Siiri Vuorio paiskasi algebrankirjansa pulpetinkannelle, niin että
pamahti.
-- Hei, nyt minä sinut suolaan, senkin kiusankappale, vihoviimeinen
ilkimys!
-- Ja minä, ja minä! Olkoon onneksi!
Huutaen ja nauraen pojat läimähyttivät enemmän tai vähemmän risaiset
kirjansa pulpeteille.
-- Ajatelkaas, kokonaista kolme ihanaa kuukautta ilman kielioppia,
ilman Pythagorasta, ilman vuosilukuja ja kirkko-isiä! huusi Kaarina.
Luokassa vallitsi lievimmin sanoen vilkas mieliala. Pojat istuivat
pulpeteilla jalkojaan heilutellen, toiset tanssivat ympäri huonetta
intiaanihyppyä. Muutamat siisteimmistä tytöistä järjestivät
koulupöytiään, pyyhkivät pölyn, tyhjensivät roskat paperikoriin ja
repivät rikki kirjeitä, joita lukukauden kuluessa oli pulpettiin
kasaantunut sekä luvallisia että luvattomia teitä. Kaikki huusivat ja
puhuivat yht'aikaa.
Elsa Heinonen istui paikallaan nyyhkyttäen, vesissä silmin.
-- Älä nyt sentään sula, Elsa-tyttö, lohdutteli Jussi, hänen
vierustoverinsa. Sainhan minäkin ehdot, niin että paukahti, mutta en
silti aio vesilätäköksi ruveta.
-- Sinulla ei olekaan vanhempia sisaria niinkuin minulla, jotka yhtä
mittaa toruvat.
-- Eipä ei, mutta näetkös, minulla on isä, ja aika faari hän onkin
saarnaamaan.
Maiju Väyrysen pyöreät, punaiset posket olivat tavallista vakavammat.
Hänkin oli saanut ehdot saksan kielessä ja algebrassa.
-- Huh, puhisi hän, että tyttöjen sentään täytyy näin kauheasti
rääkkääntyä. Mutta minä jätän koko koulun, sen totta tosiaan teen, ja
rupean karjakoksi. Ylioppilasta minusta ei kuitenkaan kuuna kulloisna
päivänä tule. Lehmiä sitävastoin hoitaisin vaikka koko ikäni. Voi,
jospa tietäisitte, kuinka hauskoja pikku vasikat ovat, niin herttaisia
ja sieviä. -- Ja pappilan suurta karjaa muistellessa palasi Maijun
kasvoille niille niin ominainen tyytyväisyys ja hyvätuuli.
-- Se oli oikeata puhetta, huusivat pojat nauraen. Eläköön karjakko
Maiju Väyrynen! Alas geometriset sarjat ja logaritmit!
-- Kuulkaa, eikö mennä Fazerille syömään päättäjäistortut? ehdotti joku.
-- Mennään, mennään, kuului kuorossa. Ja pian oli suurin osa luokkaa
matkalla koululaisille niin tuttuun kahvilaan.
Kaarina erottautui muitten huomaamatta tovereistaan. Hänen apea
mielensä ei sointunut yhteen toisten remuavan ilon kanssa. Tyyne Virta,
laiha, köyhästi puettu tyttö yhtyi häneen. Heillä oli sama matka.
-- Etkö sinä menekään toisten mukaan Fazerille? kysyi Tyyne ihmetellen.
Kaarina oli aina ylimpänä siinä, missä iloa pidettiin.
-- En ole sillä päällä nyt.
Tyyne katsahti häneen oudoksuen. Mikähän Kaarinan oli? Hyvän
todistuksen hän tietysti oli saanut, arvaahan sen, luokkansa etevimpiä
tyttöjä. Muutoinkin hänellä oli kaikki niin siloista ja kevyttä.
Opettajien ja toverien suosikki hän oli, eikä hänellä jokapäiväisestä
leivästä huolia ollut, sen saattoi nähdä.
Tyyne huokasi. Hänen kodissaan oli köyhyys ainainen vieras.
Tyyneä hyvästellessään Kaarina kysyi: -- Missä aiot viettää kesäsi?
-- Minä matkustan Hämeeseen. Olen saanut paikan eräässä ruotsalaisessa
perheessä, jossa opetan lapsille suomea.
Kaarina katseli häntä säälien.
-- Eikö ole ikävä olla noin ventovieraissa?
Tyyne hymähti: -- Olen kiitollinen siitä, että pääsen maalle. Sinä
et suinkaan ole koskaan kokenut, mitä merkitsee asua koko pitkä
kesä jossakin Robertinkadun kivimuurissa, pihan perällä, lisäsi hän
katkerasti.
Kaarina katseli miettiväisenä poistuvaa toveriaan. Tyyne raukka oli
aina katkera ja miltei vihamielinen parempiosaisia tovereitaan kohtaan.
Mutta tällä kertaa Kaarina ymmärsi häntä. Mahtoi tuntua kiusalliselta
aina elää elämän varjopuolella, silloin kuin muut hänen ikäisensä tytöt
saivat pelkkää päivänpaistetta osakseen. Mutta jos Tyyne olisi tiennyt,
kuinka apea hänen, Kaarinankin, mieli tällä kertaa oli, niin hän ehkä
olisi vähemmän tylysti häntä kohdellut.
Kotona Kaarina vielä kerran otti luettavakseen kirjeen, jonka hän kyllä
jo oli lukenut pari kertaa, mutta jonka sisällystä hänen yhä vielä oli
vaikea sulattaa. Se oli Jenny-tädiltä.
Rakas Kaarina, -- sanottiin siinä, -- ikäväkseni minun täytyy
ilmoittaa sinulle, että olen pakotettu tekemään välttämättömän
muutoksen siihen suunnitelmaan, jonka äitisi ja minä laadimme
teidän kotimaahan jäävien lasten suhteen. Sain nimittäin pari
päivää sitten kirjeen rakkaalta norjalaiselta ystävältäni --
sinähän olet kuullut hänestä -- ja tässä kirjeessä hän ilmoittaa
nyt vihdoinkin aikovansa toteuttaa hänen ja minun mielituumamme
-- saapua Suomeen kesää viettämään minun luokseni. Kuten ehkä
olen kertonut, on Gunvor Sörensen hyvin herkkähermoinen ja
sairaalloinen. Hänen täytyy tietysti siis saada oma huoneensa,
s.o. juuri se huone, jonka olin varannut sinulle ja tytöille.
Näin ollen en siis parhaimmallakaan tahdolla voi ottaa teitä
kaikkia luokseni, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Olen punninnut
asiaa seikkaperäisesti, ja pitkällisen harkinnan jälkeen tullut
seuraavaan päätökseen: Koska vanhempasi ennen lähtöään uskoivat
lapsensa minun huostaani, tunnen olevani velvoitettu pitämään
huolta kolmesta nuorimmasta, jotka vielä kaipaavat tarkempaa
huolenpitoa. Kummipoikani on itseoikeutettu asumaan luonani,
Heidin otan myös mielelläni, hän on hiljainen ja nöyrä ja
pystyy hyvin pitämään Ollista huolta. Koska en tahdo myöskään
erottaa Heidiä ja Katia toisistaan, hyvin tuntien heidän hellän
välinsä, toivon voivani lausua Katinkin tervetulleeksi, vaikka
hän mielestäni onkin huolimaton ja lörpöttelevä. Voin sijoittaa
heidät kaikki kolme siniseen huoneeseen. Sitä vastoin en
parhaalla tahdollanikaan saa sinulle sijaa pienessä huvilassani.
Neuvon siis sinua kääntymään pastori Väyrysen perheen
puoleen. Pastorinrouva Väyrynen, sen tiedän, tulee ilomielin
vastaanottamaan sinut kotiinsa -- tietysti maksua vastaan -- muu
ei voi tulla kysymykseen.
Maanantai-iltana lähetän hevosen asemalle noutamaan lapset. Koeta
saada heidät siihen valmiiksi.
Sinua tervehtii tätisi Jenny Sorola.
Kaarina jäi kirjeen luettuaan tuijottamaan eteensä. Siis koditon!
Sillä Väyryselle hänen ei sopinut pyytää, siellä oli väkeä ilmankin
liiaksi. Paitsi talon omaa lukuisaa nuorisoa oli Elsa Heinosen määrä
tapansa mukaan viettää pappilassa kesänsä, samoin oli varattava tilaa
ylioppilaalle, jonka johdolla Maijun tuli lukea ehtojaan. Täytyi siis
kuulustella jotakin perhettä, joka piti täysihoitolaisia kesällä.
Ehkäpä joku tovereista tiesi. Ei, hän ei tahtonut kysyä heiltä. Moni
luokkatovereista oli pyytänyt Kaarinaa luokseen viikoksi tai pariksi,
mutta koko kesäksi hän ei voinut lähteä ketään vaivaamaan. Hanna Ström
ja Iris Klewe, hänen parhaat ystävänsä, olivat vielä ulkomailla.
Mitäs muuta kuin ruveta lehdissä katsomaan ilmoituksia! Hän nouti
päivän lehden arkihuoneesta ja alkoi sitä tutkia.
-- Kaksi koulupoikaa saa täysihoitoa -- Ylioppilas haluaa maalla
täysihoitoa --. Nuori sivistynyt tyttö saa paikan hyvässä perheessä
lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana. Palkka sata markkaa
kesältä ja vapaa ylläpito ynnä matkat. Vastaus t.l.k. osoitteella:
_Kunnallisneuvoksetar_.
Kaarina hätkähti. Entäpä jos hän yrittäisi: lasten seuralaisena ja
lukujen ohjaajana! Miksi hän ei siihen pystyisi? Sillähän olisi koko
pulma ratkaistu, eikä hänen tarvitsisi kuluttaa penniäkään isän rahoja,
joita hän nyt itse niin kipeästi tarvitsi. Päinvastoin saisi pistää
vielä satamarkkasen säästöön -- omia ansaitsemiaan rahoja, saisi auttaa
omalta taholtaan isää ja äitiä. Kunnallisneuvoksetar! Sehän oli kovin
hienoa ja kuulosti samalla niin hauskalta ja maalaiselta. Sen enemmän
siekailematta Kaarina istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, ja töhrittyään
puolisen tuntia pari kolme paperiarkkia täyteen hän viimein löysi
sopivan sanamuodon vastaukselleen -- ja kiirehti sitä lennättämään
sanomalehtikonttoriin. Punoittavin poskin hän ojensi kirjeensä sisään
luukusta postineidille, ja mutisten Caesarin sanat: alea jacta est,
hän riensi takaisin kadulle. Kotimatkalla hänet valtasi äkillinen
katumuksen puuska. Olikohan hän menetellyt liian omapäisesti? Olisi
ehkä ensin pitänyt neuvotella Jenny-tädin kanssa.
Mutta sitten hän rauhoitti mieltään sillä, ettei ollut juuri
luultavaa, että hänen tarjouksensa hyväksyttäisiin, ja silloinhan
asia raukeaisi sikseen. Hän päätti olla siitä kenellekään puhumatta
ja vietti iltapuolen huoneessaan järjestellen ja pakaten tavaroitaan.
Asia jännitti kuitenkin siksi paljon hänen mieltään, että kun Siiri
Vuorio ja Elsa Heinonen tulivat häntä tervehtimään, he saivat varsin
hajamielisiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ellei Elsa olisi ollut
huoneessa, olisi Kaarina varmaankin uskoutunut Siirille, mutta Elsa
rukka oli sekä kotona että koulussa kuulu lörppösuisuudestaan.
Seuraavana päivänä päivällisaikaan pyydettiin Kaarinaa puhelimeen.
-- Neiti Holstiko on puhelimessa? kysyi tuntematon naisen ääni. Kaarina
myönsi pamppailevin sydämin.
-- Tahtoisitteko käydä sen eilisen ilmoituksen johdosta puheillani?
jatkoi ääni. Kenties sopisi ottaa koulutodistukset mukaan.
Ilmoitettuaan nimensä ja osoitteensa puhuja lopetti keskustelun.
Kaarina jäi hämillään seisomaan puhelimen ääreen. Häntä sekä nauratti
että itketti. Teki mieli peräytyä koko seikkailusta, ilmoittaa vain,
että olikin päättänyt toisin. -- Ehkäpä täti Vuorio, Siirin äiti,
ottaisi hänet luokseen, jos hän puhuisi hänelle pulmansa. Mutta
toiselta puolen oli niin perin houkuttelevaa seistä omilla jaloillaan
ketään rasittamatta. Tuntui kuin olisi hän siten ottanut osan
vanhempien huolista kantaakseen.
Niinpä Kaarina kaikesta epäröimisestä ja arkuudesta huolimatta
määrätyllä kellonlyönnillä istui komeasti sisustetussa huoneessa
vastaten punakan, hiukan uneliaan näköisen rouvan kyselyihin.
-- Ilmoitus koski isäni perhettä, selitti rouva, siihen kuuluu paitsi
isääni, kunnallisneuvos Tullaa, äitipuoleni, kaksi tytärtä ja kaksi
poikaa. Teidän asiaksenne tulisi ohjata molempien poikien lukuja sekä
sen lisäksi harjoittaa ruotsinkieltä tyttöjen kanssa. Te kai puhutte
ruotsia hyvin?
-- Kyllä, luullakseni, vastasi Kaarina.
-- Ehkä sitten voimme pitää asian päätettynä. Teillähän näkyy olevan
hyvät todistukset. Voisitteko matkustaa jo ensi viikolla?
Kaarina vääntelihe tuolillaan tulipunaisena. -- Ehkä minä kuitenkin
hiukan tuumin ensin, sai hän viimein sanotuksi.
-- Mitä se hyödyttää? Jos te kerran haluatte tällaista paikkaa, niin on
paras, että heti ratkaisemme asian. Minä matkustan myös muutaman päivän
kuluttua Savoon -- isäni asuinpaikka on nimittäin Savossa -- ja me
voimme matkustaa yhdessä, minä kyllä pidän huolta matkakustannuksista.
Kaarina yritti vielä muutamia heikkoja vastaväitteitä, mutta ne
hukkuivat pontevan rouvan hyväntahtoiseen huolenpitoon. Ja kun hän
viimein lähti talosta, oli hän luvannut olla lähtövalmiina päivän
kuluttua. Mutta sitä ennen hänen oli matkustettava kotiin ja hommattava
pikkutytöt ja Olli matkaan Jenny-tädin luo.
Ja jätettävä hyvästi Lanterille! Se ajatus oli katkera, mutta toisaalta
oli houkuttelevaa syöksyä uuteen elämään ja seikkailuihin.