IV.

Kirkossa käydessään Kaarina oli huomannut pienikasvuisen, laihan

tytön, joka aina viimeisenä saapui kirkkoon ja ensimmäisenä lähti

sieltä. Hänellä oli yllään haalistunut, huonosti ommeltu pumpulihame ja

päässä pieni musta olkihattu, jonka ainoana koristeena oli kauhtunut,

sinipunerva silkkinauha. Hänen kasvoissaan oli arka, huolestunut ilme,

ja kulkiessaan hän tiukasti piti katseensa maahan luotuna. Hän herätti

Kaarinassa mielenkiintoa varsinkin senjälkeen, kun hän oli tavannut

tytön kerran maantiellä. Tämä oli silloin ollut vanhanpuoleisen,

omituisen näköisen herran seurassa, joka talutti nahkahihnasta

mustankirjavaa vuohta. Vuohi oli nähtävästi harvinaisen itsepintainen

otus, se pyrki tien laidalla kasvavaan kaalimaahan ja tuotti

seuralaisilleen suurta kiusaa tuon tuostakin pysähtymällä, jolloin

sitä oli miltei mahdoton saada paikaltaan liikkumaan. Kaarina olisi

mielellään jäänyt katsomaan, miten vuohen ja ihmisten välinen taistelu

päättyi, mutta ei keksinyt mitään sopivaa syytä seisahtuakseen.

Saman päivän iltana hän kohtasi taas tytön palatessaan Siken ja Iisan

seurassa postista. -- Posti-illat olivat kirkonkylän nuorten elämässä

tärkeitä hetkiä, silloin he aina tapasivat toisensa postitoimiston

ulkopuolella. -- Pieni vuohenkuljettaja tervehti ujosti, miltei

hätäisesti sivuuttaessaan kunnallisneuvoksen tytöt, hänellä oli

kainalossa paksu paperipinkka. Kaarina oli huomaavinaan hänen

kasvoillaan entistään huolestuneemman ilmeen.

-- Kuka tuo on? kysyi hän kääntyen Iisan puoleen.

-- Tuoko? Sehän on Plotina.

-- Plotina, sepä hassunkurinen nimi.

-- Hassu hän on itsekin ja isä vieläkin hassumpi, sanoi Iisa

halveksivasti. Huomasitko, Sikke, hänellä oli joitakin kirjoituksia

kainalossaan. Maisteri on tietenkin taas saanut repposet jollekin

suurelle nerontuotteelleen.

Kaarina loi puhujaan kysyvän katseen, ja Sikke lausui haukotellen:

-- Mistä sen arvaat?

-- Kuulin postineidin juttelevan äidille, että maisteri tuon tuostakin

lähettää sepustuksiaan sanomalehtiin ja kustantajille, mutta ne

palautetaan säännöllisesti hänelle takaisin. Kukapa viitsisi painattaa

mokoman löyhkäpään sepustuksia.

Kaarina katseli poistuvan tytön jälkeen. Hän näytti niin säälittävältä,

niin pieneltä astuessaan pölyisellä tiellä hiukan kumarassa. Olikohan

hän kuullut Iisan sydämettömät sanat?

-- Niin, sanoi Sikke hitaasti, parempi olisi, etteivät he tuhlaisi

rahoja postimaksuihin. He tarvitsevat kyllä joka pennin omaan ruokaansa.

-- Ovatko he köyhiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

-- Köyhiäkö! He eivät omista muuta kuin pienen mökkipahasen ja

maapalstansa. Luulenpa, että he niinkuin sadussa kerrotaan, syövät

homehtuneita leivänpalasia ja silakanpäitä, selitti Iisa ylimielisesti.

-- Käyttekö te koskaan heidän luonaan?

-- Emme, vastasi Iisa niskojaan keikauttaen. Äiti ei pidä siitä, että

seurustelemme kaikenlaisten ihmisten kanssa.

-- Niin, lisäsi Sikke, joka tavallisesti oli sisarensa kaikuna, äiti

tahtoo, että seurustelemme sellaisten kanssa, joista meillä on hyötyä

ja jotka merkitsevät jotakin.

Iisa mulautti kiukustuneen katseen avomieliseen Sikkeen.

-- Sinä olet tyhmä kuin lammas, Fransiska, -- Iisa sanoi aina Fransiska

tahtoessaan nolata Sikkeä -- käsität äidin sanat oman typerän pääsi

mukaan. Maisteri ja Plotina eivät seurustele paljon kenenkään kanssa

täällä, kaikki nauravat heille. Maisteri oli ennen opettajana jossakin

koulussa, olen kuullut kerrottavan, mutta kun hän ei kyennyt pitämään

oppilaitaan kurissa ja muutenkin oli sopimaton toimeensa, täytyi hänen

ottaa ero, ja silloin he muuttivat tänne asumaan. Mutta hän on hyvin

ylpeä ja luulottelee olevansa suurikin tiedemies -- voitteko ajatella

hassumpaa -- ylpeä, vaikka on köyhä, se on kerrassaan naurettavaa.

Pari päivää myöhemmin oli pikku pappilassa kutsut. Hilja, kappalaisen

järjestyksessä toinen tytär, täytti viisitoista vuotta. Tullan nuoret

olivat myös kutsutut ja valmistautuivat ilomielin kesteihin, jotka

olivat ensimmäiset sinä kesänä. Iisa oli juhlan kunniaksi käyttänyt

äitinsä käherryssaksia ja istui paraillaan peilipöydän ääressä

suorimassa hiuksiaan. Tyytyväisenä kiharoihinsa hän vielä siveli niihin

hiukan briljantiinia, kuten oli nähnyt äitinsäkin tekevän.

-- Nyt sinä panit sitä liian paljon, sanoi Sikke. Tukkasi on kuin

liimattu.

-- Hyi, miten se haisee merkilliseltä, huomautti Kaarina.

Iisa vei pullon nenäänsä ja ponnahti äkkiä pystyyn.

-- Tämä ei ikinä ole briljantiinia. Joku on vaihtanut pulloni. -- Kuka?

Ovelta kuului nauruntirskettä, ja Mannen kesakkoinen naama pilkisti

sisään.

-- Sinä, Manne, Iisa juoksi pullo kädessä ovelle. Sinäkö tämän teit?

Manne katosi, alhaalta kuului vielä hänen vahingoniloinen naurunsa.

Iisa riensi peilin eteen. Kauheata! Hänen kauniit kähäränsä olivat

tahmeina tarttuneet pitkin päälakea. Pullossa oli maalausvernissaa!

Iisa purskahti kyyneliin.

-- Häijy, pahankurinen poika, huusi hän. Aina hän tekee ilkeyksiään.

Mitenkä minä nyt tämän näköisenä voin mennä Saariselle?

Hän oli todella viheliäisen näköinen hiuksineen. Kaarina ja Sikke

koettivat häntä lohduttaa.

-- Mitä jos koettaisit ripottaa hiukan puuteria hiuksillesi, ehdotti

Kaarina. Muuan tuttavani, Ester Heinonen, käytti aina puuteria, kun

hänen tukkansa oli liian rasvainen. Onko teillä puuteria?

-- On kyllä, vastasi Sikke ja haki Iisan säilöstä pienen puuterirasian.

Iisa käyttää usein puuteria kaupungissa.

-- Ole vaiti, riuskasi Iisa.

-- Se on hyvin huono tapa, sanoi Kaarina. Minun äitini ei sallisi

sellaista, lisäsi hän itsetietoisesti.

-- Minun äitini ei sallisi minun lähteä vieraisiin leipääni syömään,

heitti Iisa pisteliäästi.

Kaarina punastui ja puraisi huultaan. Teki mieli vastata jotakin

häijyä, mutta Sikke ehätti selittämään.

-- Ei äitikään salli Iisan käyttää puuteria. Hän sanoo sen turmelevan

ihoa, mutta Iisa ottaa salaa. Hän oppi kaupungissa sen taidon.

Sisaren avomielisyys ei suinkaan ollut omiaan parantamaan Iisan

muutoinkin mustaa mieltä. Surkeana, silmät vesissä, tukka puuterin

ja vernissan peitossa hän istui peilin ääressä. Kaarina oli

loukkaantuneena vetäytynyt syrjään.

-- Ei tästä hyvää synny, huokasi Sikke kaadettuaan puolet puuterirasian

sisällyksestä Iisan päähän. Minä menen noutamaan äitiä.

Rouva Tulla saapui ja iski kauhistuneena kätensä yhteen nähdessään

tyttärensä sekasotkuisen pään. Iisa puhkesi uusiin kyyneliin ja

syytöksiin Mannea vastaan, ja Ralle, joka oli seurannut äitinsä hameen

liepeissä, juoksi kertomaan isälle.

Käherryspihtien, ahkeran harjaamisen ja kampaamisen avulla saatiin

Tisan tukka viimein sellaiseen kuntoon, että voitiin lähteä pappilaan.

Mutta kylätuuli oli pois puhallettu, Mannen täytyi rangaistukseksi

jäädä kotiin, ja Iisa ja Kaarina murjottivat kumpikin omalla tahollaan.

Pappilassa istuivat nuoret jo kahvipöydän ääressä, joka oli katettu

tuuheaan sireenimajaan. Hilja riensi vieraita vastaan.

-- Kas vain, huudahti Sikke, kun tytöt astuivat kukkalavoilla

reunustettua käytävää pitkin. Plotinakin on täällä. Jopas jotakin!

-- Niin, vastasi Hilja matalalla äänellä. Äiti tahtoi, että pyytäisin

Plotina rukan. Mutta kylläpä kovalle otti, ennenkuin sain hänet

tulemaan. Tiedättehän, miten ujo ja ihmisarka hän on. -- Mutta hyvänen

aika, Iisa, sinäpä olet oudon näköinen! Olet ruvennut kampaamaan

tukkasi eri lailla kuin ennen.

-- Niin olenkin, mutisi Iisa ja johtaakseen Hiljan huomion muuanne hän

lisäsi: -- Että tuo Plotinakin kehtaa tulla iänikuisessa haalistuneessa

pumpulihameessaan.

-- Hänellä ei kai poloisella ole muuta.

-- Pysyköön sitten kotona. Minä en ilkiäisi tuollaisena näyttäytyä

ihmisten seurassa.

Aivankuin tuntien, että häntä arvosteltiin, painoi Plotina päänsä

hartioiden väliin kuin pelästynyt lintu. Hänen pukunsa oli tosiaan

hiukan omituinen. Hame oli viheriäruutuinen, pusero siniraitainen,

kaulukset ja hihansuut pilkulliset.

-- Raukka, kuuli Kaarina itsensä mutisevan, ja kääntyen nopeasti Hiljan

puoleen hän sanoi:

-- Tahdotko olla hyvä ja tutustuttaa minut Plotinaan. Hän on mielestäni

hauskemman näköinen vaatimattomassa puvussaan kuin moni muu, joka

kopeilee hienoissa vaatteissa. Viimeinen sutkaus oli Iisalle, joka sen

oivaltaen kärkkäästi vastasi:

-- Onpa sellaisia, jotka kopeilevat, vaikka ei ole siihen syytäkään.

Plotinan kalvakkaat kasvot lensivät tulipunaisiksi, kun Kaarina

ystävällisesti häntä tervehdittyään kysäisi:

-- Saanko istua viereesi? Minä olen vieras paikkakunnalla, joten

minulla on täällä vain vähän tuttuja.

-- Voi mitä sinä puhut, Kaarina, huudahti Hilja, mehän pidämme jo

kaikki sinusta kuin vanhasta tuttavasta, Pentti ja minä etupäässä.

Jokainenhan tahtoisi istua sinun vieressäsi, miekkonen.

Pentti, Hiljan veli, apteekkioppilas, mutisi hyväksyvästi. Hän

oli Kaarinan innokas ihailija ja vietti esimiehensä, apteekkarin,

harmiksi suuren osan päivästään ikkunan ääressä nähdäkseen

vilahduksenkaan Kaarinasta ja lähetti hänelle usein Hiljan mukana

pastilleja ja hajuvettä. Kaarina istui Plotinan viereen, mutta huomasi

pian tuottavansa tytölle enemmän rasitusta kuin hupia. Kaikista

hyväntahtoisista ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut keskustelua

sujumaan vierustoverinsa kanssa. Hän sai vain yksikantaisia ja

vältteleviä vastauksia kysymyksiinsä ja huomautuksiinsa. Tyttö näytti

pikemmin vaivaantuneelta kuin iloiselta hänen naapuruudestaan, pusersi

nenäliinaa käsissään ja kierteli vartaloaan hermostuneesti. Kaarina

sattui vilkaisemaan hänen jalkoihinsa ja huomasi kenkien olevan rikki

kärjistä. Toisessa sukassa oli reikä.

Kaarinan suu vetäytyi hymyyn. Muistui mieleen hyvä ystävä, Iris Klewe,

jonka sukissa oli usein parsimattomia reikiä, niin että toverien

vuoronperään oli tapana parsia hänen sukkavarastoaan.

Plotinan katse oli seurannut häntä ja huomannut hymyn. Hätäisesti

hän vetäisi jalkansa tuolin alle ja pusersi entistään tuskaisemmin

nenäliinaa käsissään.

-- Kaarina, kuului Hiljan iloinen ääni toiselta puolen lehtimajaa. Etkö

tule pelaamaan krokettia? Pelataan kolmessa puolueessa. Iisa ja Pentti

himoitsevat voittaa vuoronsa. Sinä kai et halua tulla mukaan, Plotina?

-- En, vastasi Plotina hiljaa. Minä jo menenkin kotiin.

-- Älä toki, ethän ole vielä saanut maistaa syntymäpäiväkakkuakaan. Se

on tällä kertaa vallan mainio. Kirsikkahillolla koristeltu.

-- Kiitos, minun täytyy mennä auttamaan isää.

-- Puh, huudahti Pentti enemmän hyväntahtoisesti kuin hienotuntoisesti.

Anna sinä isä-ukon raapustaa yksin sepustuksiaan. Ei niitä sentään

kukaan lue.

-- Jää sinä vain kakkua syömään, Plotina, kehoitti Iisakin -- ei kai

sellaisia herkkuja Mökissä tarjota. Ellei Klio mahdollisesti ole

ruvennut lypsämään kultarahoja, lisäsi hän toisten nauraessa.

Plotina lennähti punaiseksi. Kaarinan valtasi lämmin myötätunto.

Seistessään iloisten, hyvinpuettujen ikäistensä keskellä puhui Plotinan

koko laiha, kulunut olento puutteen ja kärsimysten mykkää kieltä. Ei

kukaan näistä onnellisista, huolettomista syntymäpäivävieraista ollut

ilkeä, ja kuitenkin he saattoivat olla armottomia köyhää tyttöä kohtaan

aavistamattakaan, miten heidän ajattelematon pilansa häntä loukkasi.

Hän ei voinut malttaa mieltään.

-- Häpeä, Iisa, hän huudahti kiivaasti, on halpamaista tehdä pilkkaa

jostakin, senvuoksi, että hän on köyhä.

-- Olet aivan oikeassa, Kaarina, me olemme kaikki kovin

ajattelemattomia, huudahti Hilja pahoillaan. Ja Pentti riensi

katuvaisena saattamaan vitkalleen poistuvaa Plotinaa.

-- Ei Iisa pahaa tarkoittanut, riensi Sikke puolustamaan, mutta Iisa

keskeytti hänet:

-- Ei sinun tarvitse minua puolustaa. Ja sinä, Kaarina, tekisit

viisaimmin, jos sen sijaan, että annat minulle sopimattomia neuvoja,

menisit kotiin pitämään huolta Mannen läksyistä. Kuulin äidin

valittavan isälle eilen, ettei hänen lukunsa lainkaan edisty.

Tässä Iisa laski pienen valheen, mutta hän oli saavuttanut

tarkoituksensa. Hän oli nöyryyttänyt Kaarinaa kaikkien

syntymäpäivävieraiden kuullen.

Kaarina tunsi piston ja kävi sanattomaksi. Vapisevin huulin hän sitten

kääntyi Hiljan puoleen ja koettaen hillitä liikutustaan hän lausui niin

rauhallisesti kuin saattoi:

-- Iisa voi olla oikeassa. Ehkä on paras minun lähteä nyt.

-- Ei tule kysymykseenkään, esteli Hilja. Sinä et saa lähteä. Älä

piittaa Iisan sanoista, rakas Kaarina, hän on nähtävästi pahalla

tuulella jostakin, lisäsi hän hiljaa, tuommoinen hän usein on,

oikullinen ja itsekäs. Meille tulee niin ikävä, jos sinä menet.

-- Ei Iisa tarkoittanut pahaa, ehätti Sikke taaskin selittämään.

Mutta Kaarina oli liian loukkaantunut voidakseen jäädä. Hän heitti

hyvästi lohduttomalle Hiljalle ja hänen pahoitteleville vierailleen ja

poistui sydän täynnä katkeruutta ja kaunaa. Hän tunsi vihaavansa Iisaa

tällä hetkellä.

Nopein askelin hän astui pappilan pitkää lehtokujaa maantielle, sydän

takoi rinnassa ja poskia poltti. Hän tunsi olevansa liian kiihoittunut

voidakseen heti mennä kotiin ja kiersi senvuoksi pitempää tietä.

Kirkonkylän laitaan jouduttuaan hän huomasi pienen, vihertävän talon,

jota ympäröi valkoinen, vanhuuttaan kallistuva aita. Pieni rakennus

teki rappeutuneen vaikutuksen, jokin ikkunapuu oli vinossa ja katosta

oli päreitä irrallaan. Aita oli niin matala, että Kaarina saattoi nähdä

pihalle. Harmaatukkainen, kumaraselkäinen mies istui kyyryllään maassa

rikkaruohoja kitkien. Hän oli sama vanha herra, jonka Kaarina oli

nähnyt Plotinan kanssa itsepintaista vuohta kuljettamassa.

Nopeat askelet maantiensorassa saivat Kaarinan käännähtämään. Hän

joutui sen tehdessään kasvotusten Plotinan kanssa. Tytöllä oli

paperipussi kumpaisessakin kädessä. Hän näytti hämmästyneeltä Kaarinan

nähdessään ja aikoi ilman muuta pujahtaa hänen ohitseen portista

sisään. Mutta Kaarina pysäytti hänet.

-- Asutko täällä? kysyi hän.

-- Asun.

-- Olen hyvin pahoillani siitä, että sinua äsken loukattiin, sanoi

Kaarina, mutta vaikeni hämillään huomatessaan, että olisi ollut

hienotunteisempaa olla asiaa koskettelematta.

-- Oh, he eivät varmaan tarkoittaneet pahaa, vastasi Plotina

alistuvasti. Nuoret ihmiset ovat usein ajattelemattomia.

-- Nuoret, etkö sinä sitten ole nuori?

Plotina hymyili heikosti. -- Ainakin tunnen olevani vanhempi kuin

ikäiseni tavallisesti ovat. Olen aina asunut isäni kanssa kahden,

lisäsi hän ikäänkuin selitykseksi.

-- Eikö sinulla ole äitiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

-- Ei, hän kuoli minun pienenä ollessani. Siitä asti isä on minua

hoitanut ja kasvattanut. Kas, tuossapa hän onkin.

Puheena ollut henkilö oli lopettanut kitkemisensä ja läheni porttia.

Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen huoliteltu. Tuuhea parta oli

huonosti hoidettu, pitkähköjä hiuksia peitti vanha, haalistunut ja

kuhmuinen huopahattu, joka varmaankin oli kestänyt monet sateet ja

päivänpaisteet. Takki oli ahdas ja nukkavieru, housut lyhyet ja

polvista miltei puhki. Hätäisellä, kömpelöllä liikkeellä hän kohotti

hattuaan tervehtiäkseen.

-- Sinä viivyit kauan, tyttöseni, hän sanoi kääntyen Plotinan puoleen.

-- En kahta tuntiakaan, isä kulta. Pistäysin kotimatkalla hiukan

ostoksilla, vastasi Plotina iloisesti hymyillen.

-- Jahah, ja Hilja Saarinen on tullut sinua saattamaan.

-- Ei, isä, oletko jo unohtanut, miltä Hilja Saarinen näyttää. Tämä on

Kaarina Holsti, kunnallisneuvos Tullan kesävieras.

-- Vai niin, vai niin, hoki maisteri ja tarkasti Kaarinaa

likinäköisillä silmillään. Käykää sisään, käykää sisään, tyttöset,

lisäsi hän avaten portin.

Kaarinan teki mieli noudattaa kutsua, häntä halutti tutustua molempiin

omituisiin ihmisiin. Heissä oli kumpaisessakin jotakin hänen

mielikuvitustaan kiihoittavaa. Päälle päätteeksi kuului pihalta vielä

määkinää, ja pitkäpartainen, lystikkään näköinen vuohi tulla kepsutti

portille laahaten pitkää köyttä jäljessään. Se katseli vierasta vanhan,

hiukan uneliaan mamsellin katseella ja kihnutti sarviaan Plotinan

kylkeä vastaan.

-- Tuletko sisään? kysyi Plotina arasti.

-- Kiitos, en tällä kertaa, mutta jos sallitte, tulen mielelläni joskus

toisen kerran, vastasi Kaarina lämpimästi.

-- Meillä ei käy vieraita, mutta jos sinua haluttaa, olet tervetullut

luoksemme, sanoi Plotina.

Kaarina jatkoi matkaansa mieli täynnä uusia vaikutteita ja

paljon rauhallisempana kuin pappilasta lähtiessään. Iisan sanat

kirvelivät vieläkin, mutta viha oli haihtunut. Pieni, ränsistynyt

mökki asukkaineen askarrutti hänen mieltään. Plotina oli puhunut

niin rauhallisesti äskeisestä loukkauksesta. Mahtoiko hän käyttää

Päivättären silmälaseja?

Lähetessään kunnallisneuvoksen taloa hän huomasi Mannen, joka

hajareisin istui aidalla ja syljeskeli auringonkukansiemeniä pitkin

tietä.

-- Hoi, huusi hän nähdessään Kaarinan, mitä sinä näin varhain tulit?

-- Tulinpahan sinun seuraksesi.

Oli aina vaikeata saada Manne työn ääreen, mutta tällä kertaa hän

oli tavallista taipuisampi äsken saamansa kurituksen johdosta.

Hetkisen vastaan hangattuaan hän haki ruotsin vihkonsa ja istuutui

kirjoittamaan. Kaarina istui mietteissään hänen vieressään. Hän

muisteli viime kesää, iloisia, huolettomia päiviä Lanterissa. He olivat

juuri näihin aikoihin olleet jalkamatkalla, parvi koulunuorisoa: Iris

Klewe, Elsa ja Aksel Heinonen, Pohjolan pojat ja pappilan Maiju. Kati

oli päässyt ensi kertaa isompien kanssa retkeilylle ja oli ollut

äärettömän onnellinen. He olivat olleet partiolaispuvussa, olivat

viettäneet yönsä ladoissa ja taivasalla, syöneet viiliä ja talkkunaa,

samoilleet viipeitä metsäpolkuja ja laulaneet sydämen riemusta. Miten

erilaista kaikki nyt oli! Täällä hän istui kuivassa kirkonkylässä

ohjaamassa laiskaa poikaa, saaden tuon tuostakin muistutuksen siitä,

että oli palkattu apulainen, koti oli hajallaan, isä ja äiti kaukana.

Hiljainen kyynel varastihe hänen poskelleen. Miten Tyyne Virta silloin

keväällä sanoikaan: "Sinä Kaarina, jolla on kaikki mitä elämä tarjota

voi! Olet opettajien lemmikki, toverien hellimä, hyvän kodin onnellinen

lapsi, kukaan ei sinulle pahaa sanaa puhu." -- Ja niin oli ollutkin,

päivänpaistetta oli hänen elämänsä ollut.

Mitähän Tyyne sanoisi, jos näkisi hänet näissä oloissa! Tyyne

parka, Kaarina ymmärsi nyt paremmin hänen katkeran mielensä ja

kateutensa toisia parempiosaisia kohtaan. On helppo olla hyvä, kun

elää onnellisissa oloissa, vaikeampi on säilyttää mielenmalttinsa

vastoinkäymisissä. Hän päätti olla vasta huomaavampi ja ystävällisempi

Tyyneä kehtaan, jota toverit yleensä kohtelivat hiukan yliolkaisesti.

Kaarina heräsi mietteistään tuntien Mannen katseen olevan tähdättynä

itseensä.

-- Mitä sinä vetistelet? kysyi poika.

Kaarina pyyhki nopeasti kyynelen poskeltaan.

-- Kirjoita sinä vain, äläkä välitä minusta.

-- Mutta sinä itkit, näin sen selvästi. Äiti tai Iisa ovat kai taas

pauhanneet sinulle.

-- Minulla on koti-ikävä.

-- Vai koti-ikävä! Kaikkea ne tytötkin itkeä tillittävät. Ventas, mulla

taitaa olla vähän laastaria sinun koti-ikävällesi, postissa tuli kirje,

vaikka olin sen unohtaa. Ja Manne alkoi etsiä lupaamaansa kirjettä

tyhjentäen taskunsa pöydälle sietämättömällä perinpohjaisuudella.

Vihdoin viimein, kun hän oli latonut Kaarinan eteen läjän mitä

erilaisempia esineitä: ongenkoukkuja, messinkipalasia, rusinoita,

lakritsia ja kappaleen sähköjohtolankaa, löytyi kirje pahoin

rutistettuna. Kaarina tarttui siihen ahnaasti. Se oli äidiltä, iloinen

rohkaiseva kirje. Isä oli parempi, he olivat molemmat, isä ja äiti,

tyytyväiset tietäessään, että Kaarinan oli hyvä olla. Hänen hauskat,

leikkisät kirjeensä olivat paras todistus siitä. Kaarina hymyili

surunvoittoisesti. "Hauskat, leikkisät kirjeet!" -- Niin, äiti kulta,

mahdotonta oli saattaa sairaan isän tietoon kaikkia ikävyyksiä. Hän

oli kuvannut olonsa niin valoisaksi kuin mahdollista, ja oikeastaan

-- niinhän olikin tehtävä -- oli viisainta ottaa ikävätkin asiat

leikkisältä kannalta, silloin ei tullut petkuttaneeksi vanhempia,

surullisia kirjeitä hän ei saanut isälle kirjoittaa.