Terttu kulki kuin unissakävijä. Ajatukset kuhisivat hänen päässään ja
hänen jalkansa veivät häntä hänen itsensä melkein huomaamatta, minne
kulki, ketä tuli vastaan. Aleksanterinkadun kulmassa hän töytäsi yhteen
erään raitiovaunusta alas laskeutuvan vanhan naisen kanssa ja kun hän
silloin sanoi anteeksipyyntönsä, hoksasi hän missä oli ja minne piti
mennä. Hän valitsi matkan Cityn kauppakujan läpi ja riensi asematalon
laitaa pitkin Kaisaniemeen saadakseen sieltä jatkaa kotia niin väljää
ja yksinäistä tietä kuin suinkin.
Kaisaniemessä tuli kuitenkin häntä vastaan Toini, jonka tähden juuri
hän riensi kotiaan, sillä heillä oli sovittu, että Toini kello kolmelta
pääsisi vapaaksi siksi illaksi toimestaan rouva Alanteen luona ja että
Terttu vuorostaan istuisi kotona, jos äiti jotakin tarvitsisi.
-- Terttu, etkö sinä huomaakaan minua? -- kysyi Toini, kun oli tullut
aivan Terttua vastaan, joka heräsi ajatuksistaan ja pysähtyi kuin
patsas Toinin eteen.
-- Voi, kuinka minä olen myöhästynyt! -- huudahti silloin Terttu. --
Anna anteeksi, Toini kulta!
-- Mitä sinä nyt joutavia! -- lohdutti Toini. -- Eihän se mitään ole.
Onhan siellä Hilma kotona. Senkö tähden sinä olet noin kummallisen
näköinen?
Terttu pyyhki nenäliinalla silmiään ja kasvojaan ja sanoi:
-- Minun on niin paha olla, että olen ollut poissa.
-- Onko sinulle jotakin tapahtunut? -- kysyi Toini, joka epäili jotakin
muuta syytä.
-- Ei, ei mitään, -- vakuutti Terttu. -- Kuule! Mene nyt vain! En tahdo
sinua pidättää, --- lisäsi hän ja ojensi Toinille kätensä.
-- No, minä tulen nyt sitte taas, niinkuin oli puhuttu, -- vastasi
Toini ja hyvästeli.
Ja molemmat lähtivät jatkamaan tietään. Melkein yht'aikaa he vähän
matkan päästä kuitenkin vilkaisivat taakseen ja nyökäyttivät toisilleen
päätä. Tertusta tuntui, että Toini vielä mennessäänkin loi häneen
kysyvän, epäilevän katseen.
-- Onkohan _hän_ kotona jo? -- ajatteli Terttu itsekseen. -- Ja mitähän
_hän_ sanoo, miltä _hän_ näyttää? -- mietti hän vain, ajatellen yhä
Lauria ja hänen käyntiään Helmin asunnon ovella.
Terttu melkein juoksi portaita ylös heidän asuntoonsa. Hilma aukaisi
oven ja ilmoitti neiti Syvärin jo menneen. Terttu kertoi, että he
olivat kohdanneet toisensa ja kysäsi samalla:
-- Onko äiti minua kaivannut?
-- Ei, -- vastasi Hilma. -- Rouva on hiukan nukahtanut. Äsken oli pieni
ahdistuskohtaus, mutta se meni pian ohi.
-- Hilma saa mennä päivällistä valmistamaan. Minä pidän kyllä nyt
varani, -- lausui Terttu, lähettäen Hilman keittiön puolelle.
Terttu oli jo eteiseen astuessaan huomannut, että Laurin päällystakki
oli poissa. Hän siis ei ollut kotona. Varmaankaan ei ollut käynytkään
kotona sen jälkeen.
Terttu kuunteli kuitenkin vielä ovelta, ensin eteisestä, sitte
salista. Laurin huoneesta ei kuulunut kynän rapinaa, ei kirjan eikä
kirjoituslehtien kahinaa, ei hiiskahdustakaan. Ja Terttu laski kätensä
oven rivalle aukaistakseen, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Lauri
siis ei ole tullut. Ehkäpä hän on käynyt uudelleen Helmiä tapaamassa ja
tavannut, päässyt sisään, oli nyt otettu vastaan, kun ei ollut ketään
häiritsemässä. Oi! Mitähän he siellä nyt puhuvat, nyt tekevät?!
Terttu astui hiipien äitinsä huoneen ovelle ja katseli ra'osta. Äiti
todellakin nukkui tavallisessa istuvassa asennossaan pielusten varassa.
Kuinka hänen kasvonsa todellakin olivat mullankarvaiset, niinkuin Lauri
silloin oli sanonut, nähdessään äidin ensi kerran täällä. Mullankarva
-- kuoleman merkki! Äiti parka! Hänen elämän-ilonsa ja -murheensa
kai ovat kohtakin lopussa. Ehkä pitäisi sanoa: onnellinen äiti?! Ja
Terttu veti kasvonsa takaisin, ettei katseellaan herättäisi äitiään.
Tapahtuuhan usein, että kun kauan hyvin tiukasti katselee toista
ihmistä, se sen tuntee ja kääntää silmänsä katsojaan. Nukkuvakin voi
toisen katseesta herätä. Se kai on sitä hypnotismia, vai?
Terttu hiipi pois ja istuutui tavalliselle paikalleen, tavalliseen
asentoonsa, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen
katseensa tuijotti pöytään ja aivot kyselivät: -- mitä varten Lauri
sinne Helmin luo tuli, tuliko hän itsestään vai oliko pyydetty
tulemaan, mitä oli Helmillä kaiken tuon jälkeen, mitä heidän välillään
ennen oli tapahtunut, hänelle nyt sanottavaa ja mitä varten oikeastaan
oli Helmi hänetkin, Tertun, vaatinut tulemaan luokseen ja kertonut
hänen ja Laurin välisen rakkausjutun alusta loppuun? Helmi sanoi
vieläkin, vaikka kihloissa oli toisen kanssa, hurjasti rakastavansa
Lauria. Luulikohan hän ehkä sittenkin, että Laurin ja Tertun välillä
"jotakin" saattoi olla tahi heidän välilleen "jotakin" saattoi tulla.
Ehkäpä Helmi kertomuksellaan tahtoi estää tuon "jonkin" syntymästä
Laurin ja Tertun välille ja sen tautta tahtoi kuvata Tertulle,
minkälainen Lauri oikeastaan on. Mutta olihan Lauri ollut aivan
toisellainen Tertun kanssa. Kentiesi Helmi tahallaan vain mustasi
Laurin? Kentiesi koko juttu ei ollut totta lainkaan? Olihan sekin
mahdollista. Kaikkihan on mahdollista. Mustasukkaisuus on kauhea.
Varsinkin voi mustasukkainen nainen, sanotaan, tehdä vaikka mitä.
Onkohan se totta, että nainen on säälimättömämpi kuin mies niissä
asioissa? Jos Lauri todellakin oli ollut tuollainen Helmin kanssa ja
paljon kylmempi Tertun kanssa, niin silloin hän todellakin "tulisesti"
rakasti Helmiä ja ehkä ei Terttua rakastanut ollenkaan. Mutta sen
sijaan oli varmasti kunnioitusta enemmän Terttuun nähden. Niin,
olihan sen Lauri itsekin kerran julki lausunut, että hän suuresti
kunnioitti Terttua. Oliko sitte rakkautta sen sijaan niin vähän? Ehkäpä
todellakaan sitä ei ollut lainkaan.
Kaikkiin näihin kysymyksiin oli saatava vastaus ja kai oli tulevakin
pian. Mutta mitä varten oikeastaan? Eikö ollut parempi unhottaa kaikki,
koska kaikki elämässä oli näin surkeata? Jos elämässä rupeaa ottamaan
kaikki näin vakavalta kannalta, elin eihän silloin voi elääkään. Ehkäpä
Helmin elämänkatsomus ja elämäntapa olikin paljon parempi. Olkoon
kuinka vakava ja ikävä asia tahansa, niin täytyy aina suhtautua siihen
kylmästi, koettaa olla niin välinpitämätön ja huoleton kuin suinkin.
Kunpa sen vain voisi?! Helppo sanoa, mutta -- --! Jos Lauri siis häntä
ei rakasta, niin minkä sille voi? Mitä sitte oli välitettävä siitä,
minkälainen hän on ja kuinka oli käyttäytynyt toisten kanssa?! Eläköön
kukin omaa elämäänsä! Tämmöiset huolet ovat joutavanpäiväisiä. Ne ovat
saatavat pois päästä -- työllä.
Terttu muisti taas pitkästä aikaa kirkkoherra Vaaraselle kirjoittamansa
kirjeen. Kummallista, ettei sieltä ollut vielä tullut vastausta!
Olisihan kuitenkin jo hyvinkin ehtinyt. Kaipa hän oli löytänyt
toisen, -- paremman. Siellähän olisi ollut työtä kuitenkin. Mistä
sitä nyt kuitenkaan niin ottaa? Tarjokkaita on nykyään niin paljon ja
kyvykkäämpiäkin, yliopistosivistyksenkin saaneita. Niin, helppo sanoa
-- unhottaa -- työllä, mutta --!
Äidin huoneesta kuului hiljainen rykäisy ja äännähdys. Terttu hyppäsi
paikaltaan ja juoksi sinne.
-- Joko sinä olet kotona? En kuullut mitään, kun tulit, -- sanoi rouva
Alanne.
-- Taisit vähän uinahtaa? -- kysyi Terttu, korjatessaan pieluksia
äitinsä olkapäiden alle.
-- Niin. Oli niin hiljaa... Ajatteles: minä näin unta, että olimme
Hangossa. Sinä olit mennyt Laurin kanssa purjehtimaan;-- niin
kummallista! -- ettehän kertaakaan Hangossa ollessanne käyneet
purjehtimassa. Minä istuin rannalla, korituolissa. Oli ihan tyyni,
mutta purjeet teillä olivat sittenkin levällään. Ja te kiiditte niin
nopeasti peilikirkasta merenpintaa pitkin ja purjeet olivat ihan
häikäisevän valkoiset. Yht'äkkiä minä tunsin vajoavani korineni
päivineni hiekkaan ja sieltä alhaalta näin, kuinka venheenne muuttui
linnuksi, purjeet olivat kaksi valkoista suurta siipeä ja te liitelitte
toisistanne kiinni pidellen ja katositte silmistäni siintävälle
ulapalle. Ja vaikka minä vajosin maahan, niin tuntui niin kevyeltä. En
ole pitkään aikaan näin suloisesti uinahtanut. Niin kummallista!
-- Todellako? Sehän oli hauskaa, -- sanoi Terttu. Ja hänen silmänsä
saivat niin omituisen haaveksivan ilmeen, kun hän tuijottaen kuunteli
äitinsä kertovan unestaan.
-- Eikö Lauri ole kotona? -- kysyi rouva Alanne.
-- Ei, -- vastasi Terttu. Kohtahan on päivällisaika. Hän on varmaan
mennyt syömään.
-- Hän kävi täällä poissa ollessasi minua tervehtimässä, -- sanoi rouva
Alanne.
-- Niinkö? -- ihmetteli Terttu.
-- Mikä kunnon poika! -- sanoi hänen äitinsä. -- Minä rakastan häntä
kuin omaa lastani, kuin sinua. -- Ja hän otti Tertun käden käteensä,
veti Tertun luokseen ja suuteli häntä hellästi.
Terttu jäi istumaan äitinsä vuoteen laidalle, katse tuijottaen akkunaan.
-- Mitä sinä olet tänään niin kovin miettiväinen? -- kysyi äiti.
-- Enhän minä, -- vastasi Terttu ja koetti hymyillä iloisesti, mutta
nousi samalla paikaltaan, sanoen: -- Luulen, että Hilma jo on kattanut
pöydän minulle. Saanko kohta tuoda sinullekin?
-- Syö nyt sinä ensin! -- sanoi äiti. -- Tulet sitte syötyäsi istumaan
viereeni, kun minä syön.
-- Hyvä on! -- vastasi Terttu ja poistui huoneesta. Ja hänen
ajatuksensa olivat ihastuneina kiintyneet äidin kertomaan uneen. Oi,
jospa todellakin. Mutta mitä joutavia. Haaveita, haaveita!
* * * * *
Päivällisensä syötyään vei Terttu ruo'an äidilleen ja istui tunnin ajan
hänen luonaan tarinoiden.
-- Tiedätkö mitä, -- sanoi äiti, -- minä luulen, että Toini ja tohtori
Aulanko rakastavat toisiaan.
-- Kuinka niin? -- kysyi Terttu.
-- Kun he, tohtorin viime kerralla täällä käydessä, seisoivat vuoteeni
vieressä, toinen toisella, toinen toisella puolella, ja katselivat
toisiaan niin hellästi, niin tulin paikalla ajatelleeksi, että noista
kahdesta varmaan tulee pari, -- jutteli Tertun äiti.
-- Kaikkia sinä nyt olet huomaavinasikin, -- naurahti Terttu.
-- Ja minä en malttanut tänään olla viittaamatta vähän sinnepäin
Toinille itselleen, -- jatkoi rouva Alanne.
-- Voi, voi! Kun et vain loukkaisi Toinia, -- lausui Terttu. -- Hänhän
on niin kovin hienotunteinen.
-- Enhän minä mitä! -- puolustihe äiti. -- Sanoin vain Toinille, että
rakastan Aulankoa paljon, ja ihmettelin, miks'ei hän, niin kelpo mies,
mene naimisiin.
-- Mitäs Toini?... -- kysäsi Terttu.
-- Punastui vain, vaan ei sanonut mitään, -- selitti äiti. -- Siitä
minä sen heti ymmärsin ja luulenpa, että he jo ovat kihloissakin.
-- Olisihan se hyvä, -- lausui Terttu. -- Tohtori saisi Toinista kunnon
vaimon ja olisin kovin iloinen, että Toini siten tulisi turvatuksi ja
varmasti onnelliseksikin.
-- Semmoisen miehen minä soisin Toinille, -- sanoin minäkin hänelle
silloin, -- jatkoi rouva Alanne.
-- No? -- kysäsi Terttu taas.
-- Silloin Toini vain hymähti ja sanoi: -- "Jumalall' on onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet". Mutta hänen hymynsä oli niin onnellinen. Kyllä
he varmasti jo ovat kihloissa, -- vakuutti rouva Alanne.
-- Ehkäpä sen sitte kohta saamme julkisestikin kuulla, -- lausui siihen
Terttu.
-- Milloinkas sitte sinun vuorosi tulee? -- jatkoi hänen äitinsä,
joka pitikin puhelua Toini Syvärin ja tohtori Aulangon väleistä vain
jonkinlaisena alkusoittona tähän kysymykseen.
-- Ei milloinkaan, -- vastasi Terttu siihen ja niin varmasti, että
hänen äitinsä silmät kävivät pyöreiksi.
-- Mitäs sinä sitte ai'ot tehdä? -- kysyi äiti hiukan pelokkaalla
äänellä.
-- Ai'on ruveta kotiopettajattareksi, -- vastasi Terttu. -- Hankin jo
paikkaakin itselleni, -- jatkoi hän, mutta tehden tämän tunnustuksensa
puoleksi leikin sävy äänessä, niin ettei äiti tietänyt, oliko se totta
vai leikkiä.
-- Eihän sinun asiasi toki niin hullusti liene? -- kysäsi äiti.
Tuommoinen tyttö kuin sinä...
-- Niin se vain on, -- vakuutti Terttu. -- Ei siinä merkitse mitään,
minkälainen tyttö sitä on. Köyhä voi joutua naimisiin yhtä hyvin kuin
rikaskin, vaikka jälkimäisellä ehkä on enemmän "etuja" puolellaan.
Mutta minkälainen siitä tulee avioliitto, se on toinen kysymys. Mitä
minuun tulee, niin sekin on vielä kysymys, minkälainen tyttö minä olen.
-- Mitä sinä nyt joutavia rupatat! -- koetti äiti Terttua rohkaista. --
Niinkuin en minä olisi Laurin omasta suusta kuullut, mitä hän sinusta
ajattelee.
-- Laurin?! -- kysyi Terttu nyt, silmät pyöreinä. -- Mitäs hän?...
Onkos hän sinulle mitään puhunut?
-- Eipä tiedä. Aina vähän, -- sanoi äiti salaperäisesti.
-- Älä viitsi, äiti! -- sanoi Terttu. -- Pahaa minusta hän ei ole
voinut sinulle sanoa, sen kyllä tiedän, mutta mistään muustakaan
hänellä ei ole ollut aihetta keskustella _sinun_ kanssasi _minusta,_ --
jatkoi Terttu.
Ja hänen äitinsä ymmärsi siitä hyvin, mitä Terttu tarkoitti.
-- No, no! -- lausui äiti, koettaen haihduttaa Tertun pahastumisen. --
Enhän minä sillä muuta tahtonut sanoakaan, kuin että hän kehui sinua
niin vakavaluontoiseksi, joka suhteessa niin kunnon tytöksi, että
semmoisia tähän maailman aikaan enää harvoin tapaa ja ettei voi olla
antamatta sinulle mitä suurinta arvoa ja että todellakin täytyy sinua
kunnioittaa ja rakastaa.
-- H-h! -- hymähti Terttu osaksi hieman pilkallisesti, mutta osaksi
myöskin leikillisesti. Jos ne todellakin olivat Laurin sanoja, ajatteli
hän, niin olihan se paljon sanottu. Tuota viimeistä sanaa: "rakastaa"
hän sydämessään kuitenkin kovin epäili, varsinkin kaiken sen jälkeen,
mitä hän sinä päivänä oli kuullut. Eikäpä Lauri koskaan _sitä_ ollut
hänelle itselleen sanonut selvin sanoin, tuskinpa tulisi sanomaan.
Eikäpä tiedä, mitä Terttu nyt _siihen_ Laurille vastaisi, elleivät
asiat olleet toisin, kuin Helmin sanoista saattoi päättää. Jotakin
selvyyttä tähän pulmaan oli varmaankin tuova seuraava kohtaaminen
Laurin kanssa.
Tertun siellä istuessa äitinsä huoneessa soikin eteisen kello ja Lauri
tuli kotia. Terttu nousi paikaltaan ja meni salin ovelle. Siinä hän
kuuli, että Lauri kysyi Hilmalta, onko "neiti" kotona. Terttu siitä
päätteli, että Lauri ehkä tahtoi tavata häntä. Ehkä hän nyt jollakin
lailla tahtoi tiedustella Helmin ja Tertun välejä, ehkäpä selittääkin
jotakin. Terttu kovin kaipasi tuota selitystä, mutta samalla tunsi
myöskin omituista halua karttaa tuota kohtausta Laurin kanssa aivan
kuin olisi peljännyt edeltäpäin sen seurauksia. Tämän johdosta hänen
sydämensä rauhoittui, kun kuuli, että Lauri meni huoneeseensa tulematta
edes saliin tahi Hilmankaan kautta pyytämättä saada puhutella "neitiä".
Sinä iltana Terttu todellakin karttoi tapaamasta Lauria. Hän kuuli
Laurin kävelevän edestakaisin huoneessaan, kuulipa hänen pari kertaa
avaavan huoneestaan saliin vievän oven, arvattavasti katsoakseen, oliko
Terttu siellä tavattavissa, mutta Terttu koetti olla niin paljon kuin
suinkin äitinsä luona ja hän tiesi, että Lauri silloin ei tahtonut
tulla sinne heitä häiritsemään. Työ nähtävästi ei Laurilta sujunut.
Illemmällä palasi Toini ja silloin meni Terttu ruokasaliin. Toinin
ollessa äidin luona pujahti Terttu kuultuaan Laurin astuvan eteiseen,
jopa nähtyään Laurin katsovan ruokasaliinkin, sieltä keittiöön.
Terttu ilmeisesti tahallaan ei sinä päivänä tahtonut puhutella
Lauria ja sen Lauri nyt selvään huomasikin. "Mutta huomatkoon!",
ajatteli Terttu itsekseen. "Minäkin olen nyt jotakin nähnyt ja tiedän
jotakin. Ajatelkoon sitä asiaa nyt pitemmänkin aikaa ennenkuin tulee
selvittämään minulle!"
Kun sitte teekin ja leikkeleet lähetettiin Laurille hänen omaan
huoneeseensa, mikä tapahtui ani harvoin, niin arvasi Lauri, ettei
kaikki ollut, niinkuin olla piti. Hilmalta hän tiedusteli syytä
tähän ja Hilma vastasi, niinkuin oli neuvottu, että "neiti" ja
sairaanhoitajatar rouvan mieliksi joivat teen siellä, hänen huoneessaan.
Omituista kyllä Terttu maata pannessaan oli aivan rauhallinen. Hänestä
tuntui, kaikesta huolimatta, että voitto oli hänen puolellaan,
siveellinen voitto, olkoonpa niin, että kaikki muut "edut" olivatkin
toisella puolella. Ja hän melkein tyynellä mielellä ajatteli
rakkautensa menettämistä. "Onpa kummallista", ajatteli hän, "että
tämmöisissäkin asioissa, jotka pitkän ajan ovat olleet sielun aivan
kuin ainoa sisällys, syntyy tämmöisiä välinpitämättömyyden lepokohtia,
rauhallisia laaksoja, joissa tuntee ikäänkuin keveämmin hengittävänsä
yksinäisyydessään, kun on tuosta painajaisesta, hermojen jännityksestä,
ajatusten alituisesta myrskystä päässyt!" Hänestä ei edes tuntunut
pahalta, ettei hän antanut Laurille tilaisuutta tavata häntä sinä
iltana. Hänestä todellakin oli, niinkuin niin olisi ollakin pitänyt.
Ehkäpä Laurikin tunsi samaa ja oli tyytyväinen lopulta, että asia oli
semmoisen käänteen saanut. Näine mietteineen Terttu riisuutui ja pani
maata. Omituinen mielihyväntunne valtasi hänet, kun hän vuoteessaan
oikaisi jäseniään ja uni hiipi hiljaa sulkemaan hänen silmäluomensa.
Muutaman hengenvedon jälkeen hänen ruumiinsa hytkähti, hän kääntyi
kyljelleen ja vaipui sikeään uneen, nukkuen sitte melkein heräämättä
koko yön.
Laurin huoneessa sen sijaan paloi lamppu vielä kauan. Kirjoituspöydän
ääressä työ todellakaan ei sujunut, mutta hän loikoi vuoteessaan ja
luki. Hän koetti koota ajatuksensa siihen, mitä katse kirjasta ammensi,
mutta aina tuli muita asioita, muita kuvituksia väliin. Eikä unikaan
painostanut pitkään aikaan. Siitä huolimatta hän vihdoin kello yksi
sammutti tulen ja veti peitteen hartioilleen. Yksi ajatus lopulta pyöri
hänen päässään:
-- Huomenna on se asia selvitettävä!
Ja sitte hänkin nukkui.
Seuraavana aamuna tuli Tertun suureksi hämmästykseksi ja myöskin iloksi
kirje kirkkoherra Vaaraselta, joka ilmoitti tarjokkaista valinneensa
Tertun. Erityisistä syistä, joista kirkkoherra mainitsi nuoremman
lapsen sairastumisen, ei Tertun kuitenkaan tarvitsisi saapua ennen
seuraavan kuun alkua, -- siis marraskuun 1:stä päivää, koska nyt jo
oli lokakuu alulla, -- mutta joka tapauksessa lupasi kirkkoherra vielä
antaa asiasta lähempiä tietoja.
Terttu alussa todellakin kovin ilostui tästä kirjeestä. Olihan hän
melkein pilanpäiten ja jotensakin varmana, ettei hän sitä paikkaa
saisi, vastannut tuohon ilmoitukseen. Hän oli sitäpaitsi kirjoittanut
vähän siltäkin varalta, että äiti kohta sattuisi kuolemaan ja hän
silloin saisi menetellä aivan vapaasti. Nyt oli äiti kuitenkin vielä
elossa -- ja paljon muutakin oli sen jälkeen tapahtunut.. Pahin pulma
oli sittenkin siinä, miten hän tämän asian ilmoittaisi äidilleen
vakavalta kannalta. Olihan hän eilen kyllä jo viitannut sinnepäin,
vaan varmaan äiti piti sitä vain leikinlaskuna. Mutta joka tapauksessa
tuntui Tertusta koko lailla turvalliselta, että oli mihin nojautua, jos
niiksi tulisi. Niin, todellakin, jos niiksi tulisi -- joka suhteessa.
Terttu nyt ihan jo toivoi saavansa tavata Lauria niin pian kuin
suinkin. Hän sitä toivoi siinä mielessä, että saisi neuvotella Laurin
kanssa, kuinka hänen oli parhaiten meneteltävä ilmaistakseen äidilleen
hankkeensa todenperään ottaa vastaan tarjottu kotiopettajattaren
paikka. Muuten oli hauska nähdä, kuinka Lauri suhtautuisi tähän
kysymykseen, joka hänelle oli oleva täydellinen yllätys, sillä siitä
asiasta ei Terttu ollut hiiskunut hänellekään halkaistua sanaa.
Kun Lauri sitte, käytyään aamiaista syömässä ruokapaikassaan, tuli
kotia ja, astuen ruokasaliin, jossa Terttu silloin sattui olemaan,
kysyi häneltä suoraan, saisiko puhutella Terttua vähän aikaa kahden
kesken, niin vastasi Terttu hilpeästi:
-- Miks'ei?! Tule sisään vain!
Lauri astui yli ruokasalin kynnyksen ja veti jälkeensä eteiseen vievän
oven kiinni. Tämä ovi pidettiin tavallisesti auki ja nyt arvasi Terttu
heti, että Laurilla oli jotakin varsin tärkeätä hänelle sanottavaa
"kahden kesken", koskapa pelkäsi sen kuuluvan eteisen ja salin kautta
äidin huoneeseen asti, jossa Toini Syväri luki äidille.
-- Saanko minä käydä suoraan asiaan käsiksi? -- kysyi Lauri, kun he
olivat istuutuneet, toinen toiselle, toinen toiselle puolen keskellä
lattiaa seisovaa ruokasalin pöytää, jossa, aterioiden väliajalla, aina
oli kaunis Tertun valmistama koruompeluinen pöytäliina.
-- Tee niin hyvin! Mikä asia se sitte on? -- kysyi Terttu hyvin
rauhallisesti katsoen Lauria silmiin.
-- Minusta tuntuu, Terttu, -- alkoi Lauri, silmät pöytäliinaan luotuina
ja oikean kätensä sormilla soitellen pöytää vasten, -- että sinä
viimeaikoina olet juurikuin vieronut minua. Onko siinä perää?
-- Jos sinusta niin tuntuu, Lauri, -- vastasi Terttu hyvin lempeästi,
-- niin kai otaksut siihen myöskin jotakin syytä olevan.
-- Niin otaksunkin, -- oli Laurin vastaus. -- Tahtoisin siis sinulta
tietää, onko se otaksumani syy oikea?
-- Minä en ole tätä kysymystä nostanut, Lauri, -- jatkoi Terttu. --
Minun mielestäni sinun siis on sanottava, mitä sinä sillä _syyllä_
tarkoitat?
-- No niin! Minä kysyn sitte edelleen suoraan, -- lausui Lauri
pontevasti: -- oletko sinä ollut neiti Leinikön luona tahi muuten
tavannut häntä sen jälkeen, kuin hän täällä kävi sulhasensa kanssa?
-- Olen -- käynyt hänen luonaan, -- vastasi Terttu.
-- Saanko kysyä, -- jatkoi Lauri: -- itsestäsikö vai hänen pyynnöstään?
-- Hän vei minut luokseen, kun tapasimme toisemme kadulla, -- selitti
Terttu.
-- Olen siis arvannut oikein, -- lausui Lauri.
-- Saanko minä nyt kysyä vuorostani, -- alkoi heti Terttu, -- _miksi_
on minun tehtävä tämä tili sinulle, Lauri?
-- Tietysti minulla ei ole vähintäkään oikeutta vaatia sinua, Terttu
hyvä, tilille, eikä tietenkään sinulla ollut pienintäkään pakkoa
eikä velvollisuutta vastata kysymykseeni, -- ja minä pyydän sinulta
rohkeuteni sydämestäni anteeksi, -- puhui Lauri. -- Mutta minun
omatuntoni ja sydämeni vaatii tiedustelemaan sitä sinulta ja olen
kiitollinen sinulle, että näin ystävällisesti minulle vastasit ja siten
selvitit minulle sen seikan, josta tahdoin selville päästä.
Tertun rinnassa helähti jo pieni säälin tunteen kieli Lauria kohtaan ja
hän sanoi leppoisasti.
-- En minä kysymystäsi ollenkaan niin pahakseni pannut. -- Ja minä
toivon siis, ettet sinäkään pane pahaksesi, jos minäkin kysyn sinulta...
Terttu ei ehtinyt vielä lopettaa, kun Lauri jo vastasi:
-- Olen... Minä olen käynyt häntä tapaamassa, mutta en tavannut kotona
tahi hän ei ottanut minua vastaan, -- jostakin syystä, -- jos oli
kotona. -- Ja minä kävin hänen luonaan omasta tahdostani, sillä halusin
ensin sillä lailla saada tietää, olitko sinä siellä käynyt.
Terttu hymähti oikein tälle Laurin suoruudelle ja sille nopeudelle,
jolla hän lasketteli yhteen kyytiin koko tunnustuksensa. Se teki
Terttuun oikein hyvän vaikutuksen, sillä hän tunsi, että Lauri
puolestaan piti velvollisuutenaan tunnustaa kaikki. Hymähtäen Terttu
kuitenkin huomautti:
-- Ethän sinä edes tietänyt, mitä minä ai'oin kysyä, kun jo olit valmis
minulle vastaamaan.
-- Mitään muuta sinä et voinut aikoakaan kysyä, -- lausui Lauri
jotensakin varmasti.
-- Kyllä, -- vastasi Terttu. -- Minä saatoin kysyä, esimerkiksi, miksi
sinua niin huvittaa tahi, sanoisinko, huolettaa, kävinkö vai en Helmin
luona.
-- Sitä sinä, Terttu, et saattanut edes ajatella, -- vastasi Lauri. Ja
samalla hän itse milt'ei ällistyi ajatellessaan, mitä kaikkea noiden
sanojen ja hänen vastauksensa alla saattoi piillä. Joka tapauksessa
hän ei vielä vastannut niin, kuin itse ensi silmänräpäyksessä aikoi ja
niin, kuin Terttu nyt saattoi otaksua hänen vastaavan, vaikka ei Lauri
vastannutkaan: "siksi, että sinua rakastan, Terttu".
-- Joka tapauksessa, -- selitti Terttu, -- minun ei suinkaan tarvinnut
kysyä, kävitkö sinä Helmin luona, sillä omin silmin näin, että sinä
hänen ovellansa kävit.
Lauri katsoi hämmästyneenä Terttuun ja kysyi:
-- Olitko sinä siis silloin siellä?
Terttu nyökäytti vain päätään vastaukseksi.
-- Nyt minä ymmärrän, -- huudahti Lauri. -- Sen tautta minua siis ei
otettu vastaan. Sinulle siis on kerrottu kaikki, -- sinä siis tiedät
kaikki? -- lisäsi hän vielä, katsoen kyselevin silmin Terttuun.
-- Sitä en tiedä enkä voi edes aavistaa, -- vastasi Terttu, joka
oli keskustelun kuluessa koko lailla ilostunut ja tunsi vastaavansa
Laurille monessa suhteessa tyydyttävästi, ehkä hyvinkin.
-- Mutta minä tiedän, -- jatkoi Lauri, -- että sinulle on kerrottu
ainakin mahdollisimman paljon.
-- Niin, ainakin niin paljon, -- sanoi puolestaan Terttu, -- ettei
sinun suinkaan tarvitse peljätä, että sinua muusta syystä ei olisi
otettu vastaan.
-- Tuosta vihjauksestasi, -- huudahti taas Lauri, -- huomaan varsin
hyvin jo, että sinulle todellakin on kerrottu kaikki. Mutta -- jatkoi
hän, -- hyvä on, että näin on käynyt ja että se kävi sillä lailla.
Raskas kuorma, Terttu, on nyt pudonnut minun sydämeltäni.
-- Todellako? -- sanoi Terttu hieman ivallisesti.
-- Kuinka voit sitä epäilläkään, Terttu? -- kysäsi Lauri melkein
pahastuneena.
-- Miksi en sitä epäilisi? -- kysyi Terttu vuorostaan, -- jos, niinkuin
sanot, olen kuullut Helmiltä kaikki.
-- Tietysti, tietysti! Sinä olet oikeassa: muuhun johtopäätökseen
luonnollisesti et ole voinut tullakaan hänen kertomuksestaan, --
myönteli Lauri.
-- Tarkoitatko siis, ettei asianlaita olekaan niin, kuin luulet Helmin
sen minulle esittäneen? -- uteli Terttu varovaisesti.
-- Luulisin, Terttu, sinulla olevan paljonkin aihetta ainakin epäillä,
ettei se ole niin, ellet suorastaan jo olisi siitä vakuutettukin --
muutamista seikoista päättäen, -- vakuutti Lauri edelleen.
-- Vakuutettu voi olla vain siitä, minkä tietää varmaan, ja että
minulla kyllä on ollut aihetta epäilemiseen, sen sinä tiedät hyvin, --
vastasi Terttu.
-- On ollut, -- niin, se on totta. Mutta ei pitäisi olla enää, ellet
ole ainiaaksi saanut minusta aivan huonoa käsitystä, -- puolustihe
Lauri.
-- Olen aina koettanut luoda itselleni sinusta mitä parhaimman
mielipiteen, siitä pitäisi sinun ainakin olla vakuutettu, -- oli Tertun
hieman juhlallinen vastaus. -- Syy siihen, että mielipiteeni on aika
ajoin horjunut, ei suinkaan liene minun.
-- Myönnän sen, Terttu, myönnän, tunnustaen kaikki inhottavat
menettelyni ja pyytäen sinulta anteeksi, mikäli sinä olet saanut niistä
kärsiä, -- puhui Lauri vilpittömästi. -- Enkähän minä tätä tunnustusta,
tätä anteeksipyyntöä tekisi, ellen tahtoisi olla sinun silmissäsi
toisenlainen. Olisihan minulle yhdentekevä, mitä minusta sinulle
puhuttaisiin ja mitä sinä minusta ajattelisit, jos sinä olisit minulle
yhdentekevä, minun sydämelleni vieras. Että niin kuitenkaan ei ole
asianlaita, sen kai sinä hyvinkin nyt olet tullut huomaamaan.
-- Nyt? -- keskeytti Terttu, pannen painoa tälle sanalle.
-- Niin, -- vastasi Lauri, -- ellet sitä jo ennen ole huomannut.
-- Olen ennen ja nyt ja aina huomannut, että todellakin kunnioituksella
ja arvonannolla olet suhtautunut minuun, -- otti Terttu puheen
vuoron, -- ja luulisin, etten muunlaiseen menettelyyn ole syytäkään
antanut. Mutta luulen myöskin huomanneeni sekä sinun puheistasi --
meidän välisistä keskusteluistamme -- ja niistä viittauksista, jotka
minulle ennen ainakin annoit ihailemaasi romaaniin että myöskin
kaikesta siitä, mitä sinusta nyt olen kuullut, -- niin, minä luulen
huomanneeni, että, ellen juuri ole sinulle aivan yhdentekevä, niin
puuttuu minusta ainakin paljon sitä, minkätähden joku toinen voi olla
sinun sydämellesi paljonkin läheisempi. Sanalla sanoen: minussa ei
ole sitä, mikä vastaisi sinun katsantokantaasi ja varsinkin sinun
tunteitasi, sinun, sydämesi tahi, ehkä vieläkin oikeammin sanoen, sinun
veresi vaatimuksia. Meidän välillämme nähtävästi ei ole sitä oikeata
vaaliheimolaisuutta, eikö niin? Et voine kieltää, että olen osannut
melkein asian ytimeen? -- kysyi Terttu voitokkaasti.
-- Minun täytyy suorastaan ihailla sinun johdonmukaista ajatuksesi
juoksua, -- sai Lauri sanotuksi pitkänlaisen vaitiolon jälkeen, sillä
hän oli todellakin joutua ymmälle Tertun rohkeasta, mutta sattuvasta
johtopäätöksestä. -- Ihailuni kuitenkaan ei ole aivan täydellinen, --
jatkoi Lauri, -- koskapa et ole oivaltanut ottaa huomioon, ensiksikin,
että ehkäpä juuri syvästä arvonannosta sinua kohtaan minun on
täytynyt useinkin tukehduttaa tahi ainakin olla ilmaisematta sinulle
kaikkia vereni vaatimuksia ja, toiseksi, että nuo samat vaatimukset
ovat ajan mittaan voineet hiljakseen syntyä ja kasvaa -- mikä ei
ole ollenkaan minun katsantokantani kanssa ristiriidassa, -- jopa
käydä niin voimakkaiksi, että sinä, Terttu, olet saattanut tulla ja
tullutkin sydämelleni paljon lähemmäksi, kuin joku toinen, niin, --
läheisemmäksi, kuin kukaan muu. Ymmärrätkös minua nyt, Terttu? -- kysyi
Lauri ja näytti kuin hän olisi katsonut voiton olevan hänen puolellaan.
-- H-h! -- oli vain lyhyt vastaus, joka pääsi Tertun huulilta, -- tuo
samainen pieni äännähdys, jolla oli niin äärettömän monta vivahdusta ja
todellakin ilmaisi enemmän kuin pitkä, monisanainen lause.
-- Etkö vastaa minulle sen enempää? -- kysyi Lauri jälleen pitkähkön
äänettömyyden jälkeen. I
-- Ajattelen vain, -- vastasi vihdoin Terttu, joka sillä välin oli
ottanut liiviinsä piiloittamansa, kirkkoherra Vaaraselta saamansa
kirjeen esille, pidellen sitä käsissään, -- että aika ja olosuhteet ja
kaikellaiset tilapäiset seikat voivat usein muuttaa, jopa haihduttaa
ja rikkoa lujimmiksi, pyhimmiksi uskotut tunteet. Ja että niin voi
käydä pitkienkin aikojen kuluttua, avioliiton siteittenkin yhdistämäin
henkilöjen kesken, jonkun odottamatta heidän keskuuteen ilmestyvän
vanhan taikkapa uudenkin tuttavan kautta, sitä et voine sinäkään,
Lauri, kieltää muistamalla juuri sitä teosta, jonka minulle aikoinasi
suosittelit luettavaksi. Jos taas niin käy, niin onhan se kaikille mitä
säälittävin kohtalo. Ja niin voi aina helpommin käydä, jos jommalla
kummalla taholla semmoinen vanha tuttava on olemassa, jonka uudelleen
ilmestymistä on syytä epäillä.
-- Siinä siis se pulma?! -- lausui Lauri alakuloisesti ja hän oli
suorastaan kuin puulla päähän lyötynä, kun nyt hänen omat väitteensä
ja mielipiteensä osoitettiin hänelle itselleen sitovina todisteina.
"Helmikö siis on ainaisiksi ajoiksi joutunut esteeksi Tertun ja minun
välille?" -- ajatteli hän itsekseen ja juuri tämä ajatus sisältyi,
vaikka hämärämmin, hänen Tertulle lausumiinsa sanoihin. Ja Lauri tunsi
selvästi syyllisyytensä ja teoistaan nyt saamansa rangaistuksen?
-- Niin, -- sanoi Terttu, -- mutta niin hiljaa, niin hiljaa, että se
oli kuin vienoin surullinen huokaus.
-- Eikä siitä millään keinoin pääse? -- oli Laurin seuraava, milt'ei
epätoivoinen kysymys.
-- En tiedä, en tiedä, -- toisti Terttu. Ja hänen vastauksestaan kaikui
myöskin epätoivon sävel.
Samassa heitti Terttu kirkkoherra Vaarasen kirjeen Laurin eteen ja
sanoi:
-- Lue tuo!
-- Mikä se on? Mistä se on? -- huudahti Lauri siepatessaan kirjeen
käteensä.
Ja Terttu huomasi selvään, mitä Lauri sen kirjeen suhteen epäili. Hän
huomasi myöskin, että Lauri siitä kirjeestä odotti jotakin ratkaisevaa
siinä asiassa, jota he keskenään vastikään olivat käsitelleet.
Siitä saattoi Terttu päättää, kuinka tärkeä tämä asia Laurille
joka tapauksessa oli. Terttu kuitenkaan ei vastannut mitään Laurin
viimeiseen kysymykseen, vaan antoi hänen rauhassa lukea tahi oikeammin,
ahmia kirjeen loppuun.
-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Lauri, katsellen Terttua kummastellen
silmiin.
-- Juuri sitä, mitä se on: olen suostunut ottamaan vastaan
kotiopettajattaren paikan kaukana Karjalassa, -- vastasi Terttu.
-- Minä en ymmärrä sittenkään. Minkä johdosta? Milloin olet sinne
kirjoittanut? -- kysyi Lauri.
Terttu selitti kaikki niinkuin asia oli, että hän oli vastauksensa,
Vaarasen ilmoituksen johdosta, lähettänyt juuri samana aamuna, kuin
Lauri saapui ja että tämä kirje nyt oli tullut tänä aamuna.
-- Todellako samana aamuna, jolloin minä tulin?! -- ihmetteli Laurikin
tuota omituista yhteensattumaa. -- Ja sinä ai'ot lähteä? -- kysyi hän
epäillen ja melkein paheksuvalla äänen painolla.
-- En ole äidille vielä puhunut mitään tästä asiasta, -- vastasi
Terttu. -- Hän ei edes tiedä, että olin sinne kirjoittanut.
-- Mikä ihme sinun päähäsi pälkähti? -- huudahti Lauri. -- Sinä et saa
lähteä. Se on mahdotonta. Sinä et voi sinne lähteä!
-- Ja miks'en? -- kummasteli Terttu. -- Äiti voi kuolla hyvinkin pian
ja silloin juuri voin sinne lähteä, täytyy minun lähteä. Silloin ei
ole mitään estettä, vaan päinvastoin. Asiat ovat Jumalan tahdosta
kääntyneet näin minun hyväkseni, -- lisäsi hän vielä.
Ja Lauri ymmärsi hyvin, mitä tämä viimeinen lisäys sisälsi.
-- Tämäkö sitte on sinun vastauksesi minulle, Terttu? -- kysyi hän,
nousi paikaltaan ja meni ikkunan luo, josta katsoi ulos pihalle. Hän
ikäänkuin tahallaan jätti Tertun miettimään asiaa.
Terttu nousi myöskin ja jäi seisomaan pöydän ääreen. Lauri oli
heittänyt kirjeen pöydälle. Terttu otti ja pisti sen jälleen piiloon
liiviinsä.
-- H-h! -- oli taaskin vain se pieni äännähdys, joka pääsi Tertun
huulilta.
Mitä se merkitsi, sitä hän tuskin itsekään voi sillä hetkellä selittää.
Hän ei ollut varma siitä, kuuliko Lauri edes sen.
Samassa ra'otti Toini ovea ja pyysi Terttua tulemaan äitinsä luo.
-- Minun täytyy mennä, -- sanoi Terttu ja poistui. -- Anteeksi! --
lisäsi hän vielä mennessään Lauriin päin kääntyen.
Kun Terttu kulki salin läpi ja astui äitinsä huoneeseen, kuuli hän,
että Laurikin tuli pois ruokasalista, meni omaan huoneeseensa ja sulki
oven.