

Eihän hän tavallisesti piitannut tehtävistään.

Rouva Tulla näytti mieltyneeltä.

-- Koska kerran Manne itse huolehtii luvuistaan ja tahtoo Kaarinan

mukaan, niin saa Kaarina lähteä.

Kaarina oli iloinen päästessään kuivasta kirkonkylästä nauttimaan

saarielämän vapautta. Sikke oli usein innostuneena kertonut pienestä

hauskasta Vehmasmäestä. Olisikohan Manne arvannut hänen mielitekonsa ja

senvuoksi pyytänyt häntä mukaan. Niin huomaavaiseksi häntä tuskin olisi

luullut.

-- Jos Kaarina viedään, lähden minäkin, sanoi Iisa, en minä viitsi

yksin kotiin jäädä.

-- Lähtekää vain koko liuta, ehdotti ukko, kyllä meillä tilaa on.

-- Rallen minä ainakin pidän kotona, sanoi kunnallisneuvoksetar

päättävästi.

-- En minä jää kotiin, en jää, huusi Ralle.

-- Ei Ralle lähde äidin luota minnekään, maanitteli rouva Tulla.

Vehmasmäellä on käärmeitä ja vihainen sonni.

-- Ralle on kotona ja syö karamellia, Rallen jalat kastuvat siellä,

Ralle saa hammastautia ja reumatismia kostealla maalla istuessaan,

ivaili Manne.

Rallen suu meni pahasti irveen. Joka hetki saattoi odottaa hänen

ratkeavan kauheaan ulvontaan.

-- Ralle, Ralle kulta, lohdutteli äiti. Ei Ralle huoli itkeä. Mietitään

asiaa. Rallen suu vetäytyi takaisin luonnolliseen asentoonsa. Hän oli

oppinut ymmärtämään, mikä vaikutus hänen parkumisellaan oli muiden

perheenjäsenien hermoihin ja käytti tietoaan erinomaisena valttina

tahtonsa saavuttamiseksi.

Kun asiaa oli pohdittu vielä tunnin verran, päätettiin lähteä matkaan

seuraavana aamuna varhain. Ukko Tulla oli tottunut liikkumaan aikaisin,

päivää ei saanut suotta tuhlata. Kunnallisneuvoksetar huokaili ja

päivitteli ja ryhtyi viimein Siken avulla matkavalmistuksiin.

-- Minä menen Hilja Saarisen luo hyvästille, tule sinä, Kaarina,

mukaan, sanoi Iisa.

-- Ellei minua täällä tarvita? Kaarina kääntyi kysyvästi

kunnallisneuvoksettaren puoleen. Hän oli vähitellen tottunut siihen,

ettei saanut käyttää aikaansa oman mielensä mukaan.

-- Lähtekää vain, lupasi rouva Tulla. Sikke panee kyllä sinun tavarasi

kokoon, Iisa.

Pappilassa oli vieraita, Kaarinalle tuntematonta väkeä. Eteisessä

kuiskasi hän Iisalle.

-- Minä pistäyn Plotinan luona. Tulen sitten noutamaan sinua.

Iisa näki mielellään Kaarinan poistuvan. Pentti oli kotona, ja kun

Kaarina oli läsnä, ei pojalla ollut silmiä eikä korvia muille.

Hän vastasi siis vain: -- Tee miten tahdot, ihmettelen vain, mitä

hauskuutta sinulla on Plotinasta ja hänen puolihupsusta isästään.

Kaarina kiirehti oikopolkua myöten Mökille. Lähetessään pihaa hän

kuuli jo kappaleen matkan päähän kiivasta puhetta. Hämmästyen tätä

harvinaista kovaäänisyyttä hiljaisen Mökin alueella hän joudutti

askeleitaan. Pihalle tultuaan hän näki kanttorin kookkaan rouvan

punaisena, kädet puuskassa puhua parpattavan maisterille, joka nöyränä

ja hämillään seisoi tuiman rouvan edessä pidellen Klioa sarvista.

-- Ja sen minä sanon maisterille vastaisen varaksi, torui kanttorin

rouva, että jos se elukka vielä kerran pistää iljettävät sorkkansa

minun pihani sisäpuolelle, niin käsken Freedun ampua sen. En minä sitä

varten viljele kaalia ja herneitä, että tuollainen paholaisen näköinen

pukki tulee niitä ahmimaan.

Ja kiukustunut rouva teki nopean koko käännöksen ja poistui pihalta

kallistamatta korvaansa maisterin puolusteluille.

-- Onko Klio ollut luvattomilla teillä? kysyi Kaarina reippaasti.

-- Ah, nuori ystäväni, tuo viisas eläin hankkii itselleen tuon

tuostakin vapauksia hyvin tuntien hajamielisyyteni. Klio, Klio, miksi

väärinkäytät isäntäsi luottamusta? torui ukko lempeästi. Naapurin

kasvitarhaan ei sinun missään tapauksessa pidä tunkeutua.

Hän talutti niskoittelevan vuohen pikku läävään. Kaarina huomasi

hänen olennossaan jotakin outoa, levotonta. Hänen kätensä vapisivat,

kun hän sysäsi salpaa läävän oven eteen, pukukin oli tavallista

huolimattomampi. Raskaasti huoaten hän avasi eteisen oven.

-- Plotina on ollut työssä koko päivän, ankarassa työssä, emme ole

ennättäneet syödäkään. Hän istuu täällä minun huoneessani.

Maisterin työhuoneessa vallitsi täydellinen sekasorto, pöytälaatikot

oli nostettu paikoiltaan ja kirjakaapin ovet selko selällään, hyllyt

tyhjiksi raastetut. Lattialla, pöydällä, tuoleilla näkyi vanhoja

kirjeitä, sanomalehtiä, käsikirjoituksia huiskin haiskin, ja Plotina

istui tämän paperimeren keskellä nenä pölyisenä. Hän hymyili väsyneesti

Kaarinan nähdessään.

-- Hyvänen aika, Plotina, mitä sinä puuhaat? huusi Kaarina. Onko teillä

suursiivous keskellä viikkoa.

Plotina ravisti päätään.

-- Minä etsin erästä tärkeätä paperia, olemme etsineet sitä kaiken

päivää, isäni ja minä -- yksinäinen kyynel vieri pitkin tytön poskea.

-- Rakas Plotina, minä niin mielelläni sinua auttaisin. Eikö sinulla

ole aavistustakaan siitä, missä paperi on?

Plotina huokasi, ja kynnykseltä vastasi kaikuna hänen isänsä huokaus.

-- Se on ikivanha paperi. Emme ole osanneet sitä ennen kaivata. Ja nyt

tarvitsisimme sitä välttämättömästi.

-- Ilman sitä olemme kodittomia mierolaisia. Minun täytyy rakkaan

lapseni keralla lähteä kerjäämään kuin Belisarius muinoin, voihki

maisteri.

-- Mutta isä kulta, ethän sinä ole sokea, sanoi Plotina hellästi.

-- En vielä, en vielä, huokasi isä, mutta onnettomuus ei koskaan tule

yksin. Ja hän katseli eteensä niin synkkänä, kuin jos hänen silmäinsä

valo siinä tuokiossa olisi uhannut sammua.

Kaarina katseli avutonna ympärilleen. Oli vaikeata nähdä isän ja

tyttären surua.

-- Rakkaat ystävät, pyysi hän vihdoin, selittäkää minulle tarkemmin

tilanne. Koskeeko asia Mökkiä ja teidän omistusoikeuttanne siihen?

-- Oikein määritelty, nuori ystäväni, oikein määritelty.

Plotina-tyttöseni, heitä jo turha etsiminen, niin kerromme

vieraallemme, mikä mieltämme painaa.

Hän istui eräälle paperiläjälle ja viittasi Kaarinaa tekemään samoin.

Kaarina ei kuitenkaan halunnut antaa vastapestyn vaalean pukunsa joutua

liian läheiseen yhteyteen pölyisten paperien ja kirjojen kanssa ja jäi

sen vuoksi seisomaan.

-- Koetan esittää asiat kronologisessa järjestyksessä, aloitti

maisteri. Siitä on nyt ummelleen kolmetoista vuotta kolme kuukautta

neljä päivää ja -- hän loi katseen kelloonsa -- ja viisi tuntia

siitä, kun me, tyttäreni ja minä, muutimme mökkiin. Muuan ystäväni,

silloinen kappalainen, oli hommannut meille tämän paikan. Asuimme

ensin vain vuokralla, mutta sitten onnistui minun uskollisen ystäväni

myötävaikutuksella lunastaa tämä pikku palsta rakennuksineen omakseni.

Kauppakirja kirjoitettiin, ostosumma maksettiin, ja kumpikin puoli oli

tyytyväinen. Ystäväni kappalainen neuvoi minua laillistamaan kauppani

oikeudessa, mutta se jäi minulta tekemättä, paha kyllä, sillä nyt on

ilmestynyt uusia vaikeuksia. Päätilan entinen omistaja on kuollut, ja

perilliset ovat äskettäin myöneet tilan uudelle omistajalle. Ja tämä

uusi omistaja väittää nyt, että minä en olekaan Mökin omistaja, vaan

ainoastaan sen vuokraaja, jonka hän voi karkoittaa milloin tahansa pois.

-- Kauheata! huudahti Kaarina. Ja kuka on tämä uusi, sydämetön omistaja.

Isä ja tytär olivat kumpikin vaiti.

-- Kunnallisneuvos Tulla, sanoi Plotina viimein.

Kaarina tunsi veren kohoavan poskiinsa.

-- Mahdotonta, sopersi hän. Hän näyttää niin ystävälliseltä. Eihän hän

voi olla niin tunnoton.

-- Hän tahtoo rakentaa huvilan tälle paikalle. Se on sopiva kohta,

lähellä hänen sahalaitostaan.

Kaarinan sydäntä kouristi. Hän muisti rouva Tullan ylpeydellä puhuneen

uudesta komeasta huvilasta, jonka he aikoivat rakentaa.

-- Mutta täytyyhän voida näyttää toteen, että olette maksanut

kauppasumman, väitti hän hehkuvin poskin.

-- Sen olisi isä voinutkin, jos kauppakirja olisi ollut säilössä, mutta

se on hävinnyt, ja me olemme etsineet sitä kaiken päivää. Plotinan pää

vaipui rintaa vasten, ja tukahutettu nyyhkytys värisytti hänen hentoa

ruumistaan.

-- Hävinnyt! toisti hänen isänsä kumealla äänellä. Kaarina polvistui

Plotinan viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Älä murehdi, Plotina kulta, on aivan mahdotonta, että semmoinen

vääryys voisi tapahtua. Usko minua, oikeus voittaa kyllä.

-- Historian kulku ei aina sitä todista, huokasi maisteri.

Nähdessään isänsä perin masentuneena kohotti Plotina päätään.

-- Siinä minä uskallan olla toista mieltä, muistelepas esimerkiksi

persialais-kreikkalaisia sotia.

-- Niin, sanoi Kaarina, joka jo tunsi Mökin asukkaita siksi paljon,

että tiesi, mikä lääke paraiten tepsi. Voittehan kuvitella, että

kunnallisneuvos on suuri mahtava Persia ja te, Mökin asukkaat,

pieni Kreikka. Mutta teillä täytyy olla mielenlujuutta ja rohkeutta

voittaaksenne taistelun.

Ukon katse vilkastui.

-- Erinomaista, nuori ystävä, te puhuitte totisen sanan. Mahtava

Persia ja pieni Kreikka, Barbaari ja sivistys. Hän kohosi seisomaan ja

pullisti tärkeän näköisenä rintaansa. -- Älä lainkaan hätäile, Plotina,

vihollinen lähestyy valmiina murskaamaan meidät, mutta meilläkin on

Thermopylaimme ja Salamiimme. Rauhoittukaamme. Ja nyt menen lypsämään

Klioa. Tänä iltana on minun vuoroni.

Hän katosi keittiöön ja lähti ulos lypsinkiulu kädessä hyräillen

Porilaisten marssia.

Plotina ojensi kyynelissä hymyillen kätensä Kaarinalle.

-- Kiitos, Kaarina, hyvin sinä ymmärrät isää. Hän on ollut kaiken

päivää aivan suunniltaan mielipahasta. Minä kestän kyllä paljon, mutta

nähdessäni hänen rakkaat kasvonsa huolestuneina, käy minullekin suru

ylivoimaiseksi. Nyt hän taas on eläytynyt sinun antamaasi mielikuvaan.

Kunpa kaikki vain kääntyisi hyvään päin ja pieni Kreikka todellakin

suoriutuisi kunnialla taistelusta.

Kaarina lausui vielä pari rohkaisevaa sanaa ja lähti sitten noutamaan

Iisaa pappilasta. Iisa oli pahalla tuulella -- Pentti ei nähtävästi

ollut osoittanut kyllin suurta huomaavaisuutta -- hän toruskeli

Kaarinaa viivyttelemisestä. Kaarina kuunteli vain puolella korvalla,

hän oli jo tottunut Iisan oikkuihin. Sitäpaitsi hän yhä vielä näki

silmäinsä edessä äskeisen kuvan: kumaraselkäisen, harmaantuneen

maisterin ja laihan Plotinan, jotka istuivat paperien ja sanomalehtien

keskellä etsimässä kauppakirjaa, joka estäisi heitä joutumasta

kodittomiksi.

Hän liitti kätensä yhteen ja lähetti palavan rukouksen kohti kesäistä

taivasta ystäväinsä onnen puolesta.