III.

Ainamo-laivan väri oli alkujaan ollut valkoinen, sanottakoon se heti

väärinkäsitysten välttämiseksi, mutta vuosien vieriessä oli likaisen

harmaa kerros niin tyyten peittänyt alkuperäisen maalin, että vain

harvinaisen rikas mielikuvitus saattoi loihtia esiin jotakin valkoista

aluksen kupeista. Vieraassa matkustajassa herätti laivan muutoinkin

hiukan epämääräinen puhtaus vastenmielisyyttä ja arastelua, mutta oman

paikkakunnan väestö pääsi heti kotoiseen tunnelmaan laivan kannelle

astuessaan. Oli niin tuttua nähdä laivan peräpuoli täynnä jauhosäkkejä,

sokeritoppia, pakkilaatikoita ja kanakoreja sekä muuta aineellista

hyvinvointiamme tarkoittavaa lastia. Oli aina totuttu pujottelemaan

mahdollisimman kapeista solista ja seisoskelemaan pitkin hyttien

seinämiä, tilaa kun oli niin herttaisen niukalta ja istuimia vain

jokunen.

Kaarina kävi hiukan ymmälle joutuessaan äkkiarvaamatta tähän uppo

uuteen ympäristöön. Rouva Palmunen oli kyllä Helsingissä tehdyn

suunnitelman mukaan matkustanut hänen kanssaan yhdessä, mutta erosi

laivalaiturilla matkatoveristaan jatkaakseen matkaansa hänkin kyllä

laivalla, mutta toista reittiä kuin Kaarina. Koska laivan kumpikin

hytti oli "ylösotettu" kuten päivettynyt ystävällinen avojalka

siistijätär ilmoitti, oli Kaarinan sijoituttava kannelle. Kaikki laivan

kuusi istuinpaikkaa oli vallattu, joten Kaarina huomasi saavansa tyytyä

käyttämään muuatta pakkilaatikkoa istuimenaan. Vähän ajan kuluttua

alkoi kuitenkin pakkilaatikon sisästä kuulua paheksuvaa röhkinää,

laatikon asukas, paksu, pyöreä porsas, osoitti täten kuuluvalla tavalla

mielipahaansa siitä, että sen näköalaa pimitettiin. Kaarina ponnahti

säikähtyneenä seisomaan ja loi neuvottoman katseen ympärilleen.

-- Istukee, neiti, tähän penkille, vielähän tähän soppii, kuhan

työnnetään syrjempään nuita joutavia hynttyitä, virkkoi reipas ääni

hänen takanaan.

Pyylevä, ystävällisen näköinen eukko nyki Kaarinaa hameesta ja

teki hänelle tilaa vieressään siirtyen lähemmäksi miestään, pientä

ukonkäkkyrää. Kaarina istuutui aivan penkin päähän. Pian oli keskustelu

täydessä kulussa. Pariskunta, varsinkin eukko, oli tuttavallisen

utelias ja tiedusteli tarkoin tytön kotipaikkaa, vanhempia ja matkan

päämäärää. Kaarina kertoi olevansa matkalla kunnallisneuvos Tullan luo

ja sai kuulla, että Ainamo oli "juuri samaisen Tullan laiva" ja niin

vanha, että se aina pari kertaa kesässä piti lepoa, milloin oli kone

rikki, milloin kuve puhki, josta syystä se olikin niin paikattu ja

parsittu, ettei kukaan ymmärtänyt, kuinka se enää pysyi koossa. Hän sai

myös tietää, että Tulla oli köyhästä puotipojasta vähitellen kohonnut

rikkaaksi kauppiaaksi ja sahanomistajaksi. Kolme kertaa hän oli ollut

naimisissa, kaksi kertaa rikkaan lesken kanssa, joista ensimmäinen

oli tuonut hänelle kauppaliikkeen ja toinen sahan. Kolmas oli ollut

puotineitinä läheisessä pikkukaupungissa eikä ollut rikas kuten toiset,

mutta ylpeä ja kopea, varsinkin senjälkeen kun hänen miehensä nyt

keväällä oli koroitettu kunnallisneuvokseksi. Eukkoa olisi nähtävästi

haluttanut juoruilla höystää kuulumisiaan, mutta ukko esti hänet aina

oikealla hetkellä tokaisten:

-- Mittees sinä, eukko, siinä turhia höpiset?

Seudut olivat viehättävät ja ilma kaunis. Kaarinan mieli, joka

matkalle lähdettäessä oli ollut varsin matalalla, alkoi seestyä.

Savolaiset järvimaisemat olivat hänelle, Hämeessä kasvaneelle, uusia

ja vaihtelevia, puheliaat matkatoverit perin erilaisia kuin jäykät,

harvapuheiset hämäläiset. Ja sen lisäksi matka uusiin oloihin,

vierasten ihmisten luo, jo sinänsä oli täynnä viehätystä ja jännityksen

suloa. Eukon kertomukset kunnallisneuvos Tullasta tosin johonkin

määrin arveluttivat häntä, mutta nuoren ihmisen kepeydellä hän poisti

mielestään ikävät ajatukset.

Varhain iltapuolella laiva laski sen kirkonkylän rantaan, jossa

Kaarinan kesäkoti tuli olemaan. Rannalla odottavasta väkijoukosta

Kaarinan etsivä silmä erotti kaksi paksua, punaposkista tyttöä, jotka

silminnähtävällä mielenkiinnolla tähystivät matkustajia. Heidän

huomionsa näkyi lopulta yksinomaan kohdistuvan Kaarinaan, mutta he

eivät lähestyneet askeltakaan, tarkastivat vain häntä rauhallisesti

kiireestä kantapäähän ja kuiskuttelivat keskenään. Viimein, kun ei

ketään vastaanottajaa tuntunut olevan laiturilla, kääntyi Kaarina

laivankuljettajan puoleen ja kysyi, tiesikö hän missä kunnallisneuvos

Tulla asui.

-- Tässähän se asuu ihan likellä, vastapäätä apteekkia, vastasi

kapteeni, ja tuossahan ne näkyy tyttäretkin olevan, lisäsi hän viitaten

molempiin paksuihin tyttöihin. Kaarina lähestyi heitä ja kysyi

ystävällisesti tervehtien:

-- Anteeksi, oletteko kunnallisneuvos Tullan tyttäriä? Minä olen

Kaarina Holsti.

-- Sitähän me arveltiin tässä Iisan kanssa, vastasi toinen, paksumpi

tytöistä, mutta ei kehdattu kysyä. Tulkaa te meidän kanssa jalan. Manne

pitäköön huolta tavaroista.

-- Manne, huusi hän puolikasvuiselle pojalle, joka kädet

housuntaskuissa kävellä maleksi pitkin laituria, hommaa sinä vieraan

tavarat Villen kanssa kotiin.

Manne tervehti kömpelösti, töin tuskin hattuaan nostaen. Hän oli noin

kolmentoistavuotias, kesakkoinen, laiha ja pitkäkoipinen pojannulikka.

Kunnallisneuvos Tullan matala, keltavärillä sivelty rakennus sijaitsi

keskellä kirkonkylää, vastapäätä harmaaksi maalattua apteekkia

ja kirkkaanpunaista leipurinmyymälää. Portinpielessä oli puomi

maalaisten hevosia varten ja pihalla ryhmä punamullalla siveltyjä

ulkohuonerakennuksia. Pihan perällä oli keittiökasvitarha, jokin pieni

kukkalava, pari syreenipensasta ja siperialainen hernepuu. Portista

vasemmalla oli värjätyillä laseilla varustettu kuisti, jonka ympärille

oli istutettu spireapensaita.

Portailla seisoi lihava, helakankeltaiseen puseroon puettu,

mustatukkainen nainen toruen maalaista, joka hattu kourassa nolona

raapi korvallistaan.

-- Minähän olen sanonut teille, että kunnallisneuvos ei nyt ole

tavattavissa. Tulkaa huomenna ja kauppapuodin kautta. Tätä tietä käy

vain herrasväki ja vieraat, asiamiehet kulkevat puodin ja keittiön

kautta. Mutta nämä savolaiset ovat niin itsepintaisia, ettei niihin

pysty mikään. Astua talsivat verannan kautta ja likaavat puhtaat,

valkoiset matot.

Mies poistui mutisten jotakin, joka kuulosti kuin: "aika topakka

mamma". Nainen, jonka Kaarina aivan oikein arvasi olevan talonemännän,

kääntyi nyt tyttöjen puoleen.

-- Käykää sisään, siinähän nuori opettaja tuleekin. Mikä nimenne taas

olikaan?

-- Kaarina Holsti.

-- Jahaa, minä sanon sitten vain Kaarina, ja sinä saat sanoa täti.

Fransiska ja Isabella, viekää vieras sisään. Te tulette asumaan kaikki

kolme samassa huoneessa.

Kunnallisneuvoksen asunto sisälsi paitsi suurta, pimeähköä, punaisilla

plyyshihuonekaluilla varustettua salia, ruokasalin, jonka kalusto oli

keltaista koivua, pari pienempää huonetta ja puotikamarin, jonka takana

oli myymälä eli puoti, kuten sitä jokapäiväisessä kielessä sanottiin.

Tyttöjen huoneeseen kavettiin ullakolle. Se oli sievä, laajahko huone.

Lattialla oli valkeat matot, huonekalut olivat samoin valkoiset, paitsi

nurkkasohvaa, joka oli päällystetty suurikukkaisella kretongilla.

Seinällä riippui pari hirvittävän huonoa vesivärimaalausta.

-- Ne ovat Isabellan maalaamia, selitti Fransiska nähtävällä

ylpeydellä. Hän osaa maalata jo sadetta ja päivänpaistettakin.

Isabella heitteli niskojaan. -- Sinä olet aina sama lörpöttelijä,

tokaisi hän.

Rouva Tulla kapusi hengästyneenä portaita ylös.

-- Niin, tämä on nyt vain sellainen väliaikainen asumus tytöille. He

saavat komeamman, jahka me rakennamme uuden talon, tämä on jo liian

ahdas.

-- Mutta äiti, sovimmehan me hyvästi tähänkin taloon. Minun mielestäni

on niin mukava asua tässä vanhassa kodissa, missä kaikki on niin tuttua.

-- Sinä, Fransiska, et näitä asioita käsitä. Meille tulee nyt paljon

laajempi seurustelupiiri, kun papasta on tullut kunnallisneuvos. Ja

sitäpaitsi ei ole hienoa asua tällaisessa puotirakennuksessa. Minun

hermoilleni käy tuo alinomainen puotikellon helinä ja kaikenmoinen

sekalainen haju, mikä sieltä tulvii.

-- Sikestä olisi kai mukavinta asua savupirtissä, puuttui Isabella

puheeseen.

-- Ja sinusta keisarinlinnassa, tiuskasi nenäkäs ääni.

Oven suussa seisoi äskeinen kesakkoinen poika, joka oli jäänyt

toimittamaan Kaarinan matkatavaroita laivalta.

-- Sinulla ei ole täällä mitään asiata, Manne, mene matkoihisi siitä

viisastelemasta. Likaat vain puhtaat matot pölyisillä jaloillasi, torui

Isabella veljeään.

-- Antakaa anteeksi, armollinen neiti, että uskallan lähestyä

jalosukuisuuttanne, mutta minun oli määrä tuoda tämä matkakori ylös. Ja

suutarin raskas kori se olikin.

Hän lennätti kannettavansa keskelle lattiaa vihaisesti ja pälyi

syrjäkarein Kaarinaan.

-- Kiitos kaunis, sanoi Kaarina ystävällisesti, ikävä, että sinulla on

ollut niin paljon vaivaa tavaroistani.

-- Viis minä vaivoista, murahti poika, olen minä raskaampiakin kuormia

kuljettanut, mutta se minua harmittaa, kun pitää kantaa retuuttaa

kaupunkilaismamsellien hetaleita.

-- Armand, älä puhu sopimattomasti, nuhteli rouva Tulla. Olisit

käskenyt Villen kantamaan koria.

-- Villen! Hän meni puotiin punnitsemaan silliä Mattilan vanhalle

emännälle.

-- Niinkuin huomaat, Kaarina, on Armand vielä liian suorasukainen.

Mutta minä toivon, että hän nyt, kun papasta on tullut kunnallisneuvos,

käsittää, että sivistyneen ihmisen tulee valita sanansa.

Poika veti suunsa ivalliseen irvistykseen.

-- Kaikkea kanssa! Minäpä en maksa papan kunnallisneuvoksesta viittä

penniä.

Rouva Tulla ei ollut kuulevinaan poikansa nenäkästä huomautusta.

-- Tulkaa sitten tunnin kuluttua illalliselle, pappa saapui äsken ja on

nälissään. Sinä, Armand, peset kätesi ennen ateriaa, ne ovat likaiset,

näen minä, kuten tavallisesti.

-- Kylläpäs tässä talossa nykyjään ollaan hienoja, murahti Manne. Ei

riitä enää yksi pesu päivässäkään.

Illallispöydässä Kaarina tapasi talon isännän ja nuorimman lapsen,

pyöreäposkisen Raoulin, seitsenvuotisen pojannaskalin. Kunnallisneuvos

oli tanakka, hyvinvoivan näköinen maalaiskauppias. Hänen puheensa

liikkui enimmäkseen metsäkaupoissa, sahayrityksissä ja muissa

liikeasioissa. Kaarinasta tuntui kuin hän olisi äkkiarvaamatta joutunut

miltei toiselle puolelle maapalloa, tuntui niin kummalliselta kuulla

arvosteltavan ihmistä yksinomaan sen mukaan, miten paljon hänellä oli

rahoja tai mitä hyötyä hänestä oli liikeyrityksissä. Rouva Tulla säesti

miestään, mutta koetti nähtävästi silloin tällöin saada keskustelun

korkeampaan sävyyn. Kaarinan paikka oli Villen, vanhemman puotipojan

vieressä. Tämä oli niin hämillään uuden naapurinsa läheisyydestä, että

tuon tuostakin pudotti kahvelinsa tai veitsensä, ja sai joka kerran

kunnallisneuvoksettarelta musertavan silmäyksen. Manne istui yrmeänä,

tytöt eivät ottaneet osaa keskusteluun, kuikuttelivat vain keskenään

muista välittämättä. Kaarina huomasi, että hienot, romaaneista lainatut

nimet Fransiska, Isabella, Armand ja Raoul jokapäiväisessä käytännössä

olivat yksinkertaisesti Sikke, Iisa, Manne ja Ralle. Ainoastaan

kunnallisneuvoksetar käytti alkuperäisiä nimiä, hänkin enimmäkseen

vieraiden läsnäollessa ja juhlallisimmissa tilaisuuksissa.

Illallisen jälkeen, kun pojat ja Ville olivat lähteneet huoneesta,

istuutui rouva Tulla leveänä ja mahtavana sohvaan.

-- Kaarinahan tietää, aloitti hän puheensa, mitä varten olemme

ottaneet sinut kotiimme. Tytärpuoleni on arvattavasti selittänyt, että

me haluamme saada sivistyneen, hienotapaisen toverin lapsillemme,

jollaista täällä maansydämessä on vaikea löytää. Sitäpaitsi tulisi

ohjata lasten lukuja. Fransiskalla ja Armandilla on kumpaisellakin

ehdot ruotsissa ja Isabellalla saksan kirjoituksessa, Mannella vielä

sen lisäksi laskennossa. Olisi myös harjoitettava soittoa tyttöjen

kanssa sekä opetettava ruotsinkielen alkeita Raoulille. Mitenkä on,

osaatko tanssia?

-- Kyllä, olen käynyt tanssikoulun.

-- Sehän sopii. Silloin voit opettaa tytöille uusimpia tansseja.

Tänne tulee tänä kesänä paljon kesävieraita, muun muassa on läänin

maaherra ostanut Linnavuoren komean huvilan ja tulee siis myöskin

viettämään täällä kesänsä. Toivottavasti pidetään perhetanssiaisia, ja

meidän tytöt ovat jo siinä iässä, että voivat ottaa osaa huvituksiin.

Väliaikoina voit sitten auttaa minua kasvitarhassa.

Kaarina tunsi päätään huimaisevan. Ruotsia, saksaa, laskentoa, soittoa,

tanssia, kasvitarhanhoitoa! Sehän oli hirveätä!

-- Pelkäänpä, etten kykene suorittamaan kaikkia luettelemianne

tehtäviä, sopersi hän.

-- Miksi ei, ryhtyi kunnallisneuvos puheeseen, palkkahan on hyvä, sata

markkaa noin nuorelle tytölle on jo melkein liikaa. Sillä pitää osata

toimittaa paljon.

Kaarina punastui hiusmartoa myöten. Hyi sentään, tämmöistä hän ei

ollut saattanut kuvitellakaan. Hän tunsi ensimmäisen kerran elämässään

olevansa toisen palkkalainen. Kyynelet pyrkivät silmiin, hän pelkäsi

purskahtavansa itkuun. Onneksi pelasti hemmoteltu Ralle tilanteen. Hän

juoksi parkuen sisään, Manne oli tehnyt hänelle pahaa. Manne kutsuttiin

sisään ja ilmoitti, että Ralle oli käynyt puodissa näpistämässä

rusinoita ja että hän oli antanut pojalle tukkapöllyä. Kunnallisneuvos

läimähytti molemmille pojille korvapuustin, Rallelle, koska hän oli

luvatta käynyt myymälässä ja Mannelle, koska hän oli kiusannut Rallea.

Ralle juoksi täyttä kurkkua huutaen äitinsä turviin.

-- Eihän tätä tämmöistä melua jaksa kuunnella, huudahti Iisa

kärsimättömästi. Tule pois, Sikke, mennään noutamaan postia. Minä

lupasin tavata Hiljan postitoimiston ulkopuolella.

Tytöt riensivät ulos, ja heidän seurassaan uskalsi Kaarinakin

hiipiä pois huoneesta. Hänen oli miltei mahdoton kauemmin hillitä

liikutustaan. Jäätyään yksin tyttöjen yhteiseen huoneeseen hän

heittäytyi istumaan ja purskahti itkuun.

Hirveätä! Hän ei mitenkään voinut, ei jaksanut jäädä tänne. Huh,

sellaisia tylyjä, vastenmielisiä ihmisiä!

-- Ei, ei, kuiskasi hän, minä lähden pois täältä. Jo huomispäivänä

matkustan, sanon, etten kykene täyttämään kaikkia tehtäviä.

Tämä ajatus rauhoitti häntä, hän taukosi itkemästä, valeli vedellä

silmiään ja kaivoi esille matkakoristaan vanhempien ja sisarusten

valokuvat. Nähdessään isän ja äidin rakkaat piirteet hän uudelleen

heltyi itkuun. Mitähän he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat tienneet

lapsensa olevan niin yksin ventovieraiden keskellä, ihmisten luona,

joille hän ei merkinnyt muuta kuin palkattua palvelijaa. Kuinka isä

olisi pahastunut!

-- Tein sen hyvässä tarkoituksessa, kuiskasi hän painaen kuvaa

poskeansa vasten. Sitten hän otti esille pienen raamattunsa ja haki

esille tutut sanat: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään

puutu." -- -- --

Kun Sikke ja Iisa vähän myöhemmin tulivat kotiin, saattoi hän jo

rauhallisesti vastata heidän kysymyksiinsä kouluelämästä Helsingissä,

jopa innostua kertomaan jonkin pienen kaskunkin opettajista.

Seuraavana aamuna paistoi aurinko iloisesti sisään ikkunasta,

ja sen kirkkaassa valossa näyttivät eiliset ikävät vaikutelmat

liioitelluilta. Kaarina päätteli itsekseen, että oli liian hätäistä nyt

vielä suunnitella poislähtöä, ennenkuin työ oli alkanutkaan. Olihan

häpeällistä jättää kesken jokin yritys, vain siksi, että se tuntui

vaikealta. Melkeinpä kuin jos soturi pakenisi taistelutanterelta

ennen ottelun alkamista. Hän pyysi paperia ja kynää ja alkoi laatia

työsuunnitelmaa. Se tuli tällainen:

8-9 Manne laskentoa.

9-10 Manne ruotsia.

10-11 Väliaika.

11-12 Sikke ruotsia.

12-1 Iisa saksan kirjoitusta.

1-2 Ralle ruotsia.

2-4 Väliaika.

4-5 Soittoa.

5-6 Tanssiharjoitusta.

6-9 Loma-aikaa, puutarhatoimia y.m.

Kunnallisneuvos murahti tyytyväisenä lukiessaan tämän monimutkaisen

lukusuunnitelman.

-- Oikein ajateltu, täsmällisyys on hyvä niin liikeasioissa kuin

kotitoimissa.

Aivan tarkkaan ei työ kuitenkaan sujunut, niinkuin Kaarina oli

suunnitellut. On myönnettävä, että tunti 1-2 jotenkin säännöllisesti

kului siten, että nuori opettaja etsi Rallea, joka poikkeuksetta

katosi näkymättömiin niin pian kuin kello läheni yhtä. Oli aivan

mahdoton saada häntä silloin käsiinsä, hän oli ja pysyi poissa

päivällisiin asti, jolloin hän ilmestyi pöytään hiukan nolona, mutta

jyrkästi väittäen, että hän oli unohtanut koko tunnin. Estääkseen

häntä livahtamasta asetti Kaarina tunnin heti aamiaisen jälkeen, mutta

silloin sai Ralle aina niin kovia vatsanväänteitä, että äiti heltyen

hänen ruikutuksistaan ehdotti lupaa siksi päiväksi. Täten Rallen

alkuharjoitukset ruotsinkielessä vähitellen sammuivat itsestään, kunnes

ei kukaan enää niistä muistuttanutkaan.

Mannen tunnit olivat Kaarinalle oikea kärsivällisyyden koetuskivi.

Poika oli niin laiska ja huolimaton kuin ikinä kolmentoistavuotias

vekara olla saattaa, sitäpaitsi häneltä puuttui lukupäätä. Kun vielä

lisäämme tähän, että hänen kätensä olivat likaiset ja käytöksensä

uhitteleva ja veltto, voimme ymmärtää Kaarinan vaivoja hänen suhteensa.

Iisa ei ollut tyhmä, mutta oikullinen ja haluton lukemaan, ja Sikke

puolestaan oli varsin huonopäinen. Useammin kuin kerran nuori

opettaja työlästyneenä oppilaisiinsa päätti heittää koko vaivalloisen

toimensa sikseen ja matkustaa pois. Mutta velvollisuuden tunto oli

vahvempi, hän jäi paikalleen, tieto siitä, että hän hitusenkin saattoi

auttaa vanhempiansa, helpotti työn taakkaa. Hän oli jo Helsingistä

kirjoittanut isälle ja äidille ja odotti nyt jännityksellä kirjettä

Aix les Bains'istä. Moittivatko vanhemmat häntä omavaltaisesta

menettelystä? Kenties hän olikin heidän mielestään menetellyt väärin?

Tällaiset epäilykset vaivasivat häntä ja pimittivät hänen muutoinkin

pimeitä päiviään.

Vihdoin, eräänä iltana, kun Kaarina oli kasvitarhassa istuttamassa

kukkakaalintaimia, saapui hartaasti toivottu kirje. Ilosta punastuen

ponnahti Kaarina pystyyn kumaraisesta asennostaan nähdessään Iisan

kädessä ulkomaisella postileimalla varustetun kirjekuoren. Hän aikoi

heti rynnätä sisään lukeakseen aarrettaan, mutta rouva Tulla sanoi

kuivasti:

-- Laitetaan nyt nämä taimet ensin yhtä päätä maahan.

Ja pari tuntia sai Kaarina vielä istuttaa ja kastella taimia, ennenkuin

vihdoin pääsi avaamaan kirjettään. Se oli äidiltä. Hellin sanoin hän

siinä nuhteli Kaarinaa siitä, että tämä oli ominpäin heittäytynyt

oloihin, jotka saattoivat käydä hänelle ylivoimaisiksi. "Me käsitämme

kyllä, isä ja minä, hyvän tahtosi", sanottiin kirjeessä, "mutta olemme

levottomat tähtesi. Kirjoita siis heti meille, sillä varsinkin isä,

joka muutoinkin on heikko, huolehtii ylenmääräisesti siitä, että sinä

mahdollisesti olet joutunut ikävien ja vaativaisten ihmisten luo.

Toivon, että tyttöni joka tapauksessa vakavasti ja tunnollisesti hoitaa

tehtävän, jonka hän mielestäni liian ajattelemattomasti on ottanut

suorittaakseen. Kunpa olisitkin päässyt perheeseen, jossa saat hyvän ja

sopusointuisen kodin!"

Ja isä oli lisännyt tervehdyksenään seuraavat sanat: "Isä toivoo,

että Kaisutyttö muistaa käyttää Päivättären silmälaseja, tiedäthän

niitä, jotka auttavat meitä näkemään hyvän ja kauniin siinäkin, missä

ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa. Silloin hän parhaiten

voi vaikuttaa oppilaisiinsa, ja syksyn tullen he ehkä voivat sanoa: me

olemme olleet tekemisissä hyvän ihmisen kanssa."

Kaarina luki kirjettään korkean fiikuskasvin suojassa perheen

mauttomasti sisustetussa ja epäkodikkaassa seurusteluhuoneessa. Sikke

virkkasi ikkunan ääressä pitsiä, Iisa ja Manne pelasivat halmaa ja

riitelivät, Ralle kiusasi kissaa, ja keittiöstä kuului rouva Tullan

kimeä ääni, kun hän torui Lyytiä, pitkää, vaaleaveristä sisäkköä, jolla

oli onneton taipumus särkeä astioita.

"Hyvän ja sopusointuisen kodin" kirjoitti äiti. Hohoh,

äiti kulta, mitähän sinä oikein arvelisit tästä perheestä,

likaisesta, huolimattomasta Mannesta, itsekkäästä, juoruilevasta

Iisasta, jurosta Sikestä, turhamaisesta, tyhmän ylpeästä rouva

Tullasta ja hemmoitellusta Rallesta sekä loppujen lopuksi itse

kunnallisneuvoksesta, tuosta ovelasta pohatasta? Ja oliko mahdollista

keksiä mitään hyvää ja kaunista tässä ympäristössä, niinkuin isän sanat

kuuluivat? Hän loi silmänsä Manneen, joka parhaillaan tukisti ulvovaa

Rallea. Mannen ja Rallen suhteen tuskin Päivättären silmälasitkaan

auttoivat. He olivat laiskoja ja pahankurisia poikia kumpainenkin.

-- Äiti, äiti, parkui Ralle, Manne rääkkää minua.

Rouva Tulla syöksyi tuiskuna keittiöstä ja sivalsi Mannea korvalle.

-- Häijy poika, aina sinä kiusaat pikku veljeäsi.

-- Ralle kiusasi kissaa, puolustihe Manne.

-- Entä sitten, hän on pikkuinen ja sinä iso. Häpeä!

Ralle näytti äidin selän takana Mannelle pitkää nenää. Kaarinaa

harmitti. Manne hävisi aina hänen ja pikku veljen välisissä kiistoissa,

sillä äiti piti lellipoikansa puolta, Manne taas oli koko perheen

yhteinen syntipukki, jota jokainen näykki ja soimasi.

Kun rouva Tulla oli mennyt noutamaan Rallelle lohdutukseksi hilloa,

pyysi Kaarina saada nähdä Mannen postimerkkikokoelmaa. Pojan

kiukustuneet kasvot sulivat, hän harrasti kaikella sielullaan

postimerkkien keräystä. Näennäisesti välinpitämättömänä hän nouti

albuminsa ja heitti sen Kaarinan eteen tavallisella huolimattomalla

tavallaan.

-- Oikein arvokas kokoelma, kehui Kaarina, ja Mannen suupielet

värähtivät mielihyvästä. -- Mutta sinulla ei ole ainoatakaan

algerialaista. Ehkäpä minä voin hankkia sinulle. Kaksi hyvää ystävääni

oli viime vuonna Algeriassa. Kun tulen kotiin, lähetän sinulle pari,

jos haluat.

-- Lähetä vain, murahti Manne.

-- Tiedätkö, sanoi Kaarina hymyillen, tässä olisit voinut käyttää tuota

pientä, somaa sanaa: kiitos.

-- Pötyä, hankkasi Manne vastaan. Mutta tytöt ne aina rakastavat

koreita sanoja.

Kaarina nauroi iloisesti. -- Totta, myönnän, että pidän paljon ainakin

kohteliaista ihmisistä.

-- Toisin sanoen, sinä et pidä minusta, kivahti Manne. Minähän olen

sellainen epäkohtelias tollo. Sen saan monta kertaa päivässä kuulla

äidiltä ja Iisalta. Pojan ääni oli yrmeä, ja hän nousi lähteäkseen.

-- Älähän hätäile, en ole vielä nähnyt puoliakaan postimerkeistäsi.

Minun veljelläni oli hyvin hyvä postimerkkikokoelma. Hän opetti

minuakin tuntemaan arvokkaimmat postimerkit.

-- Hän on tietysti sellainen poika, joka osaa liverrellä tytöille.

-- Hän oli hyvä poika, sanoi Kaarina matalalla äänellä.

-- Mokomakin pyhimys!

-- Hän kuoli kolme vuotta sitten.

Kaarinan huulet alkoivat vavista. Hän tunsi tällä hetkellä valtavaa

koti-ikävää, tunsi myös, mikä ero oli iloisen ja ystävällisen

Pauli-vainajan ja hänen vieressään seisovan töykeän pojan välillä.

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Ellei Kaarina olisi ollut niin

liikutuksensa vallassa, olisi hän huomannut Mannen kasvoissa jotakin

erikoista. Niiden tylyt juonteet ikäänkuin pehmenivät ja silmiin tuli

kaunis ilme. Mutta kun Kaarina jälleen loi häneen katseensa, istui

Manne kädet housuntaskuissa ja vihelteli jotakin rekilaulua. Kaarina

rypisti silmäkulmiaan, hän oli pahoillaan siitä, että oli antautunut

liikutuksensa valtaan sydämettömän pojan läsnäollessa.

Mutta kun hän hetkistä myöhemmin lähti huoneeseensa, pistettiin hänen

kouraansa vinnin portailla pieni paperikäärö ja Manne livahti hänen

ohitsensa portaiden kulmauksessa. Hän avasi käärön ja nauroi itsekseen.

Se sisälsi viisi tahmeata, puolipehmennyttä karamellia, jotka

arvatenkin olivat majailleet Mannen taskussa päiväkauden.