Kaarina Holsti astui ensimmäistä kertaa eläessään sisään sairaalan
portista. Pelonsekaisella kunnioituksella hän katseli suurta
punaista tiilirakennusta kirkkoineen. Käytävässä, jo heti ovesta
sisään tultaessa, lehahti sairaalailma vastaan; nuoresta, kevätilman
tuoksua äsken hengittäneestä tytöstä tuntui miltei kaamealta tänä
nukutusaineiden, lysolin ja lääkkeiden täyttämä ilmakehä.
-- Saako tavata tohtori Holstia? kysyi hän käytävässä liikkuvalta
sisarelta.
-- Olkaa hyvä, numero 19.
Kaarina avasi oven. Hän oli päättämällä päättänyt olla vahva ja iloinen
tavatessaan vanhemmat. Mutta kun hän näki isän kalpeana ja oi, kuinka
laihtuneena, kärsivän näköisenä, pettivät hänen voimansa.
-- Isä rakas, rakas isä, muuta hän ei saanut itkultaan sanotuksi
heittäytyessään syleilemään vuoteella lepäävää isäänsä.
Isän huulet vapisivat.
-- Lapsi kulta, sopersi hän. Mutta hänen kätensä ei noussut hyväilemään
lempitytärtä kuten aina ennen.
Tohtorinna Holsti tarttui lempeästi tytön päähän ja kohotti hänen
kyyneleiset kasvonsa peitteeltä, jonne hän ne oli kätkenyt.
-- Etkö äitiä tervehdikään?
Kaarina kietoi käsivartensa äidin kaulaan nyyhkyttäen.
-- Kas niin, sanoi äiti, olemme jo itkeneet, nyt tahdomme pitää
hauskaa. Ja luoden silmäyksen Kaarinan kädessä olevaan paperitötteröön
hän lisäsi: -- Ellen väärin arvaa, on sinulla isälle tuomisia.
Kaarina pyyhki kyynelet silmistään. Rakas, siunattu äiti -- aina hän
oli yhtä rauhallinen, yhtä hillitty. Hän laski pussinsa pikku pöydälle
isän vuoteen viereen.
-- Ostin isälle vähän appelsiineja.
-- Kiitos, tyttöseni. Mutta sinun täytyy myös kuoria ne. En osaa
ollenkaan liikuttaa käsiäni.
Kaarina loi pelästyneen katseen äitiin. Tämä nyökäytti myöntävästi
päätään.
-- Niin, niin, Kaisu, nivelleini ei ole leikin asia. Isän tauti on
päässyt kehittymään liian pitkälle. Lääkäri antaa kuitenkin hyviä
toiveita. Mutta etkö ole lainkaan utelias kuulemaan Lanterin uutisia?
Kaarina ymmärsi äidin tahtovan kääntää keskustelun hilpeämmälle
tolalle. Hän voitti liikutuksensa ja oli jo hetkeä myöhemmin täydessä
kyselyn ja kertomisen touhussa. Tohtorin rasittuneille kasvoille levisi
päivänpaisteinen hymy hänen katsellessaan ja kuunnellessaan vilkasta
tytärtään. Kaarina oli aina ollut isän lempitytär.
-- Tulethan huomennakin, hän kysyi pyytävällä äänellä, kun Kaarina teki
lähtöä.
-- Varmasti, meillä on tosin häpeämättömän pitkä läksy saksankielessä,
mutta voinhan lukea täällä sinun huoneessasikin, vai mitä? Ajatteles,
isä, meillä oli eilen matikan kokeet, ja minä sain 8. Olen siitä
hirveän iloinen, tiedäthän, että matikka ja minä olemme kuin kissa ja
koira.
-- Matikka? äiti kysyi kohauttaen silmäkulmiaan. Kaarina nauroi. --
Matematiikkahan se tietysti on, sinä kiusoittavan säntillinen äiti.
Mutta kyllä minun nyt totisesti täytyy lähteä. Hyvästi nyt, isä kulta,
täytyy mennä läksyjä takomaan.
Tohtorinna saattoi tytärtään käytävään.
-- Voitko viipyä vielä tuokion? kysyi hän. Minulla olisi sinulle hiukan
puhumista. Seurusteluhuoneessa ei näy olevan ketään tällä kerralla.
Hän johti tytön sairaalan pieneen, kodikkaaseen seurusteluhuoneeseen,
jonka seinillä oli Jumalan äidin ja Kristuksen kuvia. Istuutuen
sohvalle hän veti Kaarinan viereensä.
-- Entä nyt, äiti? kysyi Kaarina arasti. Hän huomasi äidillä olevan
jotakin ikävää puhuttavaa, jota hänen oli vaikea tuoda esille.
-- Sinä näet, Kaarina, alkoi tohtorinna, että isä on hyvin sairas. Tämä
kevät on ollut sanomattoman vaikea, tuskia päivällä ja yöllä.
-- Voi äiti, Kaarina puristi äidin kättä, miksi et ole minulle
kirjoittanut, millä kannalla asiat olivat? Mainitsit vain melkein kuin
ohimennen isän vanhasta vaivasta, kiusallisesta leinistä. En voinut
arvata hänen olevan näin huonona. Oikein kauhistun, kun ajattelen, että
minä olen täällä vain pitänyt hauskaa huolettomuudessani, silloin kun
isä on kärsinyt ja sinä hänen kanssaan.
-- Et olisi kuitenkaan voinut meitä auttaa, Kaisu, koulutyösi vain
olisi siitä kärsinyt. Kati on ollut minulle suureksi iloksi ja avuksi,
hän on lukenut ääneen isälle ja auttanut, missä on tarvittu. Et usko,
kuinka hän on kehittynyt.
-- Niin, mutta minä olen jäänyt aivan ulkopuolelle kaiken.
-- Sinun aikasi kyllä vielä tulee; siitä nyt juuri aionkin puhua
kanssasi. Lääkäri, joka isää hoitaa, arvelee, että on välttämätöntä
hänen lähteä jonnekin kylpylaitokseen ulkomaille, luultavasti Ranskaan,
Aix les Bainsiin, jossa on mainioita rikkilähteitä. Olemme sen vuoksi
todellakin tuumineet lähteä, niin pian kuin isä suinkin pääsee
liikkeelle, toivoakseni toukokuun lopulla.
-- Siis kesäksi -- oi äiti! huudahti Kaarina mielipahalla.
-- Niin, ikävähän on juuri kesäksi lähteä pois, kun sinäkin pääset
kotiin.
-- Ja kauanko viivytte? Kenties koko kesän?
-- Luultavasti.
-- Miten käy sitten Lanterin, äiti, meidän, lasten, ja puutarhan ja
kaiken? Tämähän on hirveätä!
-- Jos olisit nähnyt isän kärsimyksiä tänä keväänä, et noin puhuisi,
Kaisu. Äidin äänensävyssä oli moitetta.
-- Anteeksi, rakas äiti, olen kovin itsekäs. Eihän mikään tietysti
ole ikävää, kun isän terveys on kysymyksessä. Mutta tuntuu kauhealta
ajatella kesää ja Lanteria ilman sinua ja isä kultaa.
Tohtorinna oli hetken ääneti. Sitten hän lausui:
-- On vielä muuan seikka, josta minun täytyy sinulle puhua. Lääkäri,
joka hoitaa isän virkaa hänen sairautensa aikana, on pyytänyt saada
Lanterin asunnokseen. Hän on varakas ja tarjoo siitä varsin korkean
vuokran.
-- Mutta, äiti, ettehän ole siihen suostuneet? Meidän kaunis kotimme,
rakas Lanterimme vieraiden hallussa! Mahdotonta!
-- Isän tauti on jo maksanut paljon, ja olo kylpylaitoksessa nielee
tuhansia. Me emme ole rikkaita, Kaarina, pienikin summa on tervetullut
lisä varoissamme tätä nykyä.
Kaarina aivan jähmettyi. Hänen ei koskaan ollut tarvinnut tähän asti
ajatella elämän aineellista puolta. -- Minne me lapset sitten joudumme?
kysyi hän matalalla äänellä.
Tohtorinna huokasi.
-- Se seikka on kyllä tuottanut minulle paljon päänvaivaa. Olen
suunnitellut sitä ja tätä, ja viimein päätin kirjoittaa täti Jenny
Sorolalle pyytäen, että hän ottaisi teidät luokseen. Hän lupasikin sen
tehdä.
-- Jenny-tädin luo!
Tohtorinna kietoi käsivartensa tyttärensä ympäri.
-- Rakas lapsi, älä tee tätä minulle vaikeammaksi, kuin mitä se muutoin
on. Tunnenhan minä Jenny-tädin, ja tiedän, että teillä, varsinkin
sinulla monessa suhteessa on vaikea hänen luonaan. Mutta hän on
kuitenkin isän sisar, ja vaikka hänellä onkin omituisuutensa, tulee hän
omalla tavallaan pitämään teistä hyvää huolta. Siinä suhteessa olen
aivan rauhallinen. Ole sinäkin järkevä, tyttöni.
Kaarina huomasi kyyneleitä äidin silmissä. Samassa tuokiossa hänen
mielialansa vaihtui.
-- Tiedätkö, äiti, minä suorastaan häpeän. Täällä minä istun ja teen
tyhmiä vastaväitteitä, silloin kun sinä olet suunnitellut ja tuuminut
kaikki valmiiksi Jenny-täti on Jenny-täti, siitä ei mihinkään pääse,
mutta eihän kesä ikuisesti kestä. Koetan välttää kaikkia kareja hänen
suhteensa. Ollihan on hänen kummipoikansa ja tädin suuri suosikki.
Kyllä me tytöt aina jotenkin tulemme toimeen.
Tohtorinna painoi suudelman tytön otsalle.
-- Nyt tunnen tyttöni. Katsos, on varsin tärkeätä, että isän ei
tarvitse huolehtia raha-asioista. Kuten äsken sanoin, maksaa hänen
viransijaisensa Lanterista harvinaisen hyvän vuokran, ja sen lisäksi
hän ottaa hoitaakseen puutarhan erinäisillä ehdoilla. Hän on näet
innostunut kasvitarhan- ja kukkainviljelijä. Isä on niin iloinen
tietäessään, että hänen rakas puutarhansa on hyvissä käsissä. Isä
rukka, hän kantaa vaivansa ihailtavan kärsivällisesti. Mutta nyt
meidän täytyy erota, lapseni, isä kai jo odottaa minua, ja sinun on
painauduttava läksyjesi ääreen.
Kun Kaarina hetkistä myöhemmin astui Eläintarhan varjoisaa tietä
kaupunkiin päin, oli hänen mielensä syttä synkempi. Hänestä tuntui,
että hän oli onnettomin olento maailmassa.